IRC-Galleria

Mulla on syömiseen liittyvä pakko-oireisto. Ei siis anoreksiaa eikä bulimiaa mutta valitettavan usein mun ajatukset pyörii syömisen ja painon ympärillä. Oon koittanut miettiä olisiko tällekin olemassa jonkinlainen "diagnoosi" kun enhän mä kuitenkaan ole vaarallisen alipainoinen tai söisi ja oksentaisi myöhemmin kaiken ulos...

Mutta silti. Jos syön jotain, mietin miten tulen sen kuluttamaan vai kulutanko ollenkaan. Pidän kirjaa syömisistäni ainakin mielessäni. Aina kun vedän jotain sokerista "herkkua" tai jotain muuta epäterveellistä mua alkaa vaivata se mitä söin ja koen olevani lihava idiootti joka ei kykene minkäänlaiseen itsehillintään. En koe ikinä ansaitsevani mitään hyvää. Jokainen donitsi, suklaapatukka jne olisi pitänyt jättää syömättä.

Silti ihmiset syö noita ainakin silloin tällöin, jäämättä jahkailemaan asiaa sen enempää.

Oma jääkaappikin ahdistaa mua. Mietin "voinko syödä ton jugurtin kun juuri äsken söin kahvin kanssa sämpylän?" En tiedä mikä on liikaa. En tiedä mikä ohjaa syömistäni- tylsistyminen, tapa, pakonomaisuus vaiko se NÄLKÄ. Tunnistanko edes nälän? Mistä tiedän onko nälkä vai jano? Jos väsyttää, onko oikeesti verensokerit alhaalla vai johtuuko väsymys jostain ihan muusta?

Kuntosalin juoksumatollakin tuijotan eniten juuri niitä kulutettuja kaloreita. Mietin mitä esim. 100 kaloria vastaisi. En mieti kunnon kohenemista, en liikunnan jälkeistä hyvää oloa... Eihän liikunnasta oikeastaan edes tule hyvää oloa kun se on lähinnä tapa antaa itselle luvan SYÖDÄ.

Kaikki naisethan tälläsiä varmaan miettii tai sitten mulla oikeasti on ongelma.

Tosin muistan jo 8-vuotiaana seisoneeni serkun kanssa peilin edessä valitellen sitä miten läski olen... siis tokaluokkalaisena. Ja tarkkailin kuinka paljon serkku söi ja kuinka paljon itse. Tietysti hän oli se pieniruokaisempi ja koin olevani jotenkin todella poikkeava, se huonompi.

Mun on myös vaikeeta myöntää himoitsevani ruokaa. Saati sanoa ääneen että on nälkä. Yleensä menee suunnilleen niin että sanon "jaa-a, kait sitä pitäisi jotain syödä kun pyörryttää jo" tai jotain muuta dramaattista.

En tiedä onko kyseessä osittain jotain sukupuoleen sidonnaista; ehkä meidän naisten kuvitellaan olevan jotain jumalolentoja jotka ei himoitse yhtään mitään- kaikki on hillittyä ja hallittua, syödään vain että hengissä pysytään tai jaksetaan huolehtia muista.

Miehet sitten vetää jotain tuhtia kebabannosta oikein antaumuksella niin että majoneesit tai muut kastikkeet (mitä niihin nyt ikinä laitetaankin) valuu suupielistä... mutta miehet on niin isoja ja vahvoja että tarvitsevat paljon ruokaa.

Niinhän se on.

Miksiköhän tunteiden kontrollointi on niin tajuttoman vaikeeta? Olisi niin "helppoa" syyttää aina vallitsevia olosuhteita, menneitä, muita ihmisiä, yhteiskuntaa, tuuria ja ties mitä.

Ei sillä etteikö ulkopuoliset voimatkin ole mukana sotkemassa elämää mutta loppujenlopuksi aikuinen ihminen päättää itse miten asennoituu ja mitä tuntee; ja kuinka paljon antaa erilaisten tuntemusten hallita omaa elämää. Oli sitten kyseessä erilaiset pelot, ahdistus, masennus, kateus ja monet muut negatiiviset tunteet.

Tai niin sitä luulisi. Tuntuu mahdottomalta hokea itselle positiivisia asioita kuten "älä murehdi" tai "kaikki kääntyy hyväksi" kun nuo todellakin tuntuu vain säälittäviltä yrityksiltä valehdella itselle, aivopestä itsensä uskomaan jotain mikä ei vastaa todellisuutta.

