IRC-Galleria

Mulla on alkanut olee ihan vastustamaton hinku aloittaa röökinpoltto. Aina mä olen nyrpistänyt nenää tupakoitsijoille, ajatellen miten mä olen parempi ihminen kuin ne- tupakkahan maksaa, pilaa ihon ja hampaat, tulee syöpä tai aivoinfarkti... Rumentaa tai vähintäänkin tappaa.

Toisaalta- jos elämä ahdistaa ja masentaa, kaikki on muutenkin päin helvettiä ja koskaan ei tiedä milloin kuolee niin... why the fuck not?

Mitähän nautintoa mä olen tälläsestä terveellisestä elämästä saanut irti? Ehkä olisin aikoinani tutustunut ihmisiin baarissakin jos olisin käynyt tupakkakopissa- se istuminen drinkki kädessä ei koskaan oikein ole toiminut.

Rööki tuoksuu hyvältä ja tupakoimalla varmasti tappaa kivasti aikaa. Nyt kun on parvekekin niin eihän siellä tule noin muuten käytyäkään. Vai olikos se parveketupakointi jo kielletty tässä kieltoja rakastavassa Suomessa?

...jos on tällänen sosiaalisesti sokea ihminen joka inhoaa mind gamesejä- sitä, että on osattava lukea rivien välistä ja tulkita toista oikein. Tiedettävä jotenkin automaattisesti ne merkit jotka kertovat kiinnostuksesta- ja osattava määritellä toisen kiinnostuksen taso. Elikkä onko kyseessä varovainen "ehkä olen pikkusen ihastunut" vaiko "jumalauta mikä nainen, haluan tuon!"-tunne.

Ymmärtää kiusoittelevan flirtin ja suoranaisen vittuilun, "epäkiinnostuksen" ero.

En uskalla edes ajatella kuinka monta kertaa olen miehelle suuttunut, kokenut itseni torjutuksi silloin kun kyseessä on juurikin ollut vain tuollaista hevosenleikkiä. Harvoin varmasti toisinpäin- ennakkoasenteeni on lähes aina ettei mies ole kiinnostunut.

Needless to say, olen aina melkein myyty jo kättelyssä jos törmään suorapuheiseen mieheen. Sellaiseen joka ei jätä mua analysoimaan ja uskaltaa ottaa riskin että ehkä pakit on tulossa.

Sellainen mies on jotenkin heti seksikäs. Toisaalta olen niin äimänä jos jotain niin harvinaista tapahtuu että multa ei saa ehkä rehellistä vastausta- tai no, en edes tiedä mitä tunnen. Olen shokissa.

En usko että muissa maissa miehet on samanlaisia kiertelijöitä ja kaartelijoita. En tiedä mitä suomalainen mies odottaa. Aloitteellisuutta naiselta? Että aika kuluisi ja asiat vaan hiljalleen kehittyisi?

Takuuvarmasti suorapuheinen suomalainen nainen on suomalaisen miehen mielestä hyökkäävä, pelottava, ehkä epätoivoinenkin. Vähintäänkin epäilyttävä.

En tiedä onko suomalaiseen dna:han jotenkin kirjoitettu tämä taito pariutua vihjailujen perusteella- mitä minulla ei sitten ole.

Harmituksen harmitus.



TRYING TO READ YOUR MOTHERFUCKING MIND

Näen jo tulevaisuuteni. Kaikki kuolee ympäriltä. En tapaa ketään. Sinkkuna. Lapsi pitäisi saada. Kurjaahan se on, yksinäinen vanhuus.

Sitten ehdottelenkin miehille diiliä. Ei tarvitse maksaa lapsesta mitään mutta alulle pitäisi saada.

Mikäs siinä. Ei mua ahdista ajatus moisesta. Parempi sekin kuin loppuelämä etsiä ja etsiä sopivaa kumppania kun kello tikittää ja jatkuva vastatuuli. Tai päätyä yhteen miehen kanssa joka ei oikeasti mua edes kiinnosta (ja mies kokee samoin).

