Mä en vaan osaa olla aidosti ilkeä. Mussa voi olla helvetisti vihaa ja voin pitää jotain ihmistä apinaa alempana otuksena mutta silti... Silti musta tuntuu kuin olisin joku luppakorvakani pienet pumpulinpehmeet nyrkkeilyhanskat käpälissä, kimittäen miten "täältä pesee jos et nyt jo heti lopeta."
Yllättäen olin aina koulukiusattu, en koskaan koulukiusaaja. En kertakaikkiaan pysty ymmärtämään kiusaajien mielentilaa- tai sitä miten joku haluaa ilkeillä vain ilkeilyn vuoksi. Miten se voi jostakusta olla oikeesti hauskaa? Miten jaksavat edes vaivautua keksimään kaikenlaista paskaa toisesta?
Toisaalta. Isäni on tosi pro koko hommassa. Sillä on kaikki kiusaajalta vaadittavat ominaisuudet- tai no, se on monia kiusaajiakin parempi. Se on verbaalisesti lahjakas, mielikuvituksekas, empatiakyvytön, energinen ja sillä on uskomaton lahja tuijottaa pedonsilmin sun sieluusi... nähden kaikki mahdolliset heikkoudet ja epävarmuudet. Jopa ne joista sä et itse ollut alunperin tietoinen.
Olenko perinyt samat kyvyt? No en. Isäni voimakastahtoisuus ja kyynisyys löytyy mutta siihen se sitten jääkin.
Olisin varmasti paska räppäri. Rap-battlet menis päin seiniä. En vaan keksis yhtään mitään. En kertakaikkiaan OSAA loukata toista.
Kiusaajat.. ilkeilijät... nostan teille hattua. Olette ihan oma lajinne.