IRC-Galleria

Herkkyys on niin out... JA mulla kesti 25-vuotiaaksi tajuta että en ole vain herkkä vaan erityisherkkä. Oon juuri sellainen joka ei kestä kritiikkiä- tai kestä ja kestä. Usein kovetan itseni ja teeskentelen ettei sattunut yhtään. Seuraavan päivän ajan onkin omituinen vitutus päällä ja jokaisen vastaantulijan katse porautuu syvälle sieluun. "Tuokin varmaan vaan arvostelee mua.." Kohta onkin lievä tai vähemmän lievä paniikkikohtaus päällä. On niin epäseksikästä ottaa itsensä vakavasti. Mutta... mulla on tällänen hermosto. Skannaan jatkuvasti uhkia ympäristöstä. Välttelen asioita jotka saattaisi satuttaa, henkisesti tai fyysisesti. Valitsen treffikumppaneiksi miehiä jotka on mahdollisimman kiltinoloisia vaikka ei noin muuten sytyttäisi yhtään. Kammoan torjutuksi tulemista. Jätetyksi tulemisesta tuntuu lähtevän henki. Petetyksi tulemista en kestäisi millään. Pelottaa jopa ajatella mitä saattaisin tehdä. Ajatuskin siitä että oma poikaystävä nautiskelisi panostaan eri naisen kanssa on uskomattoman puistattava.

En myöskään ymmärrä pahuutta. En ymmärrä epärehellisyyttä. Ne on mulle vain sanoja joiden taakse en pääse mitenkään. Ymmärrän _sen_ että pahuutta on paljon... varmasti enemmän kuin hyvyyttä. En toki itsekään ole aina ollut sataprosenttisen enkeli mutten koskaan tee asioita manipuloidakseni toisia. Ennemminkin mun päässä vain "napsahtaa" ja sanon tai teen jotain ilkeää.

Uteliaan luontoni takia luen kaikista kamalimmat uutiset- toisaalta, uutisilta on aika hiton vaikea välttyä ja pelkään olla se joka on ihan "ööö" kun toiset puhuvat vaikka ebolasta tai jostain muusta maailmalla riehuvasta kriisistä. Yleensä luen uutiset vielä saiteilta jotka pyrkivätkin näkemään kaikessa salaliiton ja tekevät niistä entistä mehukkaampia ja pelottavampia. Miksi, jos muutenkin helposti ahdistaa? Tässäpä onkin persoonani ristiriita. Rakastan synkkiä kauhutarinoita ja samalla kannan koko maailman harteillani.

En myöskään kestä kuulla ihmisten karmeista kohtaloista noin yksilötasollakaan. Seurasin usean kuukauden ajan youtubessa syöpäsairaan naisen kamppailua- vähän aikaa sitten hän sitten kuoli jättäen jälkeensä vähän yli vuoden ikäisen ja 23-vuotiaan tyttären, ja tietenkin surunmurtaman aviomiehen. Tästäkin tuntemattomasta henkilöstä tuli minulle läheinen jostain käsittämättömästä syystä ja suunnilleen itkin koko seuraavan päivän enkä VIELÄKÄÄN ole "toipunut". Mielessä pyörii syöpä, syöpä, syöpä... Miten moni taistelee sen kanssa ja miten moni läheinen saa itkeä tuskaansa kun sairaus vie lopullisesti. Entä jos se tulee minulle? Jollekin minulle tärkeälle ihmiselle? Mistä tiedän ettei minulla voisi sellainen jo olla? Ja niin pyörä pyörii taas. Herkkä pää ei kestä mitään.

Miksi on niin vaikeaa vaan katsella jotain saatanan pandavideoita? No varmaankin siksi kun sellainen nyt vaan on tylsää. Onkin tehtävä valinta- tylsyyden ja ahdistuksen välillä. Millainen zombi musta sen jälkeen tulisi? Pitäähän aikuisen naisen nyt kestää, enhän ole mikään fucking viisivuotias jota pitää suojella isolta pahalta maailmalta.

Ehkä sitä joskus turtuu kaikelle... tai sitten tää vain pahenee kunnes romahdan täysin ja en enää pääse asunnostani ulos.