IRC-Galleria

Tamagotchit!

En voi kävellä kotiin yökerhosta. Ulkomaalainen mies lähtee seuraamaan. On olevinaan niin ystävällinen mut mistäs sitä tietää. Ei, en ole rasisti. Mua vain lähestyy vain ja ainoastaan ulkomaalaiset miehet.

Jos jotain sattuisikin, saisin viimekädessä syyttää itseä;

"Miksi en ottanut taksia?"

"Miksi edes lähdin yksin mihinkään?"

Ajattelen siinä tilanteessa miten paljon rauhallisempi olisin, jos olisi mukana jotain millä puolustaa itseä. Luotanko juoksunopeuteeni? Ei ole lenkkarit jalassa, ei.

Ahdistaa lähteä kävelyllekään pimeeseen aikaan, myöhään illalla/yöllä- vaikka tavallaan tekisi mieli, varsinkin jos päivän on ollut migreenissä tai muuten lojunut himassa. Miten siitä nauttii jos väh. 50% ajasta pälyilee ympäriinsä?

Mutta mähän olen Suomessa. Eikös tämä ole tällänen lintukoto. Poliisihan tulee heti paikalle jos jotain sattuu.

Olenko hysteerikko? Vai pitäisikö jokaisella naisella olla pistooli tai pippurisumutin aina öisin matkassa?

Vai pitäisikö sitä hankkia joku 190cm pitkä bodari poikaystäväksi ja pitää huolen että se aina kulkee vierellä, päivin ja öin?

Luultavimmin jatkettava elämää pelon kanssa. Turha haaveilla elämästä jossa voisi liikkua kaduilla ajatuksiin uppoutuneena, kaikessa rauhassa. Mihin aikaan tahansa.

Mun ikäiset naiset. Mä en vaan osaa olla niiden kanssa.

Mä vaikka paljon mielummin kaveeraisin vain miesten kanssa tai sitten huomattavasti ikäistäni vanhempien naisten kanssa.

Yleensähän vastakkaista sukupuolta jännitetään enemmän mut eipä mun tapauksessa.

Nuoret naiset mua hirvittää. Suoraan sanottuna mä en tiedä mitä parikymppisen naisen mielessä pyörii- mä tiedän kyllä minkälaisen kuvan media haluaa antaa parikymppisestä naisesta mut en sitten tiedä kuinka paljon se vastaa todellisuutta.

Onko ne tosiaan niin tyhjäpäitä, niin kateellisia, niin ilkeitä...? Innostuuko ne oikeesti niin paljon jostain meikeistä, muodista, komeista miehistä jne? Löytyykö naisissa "syvällisiä pohtijoita"?

Miten nuoret naiset kokee mut? Olenko niille automaattisesti joku "sielunsisko" kun minäkin olen nainen- alkavatko puhumaan mulle kuukautiskrampeistaan ja viime yön kännipanosta? Ehkä äärimmäiset esimerkit. Äh, en mä vaan tiedä.

Oon niin kyyninen, synkkä, masentunut, äärirealisti. Monet naiset taas hymyileviä, positiivisia ja herttasia. Tai siltä vaikuttaa- ehkä se on juuri sitä pintaa ja pohjimmiltaan ovat katalia selkäänpuukottajia.

Tuskin ikinä tulen naisesta saamaan mitään "bestistä"- en edes osaa kuvitella naisten välistä ystävyyttä.

En ymmärrä mikä on "tyttöjen ilta". En ole sellaista koskaan viettänyt. Tälläinen hylkiö minä.

Ahdistaisi mennä edes opiskelemaan. Ei menisi kauaa kunnes mua alettais mulkoilla, sorsia, eristää porukasta. Epävarmuuteni ja haluttomuuteni olla oikeasti läsnä paistaisi kilometrin päähän.

En voi ikisinkkuna edes puhua poikaystävistä. En tiedä mikä sellainen edes on.

Tai tiedän ja en tiedä.

Joidenkin naisten naamat on sellasia että niiden otsassa vois lukea "bitch".

Ja todennäköisesti se on vain harhaa- joidenkin kasvonpiirteet on "terävät", pistävät silmät, kulmikkaammat kasvot, vähän jykevämpi leuka jne. Ehkä se ei edes ole mitään minkä voisi järkevästi perustella, mitenkään selittää... Jotkut vaan näyttää bitcheiltä, entisiltä koulukiusaajilta.

Joidenkin perusilme on sellanen "haista vittu" vaikka eivät ajattelisikaan aina mitään hirveyksiä.

Tai sitten kasvot kertoo enemmän kuin luulisi.



(STEALS YOUR BOYFRIEND)



(SOMEONE YOU COULD POTENTIALLY TRUST?)

