IRC-Galleria

Saatana tietää varmasti sudenkuoppani.

Kateuden aikaansaama raivo.

Minä vihaan ihmisiä joita kohtaan osoitetaan romanttista kiinnostusta- itse en ole sitä saanut koskaan osakseni.

Rakastuneet ihmiset; he joilla aivokemiat toimii normaalisti, tykästytään ja kiinnytään, tunnetaan intohimoa. Minä en kykene tuntemaan mitään.

Minulla ei käy koskaan tuuri- en ole koskaan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan. En herätä kenessäkään halua niellä ylpeytensä, rohkaista itsensä ja lähestyä.

Mutta samalla tiedän miten vihaa täynnä oleva ihminen ei pääse taivaaseen. En halua olla Saatanan kaltainen.

Kristittynä mun on YLITETTÄVÄ itseni, pyrittävä pois pahoista ajatuksista, taisteltava syntiä vastaan. Englannin sana "overcome" kuvaisi asiaa parhaiten.

Ehkä Jumalalla on joku mullekin. Joku joka vielä näkee vaivaa voittaakseen mun sydämen ja pysyy vierelläni.

Jos ei ole, silläkin on tarkoituksensa.

Mulle on kehittynyt neuroosi. Aina tiedettävä kaikki. Ennen nukahtamista saattaa tulla mieleen jokin naurettavan vähäpätöinen asia joka on tietysti sillä sekunnilla selvitettävä Googlen avulla.

On mahdoton elää sen tunteen kanssa ettei tiedä jotain. Tuskallisen piinaavaa.

Mistä tämä "pakko" tulee? Onhan sitä entisaikoinakin hyväksytty ettei kaikkea vaan tiedä. Kysytty sitten joskus joltain, jos jaksaa tai muistaa. Tai lähdetty kirjastoon seuraavana päivänä etsimään aiheesta tietoa. Useimmiten ne vähäpätöisimmät asiat on vaan unohdettu. Samapa tuo, ei sitä kaikkea tarvitse tietää. Ihminen on vajavainen- sen takia on lääkäreitä sun muita asiantuntijoita.

Eih, ihmisen on nyt oltava oma lääkärinsä. Ei voi kokea puutumista oikeassa käsivarressa ilman että googlaa ja selvittää syyn itse. Tai jos mahaan koskee tulee tietää kaikki mahdolliset syyt- umpisuoli, ärtynyt suoli, keliakia, Crohnin tauti... Lääkärille mentäessä tietää sitten yhtä paljon kuin lääkäri itse- tai no, melkein. Voi jo luetella mitä kokeita olisi hyvä ottaa.

Miksi? Miksemme voi luottaa siihen että muut tietää paremmin tai että edes joku tietää? Onko tosiaan mahdutettava päähän mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman monesta eri asiasta?

Jos jollekulle mainitseekin ettei tiedä jotain saa kuulla sanat "katso googlesta". Niinkuin että anteeksi että edes ihmettelin asiaa, hetihän se olisi pitänyt mennä ja tutkia.

Tietämättömyys on nykypäivän pahin synti. Kaikki tietohan on valmiina netissä. Vain laiskuutta jos ei ota selvää.

Myönnän itsekin tietyllä tavalla halveksivani tietämättömiä ihmisiä. Ärsyttää jos joutuu selittämään juurta jaksaen jonkun asian jonka toinen löytäisi parilla klikkauksella. Jos vielä saa kuulla miten "ei jaksa nyt googlettaa", alkaa vituttaa oikein kunnolla.

Olen sen ikäinen että vielä muistan sen riemun kun sai tietää jotain mikä oli mieltä askarruttanut jo pitkään. Nyt sitä riemua ei enää ole. Ei-tietämisen ja tietämisen välillä kun on sellainen 30 sekuntia.

Miten sitä edes osaisi laittaa tärkeysjärjestykseen mitä kannattaa googlata ja minkä voisi jättää googlaamatta? Uteliaana ihmisenä sitä menee päivät googlaillessa- mitä sitten jos nukkuu puoli tuntia vähemmän. Kenellekään ei kehtaisi edes kertoa mitä googlailee- niin älyttömiä juttuja.

Toivottavasti ei jää jälkeä minnekään.

