IRC-Galleria

Oon miettinyt yleisissä vessoissa käydessäni (välttelen niitä yleensä mut joskus on vaan pakko...) että miksi ihmeessä sitä kahvaa on kokeiltava (voimaa käyttäen runkattava) vaikka kahvassa- tai mikä lienee se onkin- on selkeesti se PUNAINEN MERKKI joka kertoo että vessa on varattu?

Eikö ihmiset ehdi/viitsi katsoa? Vai onko tarkoituksena tuoda kärsimättömyys esiin- "tule nyt saatana sieltä ulos kun mun on päästävä!" Käytöstavoilla ei ilmeisesti ole mitään väliä silloin kun kusettaa eikä käsitettä "vessarauha" ole olemassakaan.

Ärsyttävää.



(on lukossa)

Kaikki puhuu homoista, lesboista, biseksuaaleista ja heidän oikeuksistaan. Mites me aseksuaalit? Olemmeko hajuton ja mauton, väritön ja näkymätön osa ihmiskuntaa?

"Ihminen on seksuaalinen olento vauvasta vaariin!"

"Ketä kohtaan tunnet seksuaalista vetovoimaa?"

Nyyh nyyh.

En tosiaan halua sua, en.

Silti haaveilen romanttisesta suhteesta. Se kun on ihan eri asia. Ainakin mun mielessäni. Tai en tiedä. Perustin aikoinani yhteisön "aromantikot" mutta tosiasiassa kaipaan yhteenkuuluvuuden tunnetta nimenomaan miehen kanssa. En vain ihastu kovin helposti. En itseasiassa ole ikinä ollut ihastunut. Olen pyytänyt ihmisiä määrittelemään ihastumisen. En siltikään ymmärrä.

Tämän identiteetin löytäminen on ollut helvetin vaikeaa. Takaraivossa aina ajatus "entä jos en olekaan.." tai "jospa sen oikean kanssa sitten..."

Terapeutti katsoo pää kallellaan.

"No fantasioitko naisista?"

Joo en todellakaan.

Mua ei kiinnosta kenenkään sukuelimet.

Migreenissä en pysty sitä juomaan. Kun muutenkin oksettaa se "keinotekoinen särjen/kemikaalien maku ja haju" oksettaa vielä lisää. Ja miksi vettä joutuu AINA laskemaan minuutin-kaksi ennen kuin muuttuu kylmäksi?

Edellisessä asunnossani oli ihan sama ongelma- paitsi että vesi maistui vieläkin paskemmalta ja oli vieläkin kauemmin haaleaa.

Entisenä lahtelaisena pystyn jopa vertamaan. Siellä on ehkä Suomen paras vesi. Aina raikasta ja kylmää. Kuin pullovettä suoraan hanasta.



(Turun vesi)

Mä en osaa elää.

Niin omituisen kuuloinen lause mutta mulle jokapäiväistä elämää.

Tuntuu kuin seisoisin suu auki ihmetellen kaikkien muiden touhuja- vähän niinkuin jo silloin lapsena, yksin välitunneilla.

Kaikilla muilla on hauskaa. On tunteita laidasta laitaan. Tehdään valintoja. Tehdään virheitä. Nauretaan ja itketään.

"Niin, mutta minäkin olen ihminen?"

Enpä tiedä siitäkään. Todennäköisesti olen vain kuori.

Tunnen kyllä ahdistuksen ja masennuksen.

On kai sekin jotain.

"Olet kuin enkeli joka on nostanut mut syvästä kuopasta" sanoo mies tutustumisen alkumetreillä.

Puistattaa.

En tiedä olenko tässä suhteessa erikoinen- että kuinka moni nainen oikeasti tahtoisi enkelin leiman itseensä.

Mies ei näe naista kokonaisuutena. Nainen on jumalolento; aina valmiina lohduttamaan ja kuuntelemaan. Ehkä myös ruokkimaan, pesemään miehen pyykit ja kertomaan millainen paita sopii minkäkin housujen kanssa.

Auta armias kun nainen sitten ensimmäisen kerran saa kunnon hepulit jostain asiasta.

Nainen onkin paholainen- eikä ehkä nainen ollenkaan. Naisethan on kaikki suloisia enkeleitä jotka odottavat henkeä pidätellen reppanamiehen ilmaantumista elämäänsä. Miehen, jota hoivata ja tehdä ehjäksi.

Miksei mies voi yhtälailla olla "enkeli"?

Seksismiä.

Taas se kuului. Tällä kertaa bussissa. Joku ennusti tulevaa vedoten huonoon tuuriinsa.

"Mun tuurilla silloin sataa rankasti!"

En ole tainnut koskaan kuulla kenenkään vetoavan tuuriinsa positiivisessa mielessä.

"Mun tuurilla silloin paistaa aurinko ja muutenkin kaikki menee putkeen!"

Jännä juttu tuo tuuri. Se, miten se kaikilla on auttamattomasti huono kuin syntymälahjana.

Olemmeko kaikki "kirottuja" vaiko vain helvetin negatiivisia?

Kuvittelemmeko elämän olevan kuin jokin elokuva?