Saatana tietää varmasti sudenkuoppani.

Kateuden aikaansaama raivo.

Minä vihaan ihmisiä joita kohtaan osoitetaan romanttista kiinnostusta- itse en ole sitä saanut koskaan osakseni.

Rakastuneet ihmiset; he joilla aivokemiat toimii normaalisti, tykästytään ja kiinnytään, tunnetaan intohimoa. Minä en kykene tuntemaan mitään.

Minulla ei käy koskaan tuuri- en ole koskaan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan. En herätä kenessäkään halua niellä ylpeytensä, rohkaista itsensä ja lähestyä.

Mutta samalla tiedän miten vihaa täynnä oleva ihminen ei pääse taivaaseen. En halua olla Saatanan kaltainen.

Kristittynä mun on YLITETTÄVÄ itseni, pyrittävä pois pahoista ajatuksista, taisteltava syntiä vastaan. Englannin sana "overcome" kuvaisi asiaa parhaiten.

Ehkä Jumalalla on joku mullekin. Joku joka vielä näkee vaivaa voittaakseen mun sydämen ja pysyy vierelläni.

Jos ei ole, silläkin on tarkoituksensa.

Mulle on kehittynyt neuroosi. Aina tiedettävä kaikki. Ennen nukahtamista saattaa tulla mieleen jokin naurettavan vähäpätöinen asia joka on tietysti sillä sekunnilla selvitettävä Googlen avulla.

On mahdoton elää sen tunteen kanssa ettei tiedä jotain. Tuskallisen piinaavaa.

Mistä tämä "pakko" tulee? Onhan sitä entisaikoinakin hyväksytty ettei kaikkea vaan tiedä. Kysytty sitten joskus joltain, jos jaksaa tai muistaa. Tai lähdetty kirjastoon seuraavana päivänä etsimään aiheesta tietoa. Useimmiten ne vähäpätöisimmät asiat on vaan unohdettu. Samapa tuo, ei sitä kaikkea tarvitse tietää. Ihminen on vajavainen- sen takia on lääkäreitä sun muita asiantuntijoita.

Eih, ihmisen on nyt oltava oma lääkärinsä. Ei voi kokea puutumista oikeassa käsivarressa ilman että googlaa ja selvittää syyn itse. Tai jos mahaan koskee tulee tietää kaikki mahdolliset syyt- umpisuoli, ärtynyt suoli, keliakia, Crohnin tauti... Lääkärille mentäessä tietää sitten yhtä paljon kuin lääkäri itse- tai no, melkein. Voi jo luetella mitä kokeita olisi hyvä ottaa.

Miksi? Miksemme voi luottaa siihen että muut tietää paremmin tai että edes joku tietää? Onko tosiaan mahdutettava päähän mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman monesta eri asiasta?

Jos jollekulle mainitseekin ettei tiedä jotain saa kuulla sanat "katso googlesta". Niinkuin että anteeksi että edes ihmettelin asiaa, hetihän se olisi pitänyt mennä ja tutkia.

Tietämättömyys on nykypäivän pahin synti. Kaikki tietohan on valmiina netissä. Vain laiskuutta jos ei ota selvää.

Myönnän itsekin tietyllä tavalla halveksivani tietämättömiä ihmisiä. Ärsyttää jos joutuu selittämään juurta jaksaen jonkun asian jonka toinen löytäisi parilla klikkauksella. Jos vielä saa kuulla miten "ei jaksa nyt googlettaa", alkaa vituttaa oikein kunnolla.

Olen sen ikäinen että vielä muistan sen riemun kun sai tietää jotain mikä oli mieltä askarruttanut jo pitkään. Nyt sitä riemua ei enää ole. Ei-tietämisen ja tietämisen välillä kun on sellainen 30 sekuntia.

Miten sitä edes osaisi laittaa tärkeysjärjestykseen mitä kannattaa googlata ja minkä voisi jättää googlaamatta? Uteliaana ihmisenä sitä menee päivät googlaillessa- mitä sitten jos nukkuu puoli tuntia vähemmän. Kenellekään ei kehtaisi edes kertoa mitä googlailee- niin älyttömiä juttuja.

Toivottavasti ei jää jälkeä minnekään.

Mä en oikein käsitä tätä nykyistä suhtautumista treenaamiseen ja liikuntaan.

Tuntuu että vahvana on ajatus siitä miten "liikuntaa ei voi saada liikaa", enempi parempi, päivä ilman treenejä on hukattu ja salilla olisi oltava joka päivä ja mielellään pari tuntia kerrallaan.

Lepoa ei arvosteta, venyttelyt ja rentoutumiset on turhuutta. Jos viihdyt vähänkin aikaa sohvalla, olet sohvaperuna.