Säälittävää on tosin sekin miten teini-iän ohittanut nainen ei vieläkään ole keksinyt keinoja rauhoitella itseään kun tuntuu että on täysin yksin maailmassa ja nurkan takana odottelee vain sairastuminen ja kuolema- tai totaalinen elämänhallinnan menettäminen (jos sitä on tälläkään hetkellä).

Perusturvallisuus tulisi löytää itsestä. Vain siten voisi olla itse itsensä "vanhempi" ja sitä kautta uskoa omia "hokemiaan"- niitä rauhoittavia lauseita. Nyt niillä ei tunnu olevan painoarvoa.

Olen kuin lapsi joka on eksynyt vanhemmiltaan valtavassa tavaratalossa. Häpeän tätä itsessäni vuosi vuodelta enemmän. Miten voisin itse koskaan olla kenellekään äiti, kun itsekin olen täysin hukassa ja kauhun vallassa kykenemättä hallitsemaan tunteitani?

Tai edes kenenkään seurustelukumppani- en, vaikka ehkä joku yliempaattinen mieshenkilö haluaisikin lähteä minua analysoimaan ja auttamaan. En suostuisi siihen.

Eikä sellaista miestä voi oikeasti kunnioittaa.

Milloinkohan kouluihin hakemiset kannattais lopettaa? Täytin 25 ja edelleen vaan se lukio käytynä. En tiedä jaksanko enää yhtään pettymystä. En tiedä jaksanko edes raahautua kokeisiin ja vastailla iloisesti haastattelijan kysymyksiin- "juu olen sosiaalinen ja ala on aina kiinnostanut.." Sitten kuulen jo heti sen muijan äänestä ettei halua mua sinne:

"Toivottavasti sulle löytyy jotain."

No kidding. On aika vittumaista elää tyhjäkäynnillä saaden joku 400e kuussa. Olenko hyödyllinen, tuottava kansalainen? En.

Ammattikorkean sosionomilinjan kokeet tod.näk. marraskuussa... Ja eikö lähihoitajaksi pääse kohtuullisen helposti? Niinpä niin, ei tietysti pääse.

Minkäköhän takia ihmisten aivokapasiteetti ei riitä tajuamaan ettei ylipainoiset ihmiset "aina" ole lihonneet suunnilleen yhdessä yössä vaan todellakin pikkuhiljaa, vuosi vuodelta? Voin toki olla tässä asiassa jokseenkin väärässä mutta vaikea kuvitella että hirveän moni ylipainoinen olisi ensin ollut täydellisen hoikka ja treenattu ja sitten yksi päivä vaan päättänyt että "fuck it, tästedes ahmin sipsipussin ja pari pullaa päivässä". Ylipaino ei myöskään automaattisesti tarkoita ettei ihminen harrasta mitään liikuntaa- näkeehän tuolla jumpassakin niitä jotka käyvät melkein joka päivä ja ylipainoa on vähintään 10kg.

Samaten huomaan itsekin kuinka joka vuosi painan pari kiloa enemmän liikunnoista huolimatta enkä todellakaan ole muuttanut dramaattisesti ruokavaliotani. En tiedä johtuneeko vanhenemisesta; toisaalta 25-vuotiaana aineenvaihduntani "pitäisi" olla vielä kohtalaisen vilkas, vaikkakin ei millään teinitasolla.

No, eipä tarvitse katsoa kuin naispuolisia sukulaisiani todetakseen että aikamoinen sota läskiä vastaan on tiedossa. Ehkä on sitten geeneissä.

Yksi elämän suurimmista mysteereistä on se miten sitä aina tietyllä tapaa muistelee kaihoisasti menneitä vaikka järki sanoo että "aina ennenkin vaan vitutti ja ahdisti". Tämä ei olekaan järjen asia vaan jokin kummallinen aivohäiriö- jokin mikä sumentaa kaiken järjellisen ajattelun ja herättää sellaisen halun palata entiseen, tuttuun ja turvalliseen.

Ehkä efekti on vähän sama kuin silloin kun palaa vanhojen valokuvien äärelle tai kuuntelee vuosien takaista musaa. Kehon valtaa lämpö ja omituinen euforia. Kaikki on nyt niin saatanan paskaa ja ennen oli hyvännäköisempi, terveempi ja onnellisempi. Kaikki fanittamani bänditkin tekivät ennen parempaa musaa ja nyt suoltavat ulos pelkkää paskaa. No, se on ainakin totta.