"No nyt se sanoi että kaikki menee just niinkuin se toivoo, seuraavassa kohtauksessa se pettyy ja pahasti!"

Tästä lähtien puhun vain hyvästä tuurista. Mun tuurilla voitan lotossa, löydän ihanan aviomiehen ja asun kauniissa talossa lahjakkaita lapsiani kasvattaen.

En ole kirjoittanut mitään vähään aikaan.

Ei ole huvittanut. Pää lyönyt tyhjää. Havahtunut elämän pysähtyneisyyteen ja muuttumattomuuteen. Siihen, miten olen kuin olenkin se joka on erilainen. Ei erilainen söpöllä tavalla. En sillä tavalla että kenenkään silmät siitä kirkastuisi- päinvastoin. Olen masentavan erilainen.

Vuosikin vaihtuu. En tiedä miksi juhlistaisin sitä. Tiedän sataprosenttisella varmuudella ettei mikään tule muuttumaan paremmaksi ensi vuonna. Mielummin suljen silmät ja menen peiton alle kuuntelemaan ilotulitteiden pauketta. Ehkä kuvittelen sodan syttyneen. Sota. Mikä ihana tekosyy olisikaan olla onneton.

Nyt minä olen se joka murjottaa kun muut iloitsevat elämästä. Ehkä toisiinsa ihastuneet suutelevat ensimmäisen kerran kellon näyttäessä 00.00. Uusi vuosi uutena parina. Ah.

On se varmaan mukavaa olla normaali. Tuntea tunteita. Kohdata ihmisiä. Olla kiinnostuksen kohteena. Kiinnostua itse. Haaveilla ja katsoa kun haaveet käyvät toteen.

Yritän opetella lempeyttä itseäni kohtaan. Anteeksiantoa ja joustoa. Olla tuomitsematta itseäni "kamalaksi" yhden virheen takia.

Mutta voisin vannoa että olkapäälläni on piru. Se tarkkailee jokaista ilmettäni, elettäni, ajatustani ja sanaa joka suustani ulos tulee.

Todennäköisesti vielä kirjoittaa kaiken muistiin. Sen mielestä menneisyys ennustaa tulevaa ja mikään ei voi muuttua niin kauan kuin minä olen minä.

Sen mielestä olen lihava, tyhmä, hullu, laiska ja äärimmäisen heikko. Minua pitäisi kurittaa. Piiskata pois kaikenlainen lapsekkuus.

Jokainen lempeä ajatus itsestäni saa sen ärsyyntymään. Silloin se pistelee mua neuloilla poskeen- tai ainakin jollain terävällä ja hyppii vimmatusti.

Ei mutta oikeesti. Koitan tehdä asioita jotka rentouttaa. Pyrin välttelemään negatiivisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka ovat liian tarvitsevia.

Suojelen itseäni. Herkuttelen. Harrastan liikuntaa kohtuudella. Kuuntelen välillä musiikkiakin joka rauhoittaa. Otan kuumia suihkuja ja seison siellä kauan.

Vittuun stressi. En tarvitse sitä. En halua sitä. Mua ei ole tarkoitettu tähän maailmaan kärsimään sadasta stressioireesta ja nukkumaan päin helvettiä.

Olkaa te vaan armottomia itsellenne. Mä sen sijaan olen tehnyt suunnanvaihdoksen.

Kukaan ei painosta mua enää mihinkään. Yhteiskunnan odotukset ja normit voi työntää jonnekin syvälle.

Ehkä se pirukin joskus vielä kyllästyy ainaiseen raivoamiseen.

En tiedä mikä siinä on mutta jostain syystä koen vastenmielisinä miehet joilla ei elämässään ole ollut suurempia kärsimyksiä.

Aivan sama kuinka "komea" mies muuten on tai kuinka samanlaiset kiinnostuksenkohteet meillä on- pumpulissa elänyt ei vaan iske.

Oikeastaan pahinta mitä mies voi mulle alkututustumisen aikana sanoa on jotain että "mulla oli onnellinen lapsuus..." tai "eipä tässä suurempia vastoinkäymisiä ole ollut.." tai

"mulla on hyvät vanhemmat ja olen heille kiitollinen..."

Niinkuin oikeesti, et joutunut kuuntelemaan riitelyä päivästä toiseen? Vanhempasi jakoivat mielellään saman sängyn toistensa kanssa? Sua ei kuritettu fyysisesti vähintään viikottain? Tulit aina mukavasti toimeen siskojesi kanssa?

Toisaalta- traumatisoituneet miehet on taas niitä oikuttelevia. Miehiä joita on vaikea tulkita. Miehiä jotka saattavat potea jatkuvaa ahdistusta ja/tai sitoutumiskammoa.

Ammun itseäni jalkaan tämän asian kanssa. Onko kyseessä kateus? Varmastikin. Ja ehkä myös se, että koen ettei "helpolla päässyt" voisi mitenkään ymmärtää minua.

Että aina jotain jäisi puuttumaan eikä todellista henkistä yhteyttä voisi syntyä- kuten ei rakastumistakaan.

..toivon kovasti että olis syöpä.

Elämä on täyttä paskaa ja samoin kaikki ihmisetkin.