Liikunnan tuleekin stressata ja olla suoritus, velvollisuus, siinä missä vaikka tiskaaminen tai imurointi. Itsensä rääkkääminen on itsensä rakastamista. No pain, no gain. On suorastaan nautinnollista kun joka paikkaa särkee treenien jälkeisenä päivänä.

Jos ei ole kipuja, ei ole treenannut tarpeeksi kovaa.

Liikuntaan ei voi jäädä koukkuun- negatiivisessa mielessä. Koska se on itsessään jotain niin hyvää ja terveellistä, se ei voi olla ongelmaksi luokiteltava riippuvuus.

Pakkoliikkujaa kehutaan ja kadehditaan. Todetaan miten "itsekin haluaisi käydä yhtä usein muttei ole saanut aikaiseksi".

Kukaan ei pohdi sen syvemmin missä kohtaa homma menee överiksi.

Ajatellaan "parempi liikaa kuin ei liikuntaa ollenkaan".

Kuinkahan moni kärsii ylikunnosta tietämättään?

Miksei levon merkityksestä puhuta riittävästi?

Mistä tavallinen ihminen tietää liikkuvansa liikaa jos kivut kuuluvat asiaan?

Saattaakin vaatia enemmän sisua ja kanttia opetella tietoisesti rentoutumaan, kuuntelemaan omaa kehoa- ja kenties hyväksymään itsensä sellaisena kuin on sen sijaan että tavoittelisi jotain "täydellistä fitness-kehoa".

Itse arvostan nykyään enemmän mielenrauhan löytänyttä joogaajaa kuin salilla kuusi kertaa viikossa rehkivää ihmistä. On helppo pysyä liikkeessä mutta vaikeaa pysähtyä ja kohdata itsensä.

Jotenkin vituttanut tässä lukea uutisia e-pillereiden aiheuttamista haitoista ja kuolemista. Asiahan ei sinällään ole mulle uusi; olen noita kauhukertomuksia lukenut jo joitakin vuosia. Kuullutkin juttuja. Kohdannut ihmisen joka avoimesti kertoi naisensa kuolleen keuhkoveritulppaan e-pillereiden takia.

Syönyt itsekin niitä kauhunsekaisin tuntein- tarkkaillut kaikkia tuntemuksiani, miettinyt mistä oireesta pitäisi huolestua ja pitäisikö sittenkin lopettaa niiden syönti. Kokenut vittuuntuneisuutta siitä miten juuri naisten pitää alistua e-pillereitä vetämään kun "kortsu on niin ikävä ja kalliitakin..."

Varsinkin kun se seksi ei todellakaan ole mitään ihmeellistä. I'm telling ya, neitsykäiset. Mitään odotettavaa ei ole.

Ymmärrän että e-pillereitä kirjoitetaan myös mm. akneen ja kuukautiskipuja helpottamaan mutta tässä kirjoituksessani kohdistan tämän asian niihin joilla pillerit ovat käytössä vain ehkäisyyn.

Tosin, one could ask miksi ne kortsut on laitettu sellaisiin "paketteihin" ettei niitä saa auki kuin kaksin käsin ja valot päällä. Naisena on jokseenkin kiusallista katsella vierestä sitä sähläystä tai muuten odotella... en lähde sen tarkemmin kuvaamaan mut luulenpa et jokunen tyttö/nainen tietää mistä puhun.

Mutta... ovatko ne e-pillerit turvallisia? Todennäköisesti ovat mutta toisaalta mistäs sitä tietää. Riskinhän siinä kuitenkin ottaa. Ei se siinä kohtaa kun löytää itsensä sairaalasta varmaan kauheesti lohduta ajatella miten harvinainen oma tapauksensa on.

Vituttaa myös se miten jotkut miehet pitää jonain itsestäänselvyytenä sitä että "kaikki naiset syö pillereitä". Eli se "syöthän sä pillereitä?"-kysymys oikeastaan tarkoittaa:

"Sä varmaan syöt pillereitä kun kaikkihan naiset niitä syö ja jos et syö niin katon sua silleen pahasti että mitä vittua, laitatko mut tosiaan hakemaan jotain kortsuja saatana! Ole sitten ilman!"

Helppohan se on kun itse ei tarvitse kärsiä pillereiden seurauksista. Naisenhan se aborttikin on läpikäytävä, yksin.

Mieshän voi aina sanoa kuinka "söisi itse niitä e-pillereitä jos vaan voisi.." kun on aivan satavarmaa ettei miehille tulla ikinä kehittämään mitään pillereitä- miehet nimittäin nousisivat helvetinmoiseen vastarintaan pillereiden aiheuttamista haitoista ja pakkohan ne olisi ottaa tosissaan.