Mä en oikein käsitä tätä nykyistä suhtautumista treenaamiseen ja liikuntaan.

Tuntuu että vahvana on ajatus siitä miten "liikuntaa ei voi saada liikaa", enempi parempi, päivä ilman treenejä on hukattu ja salilla olisi oltava joka päivä ja mielellään pari tuntia kerrallaan.

Lepoa ei arvosteta, venyttelyt ja rentoutumiset on turhuutta. Jos viihdyt vähänkin aikaa sohvalla, olet sohvaperuna.

Liikunnan tuleekin stressata ja olla suoritus, velvollisuus, siinä missä vaikka tiskaaminen tai imurointi. Itsensä rääkkääminen on itsensä rakastamista. No pain, no gain. On suorastaan nautinnollista kun joka paikkaa särkee treenien jälkeisenä päivänä.

Jos ei ole kipuja, ei ole treenannut tarpeeksi kovaa.

Liikuntaan ei voi jäädä koukkuun- negatiivisessa mielessä. Koska se on itsessään jotain niin hyvää ja terveellistä, se ei voi olla ongelmaksi luokiteltava riippuvuus.

Pakkoliikkujaa kehutaan ja kadehditaan. Todetaan miten "itsekin haluaisi käydä yhtä usein muttei ole saanut aikaiseksi".

Kukaan ei pohdi sen syvemmin missä kohtaa homma menee överiksi.

Ajatellaan "parempi liikaa kuin ei liikuntaa ollenkaan".

Kuinkahan moni kärsii ylikunnosta tietämättään?

Miksei levon merkityksestä puhuta riittävästi?

Mistä tavallinen ihminen tietää liikkuvansa liikaa jos kivut kuuluvat asiaan?

Saattaakin vaatia enemmän sisua ja kanttia opetella tietoisesti rentoutumaan, kuuntelemaan omaa kehoa- ja kenties hyväksymään itsensä sellaisena kuin on sen sijaan että tavoittelisi jotain "täydellistä fitness-kehoa".

Itse arvostan nykyään enemmän mielenrauhan löytänyttä joogaajaa kuin salilla kuusi kertaa viikossa rehkivää ihmistä. On helppo pysyä liikkeessä mutta vaikeaa pysähtyä ja kohdata itsensä.

Jotenkin vituttanut tässä lukea uutisia e-pillereiden aiheuttamista haitoista ja kuolemista. Asiahan ei sinällään ole mulle uusi; olen noita kauhukertomuksia lukenut jo joitakin vuosia. Kuullutkin juttuja. Kohdannut ihmisen joka avoimesti kertoi naisensa kuolleen keuhkoveritulppaan e-pillereiden takia.

Syönyt itsekin niitä kauhunsekaisin tuntein- tarkkaillut kaikkia tuntemuksiani, miettinyt mistä oireesta pitäisi huolestua ja pitäisikö sittenkin lopettaa niiden syönti. Kokenut vittuuntuneisuutta siitä miten juuri naisten pitää alistua e-pillereitä vetämään kun "kortsu on niin ikävä ja kalliitakin..."

Varsinkin kun se seksi ei todellakaan ole mitään ihmeellistä. I'm telling ya, neitsykäiset. Mitään odotettavaa ei ole.

Ymmärrän että e-pillereitä kirjoitetaan myös mm. akneen ja kuukautiskipuja helpottamaan mutta tässä kirjoituksessani kohdistan tämän asian niihin joilla pillerit ovat käytössä vain ehkäisyyn.

Tosin, one could ask miksi ne kortsut on laitettu sellaisiin "paketteihin" ettei niitä saa auki kuin kaksin käsin ja valot päällä. Naisena on jokseenkin kiusallista katsella vierestä sitä sähläystä tai muuten odotella... en lähde sen tarkemmin kuvaamaan mut luulenpa et jokunen tyttö/nainen tietää mistä puhun.

Mutta... ovatko ne e-pillerit turvallisia? Todennäköisesti ovat mutta toisaalta mistäs sitä tietää. Riskinhän siinä kuitenkin ottaa. Ei se siinä kohtaa kun löytää itsensä sairaalasta varmaan kauheesti lohduta ajatella miten harvinainen oma tapauksensa on.