En tiedä minkä asettaisin aikarajaksi. Ehkä viimeistään 27-vuotiaana?

Näin naisena sitä on aina ajatellut että miehet katsoisivat eniten kasvoja. Tottakai vartaloakin, mutta päähuomio olisi kasvoissa.

Niinkuin kasvot olisi jotenkin ihmisen muuttumaton (vanhenemista lukuunottamatta) "ydin" ja vartalo taas sellainen jonka epäkohdat voisi antaa anteeksi- ajatella, että kenties tuo tuosta vielä paranee kun vien sitä salille tai lenkkipolulle.

Tai että miksi se huomio kiinnittyisi vaikka niihin rintoihin- kai mies eläimellisyydestäänkin huolimatta jotenkin tajuaa ettei elämä voi olla pelkkää seksiä; tai että se seksi parisuhteessa alkaa kuitenkin näivettyä joidenkin kuukausien jälkeen.

Niin, pitäisikö enemmän opetella meikkaamaan ja huolehtia että "hiukset on hyvin" kuin rehkiä salilla?

Onko kauniit kasvot lopulta aika sama jos rinnat on pienet, vatsa pömpöttää ja sääretkään ei ole pitkät ja hoikat?

Melkein ajattelis että tavallisen naaman omaava hyväkroppainen nainen on suositumpi miesten keskuudessa kuin kauniskasvoinen vähemmän hyväkroppainen.

Ja jotenkin tuohon vartaloon keskittyminen saa mut kokemaan vastenmielisyyttä miehiä kohtaan.

Toisaalta, eivätpä komeat kasvot tee miehestäkään automaattisesti haluttavaa jos on sellainen 163cm pitkä pulkannaru. Mulla kyse ei kuitenkaan ole niinkään seksistä- enemmänkin siitä miten roteva mies olisi kuin suuri nallekarhu.

Jotain siinä on niin turvallista, mahdoton selittää.

Ehkei kasvoja ja vartaloa voi oikein eriyttää toisistaan. Pitäisi olla kokonainen paketti- hyvät kasvot, hyvä vartalo... mutta miten se sitten pisteytetään kun aniharvalla on molemmat huippuluokkaa ja parinvalinnassa kaikki ei saa kaikkea.

Vituttaa niin saatanan raskaasti tää kaipuu toisen ihmisen luo. Miksi helvetissä kaipaan ihmisiä elämääni kun kaikki asiat puoltaa sitä että ihmiset on pelkkää saastaa ja olisi parempi etsiä "muita harrasteita"?

Olisinpa täysin autisti tai nörtti. Sellainen joka olisi vaikka niin kiinnostunut sääilmiöistä ettei muuta tekisikään kuin lukisi niistä. Aivan sama mikä se kiinnostuksenkohde olisi mut kunhan ei miettisi mitään tälläsiä kuin minä, joka päivä...

..että missä tutustuisi, miksei tapaa ihmisiä missään, minne menisi, miksei Jumala johdata ketään mun elämään, kuolenko yksin... Miksi juuri MINÄ olen se joka etsii ja etsii, pettyy, ikuisesti yksin..

Ja samalla joutuu kuuntelemaan vittuilua, ihmettelyä siitä miten "noin kaunis on sinkku". Varatut pätee, haluavat uskoa olevansa mua niiiiin paljon parempia ihmisiä.. Kihisen raivosta, välillä masennun, välillä taas yritän. Ja vuodet kuluu... millään ei ole mitään merkitystä..

Haluaisin kuulla isältäni rohkaisun sanoja. Isä on hiljaa. Isällä on oma elämä. Enkö ollutkaan isän silmäterä, tyttö jolla on hieno tulevaisuus edessä?

Olen hukassa, isä! Miten voit olla hiljaa? Miten olen poissa mielestäsi?

