IRC-Galleria

Ja me hymyillään kun tavataan. Turhaa. Eihän me enää tavatakaan. Enhän mä enää koskaan poistu tästä kuorestani. En katso maailmaan, en katso, en edes kurkkaa.
Täällä on parempi. Lämmin ja hyvä. Turvallinen.
Tänne sä et voi ainakaan hymyillä.

Mä inhoan olla näin kiinni.

Mikään ei koskaan muutu.
Aika kiertää kehää mun ympärilläni.
Hajotan mielenimaisemaa.
Rakastan yksinäisyyttä.

Shiny discoballs.

Kaikki hiljaista ja tyyntä. Ei enää ääntä rikkomassa mielenmaisemaa. Ei ääntä.
Ei laukaustakaan.
Kuitenkin vereni kohisee. Syöksyy kierteenä eteenpäin.
Miksei se vain voi lopettaa? Lopettaisi kaikki toimimisen.

Antakaa mun vaan sammua. Haihtua ilmaan ja kadota.

Kuvaile minua yhdellä sanalla. Siis VAIN yhdellä(!) ja laita sitten tämä omaan päiväkirjaasi, jotta näet mitä muut sinusta ajattelevat.

Joskus vaan on semmonen olo, että kaikki on ihan hyvin. Kyllä mä sen tiedän. Miksen mä sitten koskaan voi tuntea niin? Tällä hetkellä kaikki vois olla niin hyvin, kuitenkin jokainen sentti, milli, mun ruumiistani huutaa jotain uutta.. Mä haluisin niin sopeutua edes hetkeksi tähän rooliin johon mä itseäni yritän sovittaa, mutta se ei millään tunnu sopivalta. Mikään ei tunnu sopivalta. Milloinkaan kaikki ei ole hyvin. Ei tässä maailmassa mun kohdallani.
Hävettää aina valittaa kaikesta, vaikka ei olisikaan syytä. Hävettää vain olla ja hengittää. Ei siinä mitään pahaa ole. Eihän?
Miksen mä vain osaa olla? Miksen...

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni.

Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä(paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa).

Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Listaan haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.


1. Puhun itsekseni 24/7
2. Puren kynsiäni
3. Elän keskusteluja jotka kuvittelen
4. Tanssin ikkunan edessä kun katson ohi meneviä ihmisiä. :P
5. En ajattele kun vietän aikaani miesten seurassa. (tää on pahin, aina ongelmissa tän takia)

Mulla ei oo kyl ketään haastettavana tähän...

Two years ago you left your family
now that´s just distant memory
thorn down blackened history
look now girl how you bleed
and tell me what you see

now you´re selling yourself your soul to the night
you just can´t make it allright
nobody there to hold you tight
but dreams they fly so high

You´re working under red light
you wonder what went wrong
you´re walking under city lights
and there´s no way out

Now you´re thinking about what´s going on
you keep on singing the same old song
there´s no turning back
that you well know
so you keep walking without a reason why

You´re working under red light
you wonder what went wrong
you´re walking under city lights
and there´s no way out

Two years ago you left your family
everything went so suddenly
with needle in your vein
you play your last game

You´re walking under...

Ja kun mun mieleni on musta on vain yks suunta mihin kulkea.
On vain yks oikea vastaus mitä toistella.
Vain jotain, että ois suurempaa.

Mihin ihmeeseen katosi päivät kun mä olin tyytyväinen?
Mihin ihmeeseen katosi hetket ku mä en jaksanut valittaa?
Mihin ihmeeseen katosi se ihminen, joka olin minä?
Joka olin minä.
Minä.

jossain vaiheessa mä toivon oikeasti herääväni ja havahtuvani todellisuuteen.
Kauniiseen tai rumaan. En mä välitä, ku vaan oikeesti näkis todellisuuden.
Näkis kaiken sen taakse, mitä on tehnyt ja miks.
Vaikken haluais.
Vaikka haluaisin.

Ahdistaa.

Seinillä on silmät.
Ne näkee mun virheeni.
ne syö mun pienet hyvät ajatukseni.
Jättää vaan ne likaiset.
Vioittuneet.

Pienenä on vieläkin vaikea hengittää.
Ihan sama.
Eikö vain?

Ja mä olen taas niin pieni. Ei mun pienessä maailmassa ole paikkaa muille. Mä vain elän ja hengitän tätä paskaa eikä kukaan, siis todellisuudessa kukaan, ymmärrä kuinka paljon mä vihaan jokaista hengenvetoa, jokaista tuskaista sekuntia jolloin mä ajattelen.
Ois ihana päästä nukkumaan. Ois ihana päästä kokonaan irti kaikesta siitä mikä kiertää mun päässäni kehää.
Ympäri ja ympäri ja ympäri.
Mikään ei koskaan lopu ja aina mä vain odotan hiljaisuutta. Aina mä vain odotan jotain parempaa ja kuitenkin tiedän samalla, että mikään ei voi koskaan olla parempaa. Ei koskaan niin kauan kuin ihminen voi olla niin rikki sisältä kuin mä olen.
Mä syön itseni hengiltä. Puren pieniä palasia koko ajan irti siitä mitä mä olen, mitä mä olen ollut ja mitä mä joskus tulen olemaan.

Todellisuus on illuusio, jota mä en enää halua nähdä.
Aika on kaikki se turhuus jonka mä käytän miettien, et missä mä olen mennyt vikasuuntaan.
Ystävät on ne jotka mua satuttaa eniten.
Ne jotka polkee mut yhä vieläkin maahan, sanoillaan ja teoillaan. Kaikella sillä minkä ne luulee olevan merkityksetöntä mulle.
Kaikella on kuitenkin väliä.

Tässä mun ahtaassa mielessä pysyy kaikki niin elossa, että mä en enää kestä itseäni. Kaikki sanat tässä paperilla raiskaa mua. Ne on neonvaloja, jotka repii mun silmäni verille. Mä itse revin ne verille. Vain sen takia että,
mä halua nähdä itseäni enää.
En ikinä enää,
mutta kuka sen ymmärtäis?
Kuka välittäis?
Mitä pahaa mulle on muka ikinä sattunut?
Kuka vois tunnistaa mun tyhjyyteni kun se on mun olemukseni pohja?

Enhän mä edes anna ihmisille mahdollisuutta. Hukun vain omaan typeryyteeni.
Hukun nauraen.