IRC-Galleria

En pääsekään pääsykokeisiin kun ei rahaa matkoihin eikä mikään taho auta.

Isä antoi hyvin pienen summan kun uusi auto hankittava ja lattiaremontti ja blaa blaa. Monenlaista. Tekosyitä niinkuin aina kun ei halua auttaa ja on itsekäs. Puhetta riittää, tekoja ei.

Mitä sitä haittaa vaikka joutuisin myymään itseäni.

Tälleen sitä syrjäytyy.

Mä olen löytänyt helpotuksen mun romantiikannälkään unimaailmasta.

Melkein joka yö tunnen pakahduttavaa ihastumista, onnea, intohimoa, ja olo on aika helvetin turvallinen... Tunnen oloni rakastuneeksi ja onnekkaaksi.

Kaikkia sellasia tunteita joita en ole saanut kenenkään ihmisen kanssa kokea.

Sitten päivät menee kituutellessa. Onneksi aina saapuu yö.

Sellaisten unien jälkeen on niin mukava herätäkin.

Melkein miettii että tarvitseeko sitä mitään oikeeta. Tunnehan siinä on tärkein, tuli se sitten mitä kautta tahansa.

Tuleekohan kukaan koskaan ajatelleeksi että ylipainoinenkin voisi olla hyvinkin liikunnallinen ihminen, siitäkin huolimatta että se rasvaprosentti ei ole se 15%.

Jotenkin ärsyttää miten liikunnallinen kuvataan kaikkialla tälläisen näköiseksi (mm. fitness-lehdet ja -mainokset):



..No joo-o, kieltämättä näkee että salilla tulee käytyä mutta varmastikin on myös kurinalainen ruokavalio.

Entä jos treenaa täysin saman määrän mutta rakastaa myös syödä?

"Ei toi varmaan missään käy... näkee kun on löysää vatsan ympärillä..."

Silti muija saattaa olla sen 4-5 päivää viikosta salilla ja välillä käydä kaikki pumpit, spinningit, zumbat, kuntonyrkkeilyt sun muut läpi.

Se vaan rakastaa sitä pastaansa ja pullaansa.

Olenhan mä itsekin liikkunut aivan helvetisti. Rahaakin on tohon lystiin mennyt useampi tuhat euroa. Finnbody, Forever, Elixia, satunnaisesti muitakin saleja ja liikuntaryhmiä.. Kokeillut kaikki ryhmäliikuntamuodot mitä on keksitty. Joissakin käynyt pitempään, joissakin vähän harvemmin.

Taukoa ei ole ollut oikeastaan koskaan. Monta vitun vuotta.

Silti en näytä tuolta. Tiedän. Menen salille ja tuntuu että pidetään jonain aloittelijana ihan ulkonäköni vuoksi.

Miten todistaisin kenellekään liikunnallisuuteni?

Miksi samaistuisin fitness-naisiin kun en näytä juuri tuolta, hoikalta?

Ovatko he niitä "oikeanlaisia" ja minä se vääränlainen...

Kysymyksiä kysymyksiä.

Tavallinen liikunnallinen nainen voi näyttää vaikka tältä.

Minkähän takia pop-musiikkiakin yritetään nykyään myydä satanismilla ja räikeällä seksuaalisuudella?

Kuulostan joltain kukkahattutädiltä mut en mä vaan tajua tätä. Tai halua tajuta.

Mä muistan vielä hyvin 90-luvun ja mitään tällästä ei siihen aikaan ollut. No, ehkä Madonnalla oli jotain sen suuntaista. Siinäpä se. Britney Spearskin oli vielä "viaton", samoin Christina Aguilera.

Mitään ei enää hävetä. Mitään rajaa ei enää vedetä mihinkään. Ja nämä 90-luvun lopussa syntyneet pitää kaikkea tätä ihan normina- eihän ne muusta tiedäkään.

Se kaikki on jotenkin niin IN YOUR FACE että puistattaa- mä en pidä siitä tunteesta että muhun halutaan vaikuttaa. Jokaisesta naisesta halutaan tälläinen uskontoa vihaava S&M-huora joka myisi sielunsa tosta vaan.

Rihannakin, huoh. Jokainen video entistä karmeampi. Aloitti niin herttaisena nuorena naisena.



ja nyt...



Ja nää "tähdet" on kaikki samanlaisia... Nicki Minaj, Beyonce, Lady Gaga, Kesha...



