IRC-Galleria

Ja mä olen taas niin pieni. Ei mun pienessä maailmassa ole paikkaa muille. Mä vain elän ja hengitän tätä paskaa eikä kukaan, siis todellisuudessa kukaan, ymmärrä kuinka paljon mä vihaan jokaista hengenvetoa, jokaista tuskaista sekuntia jolloin mä ajattelen.
Ois ihana päästä nukkumaan. Ois ihana päästä kokonaan irti kaikesta siitä mikä kiertää mun päässäni kehää.
Ympäri ja ympäri ja ympäri.
Mikään ei koskaan lopu ja aina mä vain odotan hiljaisuutta. Aina mä vain odotan jotain parempaa ja kuitenkin tiedän samalla, että mikään ei voi koskaan olla parempaa. Ei koskaan niin kauan kuin ihminen voi olla niin rikki sisältä kuin mä olen.
Mä syön itseni hengiltä. Puren pieniä palasia koko ajan irti siitä mitä mä olen, mitä mä olen ollut ja mitä mä joskus tulen olemaan.

Todellisuus on illuusio, jota mä en enää halua nähdä.
Aika on kaikki se turhuus jonka mä käytän miettien, et missä mä olen mennyt vikasuuntaan.
Ystävät on ne jotka mua satuttaa eniten.
Ne jotka polkee mut yhä vieläkin maahan, sanoillaan ja teoillaan. Kaikella sillä minkä ne luulee olevan merkityksetöntä mulle.
Kaikella on kuitenkin väliä.

Tässä mun ahtaassa mielessä pysyy kaikki niin elossa, että mä en enää kestä itseäni. Kaikki sanat tässä paperilla raiskaa mua. Ne on neonvaloja, jotka repii mun silmäni verille. Mä itse revin ne verille. Vain sen takia että,
mä halua nähdä itseäni enää.
En ikinä enää,
mutta kuka sen ymmärtäis?
Kuka välittäis?
Mitä pahaa mulle on muka ikinä sattunut?
Kuka vois tunnistaa mun tyhjyyteni kun se on mun olemukseni pohja?

Enhän mä edes anna ihmisille mahdollisuutta. Hukun vain omaan typeryyteeni.
Hukun nauraen.