Käytitkö minua vain hyväksi, kelpasinko seuraksesi vain sen tietyn ajan kun kaikki oli helppoa ja kivaa?

Miten nyt kun olen aikuinen nainen? Mistä vitusta mun pitäisi tietää mitä tehdä?

Tämä tuska ei kuole koskaan. Haluan vain nukkumaan maan alle.

Kävipä helposti.

Rukoilin apua talousvaikeuksiin (kun ei mm. rahaa pääsykoematkoihin ja ruokaankin nipin napin) ja sain tänään kuoren jossa luki:

"Jumala kehotti tekemään tämän. Kaikki kunnia Jeesukselle! Siunausta!"

200e käteisenä.

Tuntematon käsiala. Leimasta vois päätellä että Seinäjoelta. En asu pohjanmaalla.

Olen yksinäinen. Kukaan ei tiedä mua. Ei ole tapana jaella osoitettani ympäriinsä. En ole edes kauaa asunut tässä osoitteessa.

Anyone got any ideas?

Tämä on oikeastaan jatkoa tohon "I'd rather be one of the boys"-kirjoitelmaan. Tai jokin part II.

On jotenkin helvetin raskasta olla nainen. Syntyä tyttönä. Ei mene kauan kun huomaa että tyttöjen välillä kaikki perustuu kilpailuun, kyräilyyn, kateuteen ja selkään puukotetaan niin paljon kuin vain ehtii.

Muodostetaan liittoutumia, eristetään porukasta se jolle ollaan kateellisia- se joka koetaan jollain tapaa uhkana.

Bestiksestä ollaan mustasukkaisia samoin kuin myöhemmin tulevaisuudessa poikaystävästä. Sairasta.

On sairasta miten varattua kundia ei saa vilkaistakaan ilman että nainen hermostuu ja kaikin tavoin tuo esille miten "se on sitten varattu, näpit irti ämmä!"

Kai se perustuu naisten huonoon itsetuntoon ja toisaalta siihen miten miehiin ei loppujen lopuksi luoteta.

Nainen näkee miehensä villieläimenä jonka on omalla erinomaisuudellaan saanut kesytettyä.

Olen itse pannut merkille miten naisen kanssa ei tarvitse kauaa puhua ennen kuin kuuluu ne maagiset sanat:

"...mun poikaystävä"

Jos on miehen saanut niin siitähän on jokaiselle kohtaamalle naaraspuoliselle mainostettava. En voi ymmärtää.

En tiedä muuttuuko maailma tästä mihinkään suuntaan. Tuleeko nainen aina olemaan naiselle susi.

Ehkä emme arvosta itseämme enkä toisiamme- sen sijaan että tukisimme toisiamme, kehuisimme toisiamme... yhdistäisimme voimamme.

Never gonna happen.



"Look how happy we are... Now die, bitch!"

En tiedä ymmärtääkö "valtaväestö" miten hyvältä elämänsä yksinäisenä olleesta tuntuu ihan jo se että kutsutaan etunimellä. Että ylipäätään noteerataan että "tuo on ihminen, yksilö, persoona jolla on nimi".

Tai että muistetaan nimi vaikkei toinen olisikaan ikinä tavannut in real life ja olisi kulunut jo joitain kuukausia.

En osaa selittää sen tarkemmin mikä siinä on.

Se saa mut vaan tuntemaan itseni tärkeäksi. Tai ei tärkeäksi ehkä mutta olemassaolevaksi.

En ole nimimerkki, en profiili, en henkilötunnus.

Nimeen sisältyy myös jonkinlainen tunne identiteetistä.

Tai sitten se on vain ylipäätään nykypäivänä niin harvinaista sanoa toisen nimi. Olet "sä" tai "se".

Sen tiedän että rakastunut ihminen mielellään toistelee mielessään (ja ääneenkin) toisen nimeä.

Varmasti mukavaa olla sellaisen kohteena.