Kesha nyt ei varsinaisesti ikinä ollut mikään pyhäkoulun oppilas mutta pahempaan suuntaan mennyt kuitenkin. Aikaisemmin lähinnä bilettäjä joka ei välitä kotiintuloajoista ja juo vähän liikaa...

Nyt avoimen satanistinen.




Ehkä ihmiset on jotenkin niin turtia ettei mikään vaikuta.

Mä en vaan ymmärrä mikä tossa vetoaa ihmisiin.

Katy Perrykin oli alunperin kristitty artisti nimeltä Katy Hudson.




Jeesuksen sijaan nyt lauletaankin avaruusolioista ja miten kiva olis harrastaa seksiä sellasen kanssa.

Jotenkin sitä on kateellinen niille ihmisille joiden identiteetti on vahvasti kytköksissä siihen kaupunkiin jossa asuu.

Niille ihmisille jotka eivät voisi kuvitellakaan asuvansa muualla.

Sellainen varmaankin tuo turvallisuuden tunteen- että vaikka elämä muuten potkisi päähän ainakin on siellä minne kuuluu. Siellä missä on koti.

En ole luonut minkäänlaisia verkostoja. Ei sukulaisia eikä ystäviä. Ei opiskelupaikkaa eikä töitä. Täällä mä vaan "olen".

Onko oleminen sitten jokin itseisarvo?

Tuntuu kuin olisin jonkun TV-sarjan taustahahmo. Se joka esittää istuvansa kahvilassa ja lukevansa lehteä päänäyttelijän viereisessä pöydässä. En ole mikään tärkeä. Kuulun vain katukuvaan.

Oma pienuus tulee niin vahvasti pintaan. Kun ei ole kotona on tavallaan aivan sama missä on. Voisin muuttaa taas jonnekin uuteen kaupunkiin ja hukkua samalla tavalla katukuvaan. En tiedä onko sellainenkaan järkevää.

Miten kaupungista tehdään koti? Olenko kykenemätön kotiutumaan minnekään sen jälkeen kun on alkuperäisestä paikasta lähtenyt?

Haluan muutosta ja en kestä muutosta. Vihaan tunnetta että on "jumissa" tietyssä paikassa. Lähden muualle mutten kotiudu.

Tästäkin kirjoitelmasta kettuunnutaan jos tämän joku sattuu lukemaan.
Oh well.

Mä oon pettynyt suomalaisten miesten jurouteen ja jäykkyyteen. Äärirehellisyyteen- maksoi mitä maksoi. Nainen ehkä kaipaisi kehuja, "lepertelyä", tunteen siitä että on
miehen exiin verrattuna jotain paljon spesiaalimpaa, edes joskus siis. Mutta ei.

Nainen joka sellaista vaatii on prinsessa, narsistinen, lapsellinenkin.

Takaisin vaan maan pinnalle ja suu suppuun. Jep.

Kuuntelisin mielummin vaikka liioiteltuja bullshit-valheita kuin olisin kuulematta ikinä mitään kaunista rehellisyyteen vedoten.

Vittuako se mua vaivaa jos en voi koskaan kuitenkaan saada tietää tarkoittiko mies juuri prikulleen sanasta sanaan kaikkea mitä sanoi.

Mutta kun... mutta kun.... se ei sovi suomalaisen miehen suuhun!

"Se on sitä amerikkalaista imelää feikkiyttä".


Sinne sitten.

Ollut aika järkyttävää (pientä liioittelua) huomata miten tän ikäisenä deittitarjontaan tulee kummallinen "aukko" mitä ei ennen ollut.

Tuntuu että 19-23-vuotiaat pojanklopit etsii itselleen sitä ekaa vakituista tyttöystävää ja toisaalta on taas näitä yli 35v eronneita miehiä "toisella kierroksella". Eli mihin nämä n. 24-34v.-miehet katoaa?

Nehän on vakituisessa parisuhteessa. Menee avoliittoon, kihloihin, naimisiin, hankkii lapsen tai pari...

Olen siis tällänen väliinputoaja. Joko ottaisin keski-ikäisen miehen ja ikäero jossain vaiheessa vituttaisi oikein kunnolla (ellei jo nyt) tai sitten nuoren kundin joka ei ymmärrä vielä elämästä yhtään mitään/ole valmis sitoutumaan/on paljon henkisesti epäkypsempi...

...tai muuten vain se ikäero näkyy, tavalla tai toisella. Enkä mä väitä etteikö nuorissakin miehissä voisi olla ikäistään kypsempiä- sellaisia, jotka on valmiita sitoutumaan ja kaverit+biletykset jääneet jo taakse (siis kavereita SAA olla, mutta ne ei saa olla "koko elämä").