Menneeseen haluaa palata ihan jo siksi että NYT on se tieto siitä miten mitään aivan hirveetä ei ollutkaan koskaan tapahtumassa; oli painostava ahdistus, tunne että on muutettava pois, aloitettava alusta tai pää räjähtää seinille eikä elämässä pääse eteenpäin.

En nähnyt selvästi ahdistuksen takia. Olin tukehtumaisillani ja panikoin, ajatuksena vain pako ja selviytyminen.

Jos palaisin menneisyyteen käskisin itseäni relaamaan. Kertoisin itselleni miten ruoho ei todellakaan ole vihreämpää aidan toisella puolen.

Tässä sitä nyt sitten kärsin impulsiivisuuteni seurauksista. Olisi pitänyt vetää ahdistuslääkkeitä poskeen ja lopettaa jatkuvat pohdinnat.

Toisaalta olen nyt kokemuksia rikkaampi jos niillä sinällään nyt mitään itseisarvoa edes on. Sama ahdistunut ihminen olen kuitenkin edelleen ja vuosi vuodelta väsyneempi.

Mua ei koskaan lakkaa hämmentämästä seurustelusuhteet. Aivan kuin muut näkisi niissä jutuissa sen "punaisen langan", jonkin pohjimmaisen syyn miksi niihin hakeudutaan, ja mä näen ympärillä vaan ihmisapinoita jotka kaappaa naaraan vierelleen ja kulkevat sitten nenät pystyssä kaduilla (sekä naaras että uros)- kuin jotenkin parempina ihmisinä, kilpailussa voittaneet.

Yksinäinen ihminenhän on automaattisesti viallinen hylkiö, se joka ei kenellekään kelvannut. Yksinäisen ihmisen on kuljettava katuja pitkin hartiat lysyssä, katse suunnattuna maahan. Sillä ei ole väliä vaikka suhde päättyi eilen ja uusi suhde odottaisi jo kuukauden päässä. Aina on oltava joku.

Olisinko minäkin uskottavampi hahmo jos profiilissani lukisi "seurustelee xxxxxx:n kanssa.." ja kaikki voisivat käydä katsomatta että "oho, sehän kelpaakin jollekulle."

Aivan kuin sitten ihmisyyteni olisi todistettu. Se miten täällä koneen takana on verta ja lihaa, seksuaalisuutta ja sielukkuutta. Se tavallinen suomalainen nainen joka miehensä kanssa aprikoi ostaako omena- vai appelsiinimehua jossain Citymarketin mehuhyllyn edessä.

Ehkä jotkin asiat eivät tule ikinä mulle avautumaan. Se jokin kun puuttuu aivoista, se sellainen sosiaalinen hahmotuskyky.

Siinä ei kirjoista opiskelu juurikaan mitään auta.

P.S. Sinänsä hieno titteli on olla edes jollekin ex-tyttöystävä.

Mä harvoin haluan puhua uskonnosta mutta on eräs asia joka herättää mussa inhon ja ärsytyksen tunteita, kenties jopa suurta hämmentyneisyyttä. Ehkä tämä ilmiö koskee lähinnä näitä luterilaisia "uskovaisia", ehkä muitakin, mutta kokemusten ja tiedon puutteen vuoksi en osaa heistä sanoa sen ihmeempiä.

Joitakin kertoja oon törmännyt näihin "uskon Jeesukseen ja oon uskovainen mutta..."-ihmisiin jotka jatkaa lausetta sanoen:

"..mä en usko Raamattuun ihan sanasta sanaan, että esiaviollinen seksi esimerkiksi olisi syntiä."

Ja nämä ihmiset harrastaa irtosuhteita, pyrkii ekoilla treffeillä sänkyyn ja tapaavat seurakunnan illoissa näitä entisiä "panojaan".

Saattavat selitellä käytöstään esimerkiksi sanoen:

"No siis kun se ei tunnu synniltä niin miten se vois olla?" tai:

"On siellä muitakin jotka ajattelee samalla tavalla.."

Kenties ovat puhuneet pastorinsakin kanssa asiasta ja saaneet hiljaisen hyväksynnän, tyyliin "tee niinkuin hyvältä tuntuu".

Miksi ihminen ei voi olla toiminnassaan johdonmukainen? Jos kiinnostaa sex, drugs and rock'n'roll niin ole sitten ateisti, satanisti, agnostikko tai mikä ikinä MUU kuin "kristitty".