Naisen osa on "kärsiä hiljaa itsekseen".

Mies ja nainen ei vaan voi olla näissä ehkäisyasioissa tasa-arvoisia, ei sitten mitenkään.

Paitsi sitten tietysti kun "käy vahinko" kääntyy asiat päälaelleen. Nainen saa päättää mitä tekee- pitääkö lapsen vai ei.

Mutta olipa miehellä ainakin kortsutonta seksiä. Kaipa se lohduttaa.

Mä oon hiljattain (viimeisten kuukausien kuluessa) huomannut itsestäni häkellyttävän kammottavan piirteen; mä nimittäin katkaisen helposti välit ja harvemmin jään edes kaipailemaan ko. ihmistä.

Muut ihmiset taatusti hyväksyy helpommin epätäydelliset ihmissuhteet ja vieläpä kiintyvät. Mä odotan suuria tunteita, ja ainoastaan ne suuret tunteet saa aikaan sellaisen "hurmioitumisen" että ehkä -omalla tavallani- kiinnynkin.

Saan jotain kummallista tyydytystä siitä miten menneisyyden ihmisten kanssa ei tarvitse enää olla tekemisissä. On mukavampi ajatella toista vain muistoissa- sen sijaan että ihminen olisi edelleen mulle olemassa, puhelinsoiton päässä.

Se fantasiamaailma tuntuu vain turvallisemmalta... kuin sitten miettiä että se on ihmissuhde johon on kytkeytyneenä, riippuvainen toisesta ja nähtävä vaivaa. Että se toinen rajoittaisi jotenkin mun elämää ja mun päätöksiä. Pidättelisi mua "valloittamasta maailmaa".

Vaikka vitut mä mitään maailmaa valloita.

Mä haluan aina tutustua uusiin ja uusiin ihmisiin. Osittain se on mun uteliaisuutta, osittain taas sitä "vapautta"... jännitystä kun ei koskaan tiedä minkälainen ihminen on seuraavaksi nurkan takana lymyilemässä.

Tää on sellainen loputon nälkä. En tiedä osaisinko ikinä asettua aloilleni. Rakastan sitä tunnetta kun kamat on pakattuna ja kaikki on väliaikaista.

Ja samalla se ahdistaa suunnattomasti niin ettei henkeä saa. Vastoin kaikkia periaatteita.

Teinityttö.

Mut valtaa oudon äidillinen tunne- sympatiapuuska ja suojelunhalu.

On se niin väärin miten pojat ja miehet pörräävät ympärillä ja puhuvat vaikka mitä paskaa. Hyväksikäytetyksi tulemisen riski on suuri ja sydänsurut väistämättömiä.

Nuoret naiset tosin aivopestään ajattelemaan ettei se oikeastaan edes ole hyväksikäyttöä vaan oma valinta- seksiorjaksi myöntyvä on sinut seksuaalisuutensa kanssa, vapaa ja NIIN aikuinen. Muut tytöt kadehtii ja pojat hehkuttaa.

Herkkyyden ja viattomuuden katoaminen on jotenkin traagista. Kasvot on suloiset kuin enkelillä mutta käytös jotain ihan muuta.

Huolestuneena katselen sivusta miten joka toinen teinityttö haluaisi olla "bad bitch" ja ottaa taatusti vaikutteensa sellaisilta oksetuksilta kuin Rihanna ja Miley Cyrus. Ehkä tiedostamattaankin.

En keksi ketään iljettävämpää naista kuin tuo jälkimmäisenä mainittu. On muka niin hirveät paineet osoittaa "ettei ole enää pikkutyttö" ja hinkkailla itseään kieli ulkona niukoissa vaatteissa.

Mikä kiire teineillä on ylipäätään kasvaa aikuiseksi? Sama tosin päti omallakin kohdalla- pelotti aivan helvetisti että joku pitäisi "epäkypsänä" ja aina oli vakuuteltava että olen ikäistäni kypsempi.

Niinpä niin.

Näin parinkympin puolivälissä on sitten saavuttanut sen iän kun viimeistään on jo "uskottava aikuinen". Tai niin teinien halutaan ajattelevan.

Paitsi tämä ei olekaan hienoa. Tämän ikäinen bad bitch on lähinnä naurettava- ellei sitten satu olemaan jokin rock- tai poptähti ja silloinkin se on yhtä kulissia ja suurta illuusiota.

Todellisuus iskee vasten kasvoja kovalla voimalla:

Lopulta hautaudut kuitenkin massan sekaan ja seksuaalisuutesi ei enää kohahduta ketään. Tiedossa tuttua ja turvallista parisuhdeseksiä jonkun Teron tai Mikan kanssa kerran-pari viikossa kunnes tylsistyttää niin että itkettää.