Vituttaa myös se miten jotkut miehet pitää jonain itsestäänselvyytenä sitä että "kaikki naiset syö pillereitä". Eli se "syöthän sä pillereitä?"-kysymys oikeastaan tarkoittaa:

"Sä varmaan syöt pillereitä kun kaikkihan naiset niitä syö ja jos et syö niin katon sua silleen pahasti että mitä vittua, laitatko mut tosiaan hakemaan jotain kortsuja saatana! Ole sitten ilman!"

Helppohan se on kun itse ei tarvitse kärsiä pillereiden seurauksista. Naisenhan se aborttikin on läpikäytävä, yksin.

Mieshän voi aina sanoa kuinka "söisi itse niitä e-pillereitä jos vaan voisi.." kun on aivan satavarmaa ettei miehille tulla ikinä kehittämään mitään pillereitä- miehet nimittäin nousisivat helvetinmoiseen vastarintaan pillereiden aiheuttamista haitoista ja pakkohan ne olisi ottaa tosissaan.

Naisen osa on "kärsiä hiljaa itsekseen".

Mies ja nainen ei vaan voi olla näissä ehkäisyasioissa tasa-arvoisia, ei sitten mitenkään.

Paitsi sitten tietysti kun "käy vahinko" kääntyy asiat päälaelleen. Nainen saa päättää mitä tekee- pitääkö lapsen vai ei.

Mutta olipa miehellä ainakin kortsutonta seksiä. Kaipa se lohduttaa.

Mä oon hiljattain (viimeisten kuukausien kuluessa) huomannut itsestäni häkellyttävän kammottavan piirteen; mä nimittäin katkaisen helposti välit ja harvemmin jään edes kaipailemaan ko. ihmistä.

Muut ihmiset taatusti hyväksyy helpommin epätäydelliset ihmissuhteet ja vieläpä kiintyvät. Mä odotan suuria tunteita, ja ainoastaan ne suuret tunteet saa aikaan sellaisen "hurmioitumisen" että ehkä -omalla tavallani- kiinnynkin.

Saan jotain kummallista tyydytystä siitä miten menneisyyden ihmisten kanssa ei tarvitse enää olla tekemisissä. On mukavampi ajatella toista vain muistoissa- sen sijaan että ihminen olisi edelleen mulle olemassa, puhelinsoiton päässä.

Se fantasiamaailma tuntuu vain turvallisemmalta... kuin sitten miettiä että se on ihmissuhde johon on kytkeytyneenä, riippuvainen toisesta ja nähtävä vaivaa. Että se toinen rajoittaisi jotenkin mun elämää ja mun päätöksiä. Pidättelisi mua "valloittamasta maailmaa".

Vaikka vitut mä mitään maailmaa valloita.

Mä haluan aina tutustua uusiin ja uusiin ihmisiin. Osittain se on mun uteliaisuutta, osittain taas sitä "vapautta"... jännitystä kun ei koskaan tiedä minkälainen ihminen on seuraavaksi nurkan takana lymyilemässä.

Tää on sellainen loputon nälkä. En tiedä osaisinko ikinä asettua aloilleni. Rakastan sitä tunnetta kun kamat on pakattuna ja kaikki on väliaikaista.

Ja samalla se ahdistaa suunnattomasti niin ettei henkeä saa. Vastoin kaikkia periaatteita.

Teinityttö.

Mut valtaa oudon äidillinen tunne- sympatiapuuska ja suojelunhalu.

On se niin väärin miten pojat ja miehet pörräävät ympärillä ja puhuvat vaikka mitä paskaa. Hyväksikäytetyksi tulemisen riski on suuri ja sydänsurut väistämättömiä.

Nuoret naiset tosin aivopestään ajattelemaan ettei se oikeastaan edes ole hyväksikäyttöä vaan oma valinta- seksiorjaksi myöntyvä on sinut seksuaalisuutensa kanssa, vapaa ja NIIN aikuinen. Muut tytöt kadehtii ja pojat hehkuttaa.

Herkkyyden ja viattomuuden katoaminen on jotenkin traagista. Kasvot on suloiset kuin enkelillä mutta käytös jotain ihan muuta.