Nykyuskovaiset haluaa kaiken. He haluavat sen ihanan pehmoisen sokerikuorrutetun lupauksen taivaasta ja toisaalta taas maailmalliset huvit. Kukapa niistä haluaisi jäädä paitsi vaikka taivas odottaakin? Kyllä Jeesus ymmärtää että ajat ovat muuttuneet. Jumala antaa anteeksi.

Jep.

Oon alkanut ajattelemaan että kenties ihmiset huomaavat sen valtavan ristiriidan mun persoonassa. Sen, miten toisella olkapäällä istuu piru ja toisella enkeli- minulla taatusti korostuneemmin kuin monella muulla. Isäni on psykopaatti, äitini on yyberuhrautuja.

Äiti tavoittelee hyvyyttä ja taivaan kultaista kruunua 24/7. Empatia, uhrautuminen, solidaarisuus ja muiden ihmisten auttaminen ovat äitini persoonassa ja käytöksessä jatkuvasti läsnä. Äitini maailmassa kaiken täytyy olla puhdasta, siveää, vilpitöntä ja oikeudenmukaista.

Isäni ajattelee kaiken itsensä kautta. Isä vihaa, on kateellinen ja odottaa koko maailman asettuvan kiltisti polvilleen hänen eteensä, pyydellen anteeksi kaikkea epäoikeudenmukaisuutta jota Hän on joutunut elämässään kohtaamaan. Isäni on "onnellisimmillaan" kostoretkellä, nöyryyttäessään Hänen alapuolellaan oleviaan alamaisiaan. Isällä omat tarpeet ovat etusijalla. Jumalaa ei isälle ole- tai jos on, se on isälle tilivelvollinen.

Äiti suuntaa katseensa Jeesukseen, asettuu polvilleen rukoilemaan ja pyytää päivä toisensa jälkeen anteeksi omaa vajavaisuuttaan ja syntisyyttään.

Ei varmaan ole mikään ihme että nämä kaksi löysivät toisensa ja ovat edelleen erosta huolimatta tietyllä tapaa erottamattomia.

En ole kuten äiti, en ole kuten isä. En tiedä mihin verrata itseäni. Minua oksettaa äitini arvomaailma, minua oksettaa isänikin arvomaailma.

Sisälläni on jatkuva kaaos ja ahdistus- suuri ristiriita "ihanneminän" ja oikean minän välillä.

Luonteeni kaartuu vielä ehkä hieman enemmän isän suuntaan, joka saa minut "hyssyttelemään" ja torumaan itseäni.

Kukapa haluaisi olla narsisti/psykopaatti.

Kyynisyyteni ja epäluottamukseni ihmisiä kohtaan on alkanut näkyä myös eräässä kommunikointiin liittyvässä piirteessä. Minä nimittäin keskityn jatkuvasti lukemaan rivien välistä sen sijaan että aivoni rekisteröisivät ihmisten puheet sellaisenaan. Pidän kaikkea keskustelua jotenkin feikkinä, yrityksenä kusettaa tai peitellä jotain, haluna luoda toisen päähän tietynlainen illuusio. Antaa itsestä toisenlainen kuva kuin millainen henkilö oikeasti on.

Ehkä johtunee vähän siitäkin että harva ihminen puhuu oikeasti suoraan- tai sellainen käsitys mulle on vuosien varrella tullut. Kaikki pyrkii olemaan yyberdiplomaattisia, kaikki on toisaalta ja toisaalta. Karut mielipiteet pehmitellään sellaiseksi mössöksi ettei erkkikään saa selvää mitä mieltä ihminen nyt oikeasti sitten on.

Tarkan ja paikkaansapitävän asiasisällön sijaan säästellään tunteita. Eihän aikuinen ihminen voi millään kestää kritiikkiä, torjutuksi tulemista tai eriäviä mielipiteitä, ei.

Samaan olen tosin välillä lähtenyt itsekin mukaan- juurikin siihen diplomaattisuuteen. Ympäröivä "älä vaan herranjumala loukkaa ketään"-ilmapiiri on saanut minutkin aivan päästäni pyörälle. Enää en edes itse tiedä mitä asioista oikeasti ajattelen- sen lisäksi että valehtelen muille, valehtelen jo itsellenikin.

Emmekö oikeasti voi sietää erilaisuutta toisissa ihmisissä? Pitääkö todellakin löytää aina se juuri sama linja asioiden suhteen jotta emme herättäisi toisessa suoranaista raivoa?

Perseennuolijoita, valehtelijoita ja manipuloivia paskiaisia olemme kaikki- tai nätemmin sanottuna olemme "sosiaalisesti taitavia kun tulemme kaikkien kanssa toimeen".