Mä olen aina halunnut itseäni vanhemman miehen muutenkin. En tiedä onko kyse mun daddy issues:eista vai mistä. Varmaan montakin syytä.

Mutta niin... tässä mä nyt tunnen olevani liian nuori ja liian vanha. En tiedä mitä ajatella iästäni.

Huvittavaa miten tuntisin olevani "puuma" jo jollekin 21-vuotiaalle kundille.

Tamagotchit!

En voi kävellä kotiin yökerhosta. Ulkomaalainen mies lähtee seuraamaan. On olevinaan niin ystävällinen mut mistäs sitä tietää. Ei, en ole rasisti. Mua vain lähestyy vain ja ainoastaan ulkomaalaiset miehet.

Jos jotain sattuisikin, saisin viimekädessä syyttää itseä;

"Miksi en ottanut taksia?"

"Miksi edes lähdin yksin mihinkään?"

Ajattelen siinä tilanteessa miten paljon rauhallisempi olisin, jos olisi mukana jotain millä puolustaa itseä. Luotanko juoksunopeuteeni? Ei ole lenkkarit jalassa, ei.

Ahdistaa lähteä kävelyllekään pimeeseen aikaan, myöhään illalla/yöllä- vaikka tavallaan tekisi mieli, varsinkin jos päivän on ollut migreenissä tai muuten lojunut himassa. Miten siitä nauttii jos väh. 50% ajasta pälyilee ympäriinsä?

Mutta mähän olen Suomessa. Eikös tämä ole tällänen lintukoto. Poliisihan tulee heti paikalle jos jotain sattuu.

Olenko hysteerikko? Vai pitäisikö jokaisella naisella olla pistooli tai pippurisumutin aina öisin matkassa?

Vai pitäisikö sitä hankkia joku 190cm pitkä bodari poikaystäväksi ja pitää huolen että se aina kulkee vierellä, päivin ja öin?

Luultavimmin jatkettava elämää pelon kanssa. Turha haaveilla elämästä jossa voisi liikkua kaduilla ajatuksiin uppoutuneena, kaikessa rauhassa. Mihin aikaan tahansa.

Mun ikäiset naiset. Mä en vaan osaa olla niiden kanssa.

Mä vaikka paljon mielummin kaveeraisin vain miesten kanssa tai sitten huomattavasti ikäistäni vanhempien naisten kanssa.

Yleensähän vastakkaista sukupuolta jännitetään enemmän mut eipä mun tapauksessa.

Nuoret naiset mua hirvittää. Suoraan sanottuna mä en tiedä mitä parikymppisen naisen mielessä pyörii- mä tiedän kyllä minkälaisen kuvan media haluaa antaa parikymppisestä naisesta mut en sitten tiedä kuinka paljon se vastaa todellisuutta.

Onko ne tosiaan niin tyhjäpäitä, niin kateellisia, niin ilkeitä...? Innostuuko ne oikeesti niin paljon jostain meikeistä, muodista, komeista miehistä jne? Löytyykö naisissa "syvällisiä pohtijoita"?

Miten nuoret naiset kokee mut? Olenko niille automaattisesti joku "sielunsisko" kun minäkin olen nainen- alkavatko puhumaan mulle kuukautiskrampeistaan ja viime yön kännipanosta? Ehkä äärimmäiset esimerkit. Äh, en mä vaan tiedä.

Oon niin kyyninen, synkkä, masentunut, äärirealisti. Monet naiset taas hymyileviä, positiivisia ja herttasia. Tai siltä vaikuttaa- ehkä se on juuri sitä pintaa ja pohjimmiltaan ovat katalia selkäänpuukottajia.

Tuskin ikinä tulen naisesta saamaan mitään "bestistä"- en edes osaa kuvitella naisten välistä ystävyyttä.

En ymmärrä mikä on "tyttöjen ilta". En ole sellaista koskaan viettänyt. Tälläinen hylkiö minä.

Ahdistaisi mennä edes opiskelemaan. Ei menisi kauaa kunnes mua alettais mulkoilla, sorsia, eristää porukasta. Epävarmuuteni ja haluttomuuteni olla oikeasti läsnä paistaisi kilometrin päähän.

En voi ikisinkkuna edes puhua poikaystävistä. En tiedä mikä sellainen edes on.

Tai tiedän ja en tiedä.