Huolestuneena katselen sivusta miten joka toinen teinityttö haluaisi olla "bad bitch" ja ottaa taatusti vaikutteensa sellaisilta oksetuksilta kuin Rihanna ja Miley Cyrus. Ehkä tiedostamattaankin.

En keksi ketään iljettävämpää naista kuin tuo jälkimmäisenä mainittu. On muka niin hirveät paineet osoittaa "ettei ole enää pikkutyttö" ja hinkkailla itseään kieli ulkona niukoissa vaatteissa.

Mikä kiire teineillä on ylipäätään kasvaa aikuiseksi? Sama tosin päti omallakin kohdalla- pelotti aivan helvetisti että joku pitäisi "epäkypsänä" ja aina oli vakuuteltava että olen ikäistäni kypsempi.

Niinpä niin.

Näin parinkympin puolivälissä on sitten saavuttanut sen iän kun viimeistään on jo "uskottava aikuinen". Tai niin teinien halutaan ajattelevan.

Paitsi tämä ei olekaan hienoa. Tämän ikäinen bad bitch on lähinnä naurettava- ellei sitten satu olemaan jokin rock- tai poptähti ja silloinkin se on yhtä kulissia ja suurta illuusiota.

Todellisuus iskee vasten kasvoja kovalla voimalla:

Lopulta hautaudut kuitenkin massan sekaan ja seksuaalisuutesi ei enää kohahduta ketään. Tiedossa tuttua ja turvallista parisuhdeseksiä jonkun Teron tai Mikan kanssa kerran-pari viikossa kunnes tylsistyttää niin että itkettää.

Ehkä mä olen salaliittoteorioihin helposti uskova hörhö mutta mua ei voi lakata mietityttämästä aine nimeltä fluori- ja sen turvallisuus ja tarpeellisuus.

On jotenkin outoa miten jotain ainetta laitetaan suuhun mutta käsketään olemaan nielemättä- varsinkin, kun sitä nielee aina väkisinkin pienen määrän.

Ja sillä myrkyllä tulisi pestä hampaat kahdesti päivässä ja ihan pieni nokare ei riitä- ainakaan jos mainoksiin on uskominen. Sen lisäksi joissain suuvesissä on fluoria ja vieläpä saattaa hammaslääkärikin neuvoa käyttämään fluoritabletteja. Niin, ja toki muistettava käyttää hammaslankaa joka on tietysti myös fluorattu.

Kuka sanoo mikä on liikaa? Voiko fluoria edes saada liikaa? Turvallisin mielin vaan, tärkeintä terveet hampaat?

Tämän kaiken pohdinnan takia mä olen pitkään pessyt hampaat vain kerran päivässä- varmuuden vuoksi. Ehkä neuroottisuutta, ehkä ei.

Tässä yksi päivä katsoin videon naisesta joka kertoi fibromyalgiaoireistaan. Joku henkilö kommentoi kuinka ko. sairauden oireet ovat myös fluorimyrkytyksen oireita ja kehotti tutkimaan asiaa itse.

Uteliaana ihmisenä aloin googlailemaan. Fibromyalgia kun on piinaannut muakin jo pitkään, päivittäin. Löytyihän niitä fluorivastasia sivustoja, montakin.

Ostin nyt sitten fluoritonta hammastahnaa. Josko kokeilis "reikiintyykö hampaat välittömästi". Voisin melkein lyödä vetoa että mitään dramaattista ei tule tapahtumaan. Hampaat ei mätäne ja tipu suusta.

Katsoin myös tämän alla olevan videon. Eniten jäi mieleen noi kuvat hammasvaurioista; jotain samanlaista ollut mullakin ja hammaslääkäri juuri viimeksi kysyi että olenko käyttänyt valkaisevia hammastahnoja.

Hmmm, siis mitä? Että ne jokaisen marketin hyllyiltä löytyvät tahnat on noin vaarallisia? Enkä todellakaan ole käyttänyt niitä pitkiä aikoja. Joskus kokeillut- niinkuin moni muukin.

Se tästä aiheesta. Jokainen tehköön omat tulkinnat.

Baariin vois mennä pitkästä aikaa. Oon tavallaan onnellinen siitä tosiasiasta etten ole juuri kenenkään makuun ja saan yksin istuskella. Ennen oli toisin. Ennen vitutti.

Tarkkailijan roolihan sopii mulle mainiosti. Tykkään vaan katsella ja juoda. Mukavan vaivatonta. Eipä tarvitse selitellä kenellekään mitään kun haluaa lähteä pois. Takki niskaan ja menoksi.

Ei vieraiden miesten numeroja puhelimessa. Ei tarvitse jännätä soittaako mies vai ei.

Ei ehdotteluita, ei silmäpelejä. Mainiota.

Sitä haluaisi tulla nähdyksi ihmisenä.

Totuus kuitenkin on että ensijaisesti mut aina nähdään naisena suhteessa muihin naisiin. Kaikki arvioidaan sen perusteella kuinka hyvin vastaan ihmisten käsitystä naiseudesta; löytyykö minusta ne naiselle tyypilliset taipumukset. Kuin henkeä pidätellen katsellaan minkälaisen naisen roolin valitsen- olenko huora vai siveyden sipuli, enemmän vai vähemmän äidillinen, kireä uranainen vai pubiruusu. Bimbo vai älykkö. You get the picture.

Haluaisin oikeastaan olla täysin neutraali. Niinkuin sielu tai jokin mystinen olento. Energiaa tai jotain valoa.

Tuntuu kuin mut olisi kahlittu tähän naiseuteen. Oltava objekti, kapinallinen tai näkymätön hylkiö.

Miksi mun pitäisi samaistua naisiin sen paremmin kuin miehiin?

Miksi mun pitäisi asettaa itseni siihen tilanteeseen että mies arvioi mua exiensä perusteella- "kuinka naiset tykkää siitä ja tästä kun kokeiltu on"?

En halua. Olen mielummin yksin.

Kukaan ei pysty suhtautumaan muhun kuin tyhjään tauluun. Olen aina ensijaisesti nainen ja sitten vasta ihminen.

Yök.

Haluaisin vaikka muiden kiusaksi vaihdella rooleja. Hämmentää. Aina kun ovat keksineet minkälainen nainen olen, olenkin yhtäkkiä jotain aivan päinvastaista;

kunnes kysyvät "mitä on naiseus?" tai

"mikä on sallittua naiselle?"

Olen lapsesta asti kokenut olevani "hullu". Ala-asteella olin jo hieman erikoinen ja järkytyin poikkeuksellisen paljon kun eräs rinnakkaisluokan tyttö osoitti minulle tuon erikoisuuteni ja totesi mun olevan hullu aivan kuin olisi todennut että tänään on maanantai tai huomenna on jauhelihakeittopäivä. Oli traumaattista kuulla toisen suusta se, minkä itse tiesi todeksi. En vaan silloin tiennyt mitä oikeasti merkitsee olla hullu.

En tiedä vieläkään. Hullulla useimmiten tarkoitetaan psykoottista henkilöä, henkilöä joka sairastaa mm. skitsofreniaa ja ei erota fantasiaa todesta. Voiko siis ihminen joka ei ole psykoottinen olla hullu?

Miksei termiä "hullu" voitaisi käyttää jokaisesta mielenterveyshäiriöisestä, ADHD:ta tai Aspergerin oireyhtymää "sairastavasta" henkilöstä?

Olisi tavallaan vapauttavaa myöntää sekä itselle ja muille olevansa hullu. Ei enää vaikeasti selitettäviä diagnooseja, ei tarvetta googlailla ja miettiä onko diagnoosi sittenkään oikea ja mikä vaikuttaa mihinkin. Ei päällekkäisdiagnooseja, ei itsensä analysointia.

Sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö, paniikkihäiriö ja ADHD? Okei, olet siis hullu.

Epävakaa persoonallisuushäiriö? Hullu.

Tarkistat lieden tasan 42 kertaa ennenkuin lähdet kotoasi? Hullu.

Turha etsiä syitä yhteiskunnasta, mediasta tai vanhemmista. Se vain oli hullu. Jotkut on.

Onhan hulluudella tietysti se positiivinen merkityksensäkin; pitää olla sopivasti "hullu". Silloin olet mielenkiintoinen, mukaansatempaava ja hauska. Varsinainen bileiden päätähti.

Hullutellaan.