Se on ihan oma vika kun menee muistelemaan menneitä.
Sitä tikulla silmään, joka muurahaispesää sohasee.
E: "Oon huomannut, että mulla on tosi pieni peukalo"
R: "Sittenhän sen päälle on entistäkin helpompi istua"
Mä en usko siihen.
Oikeestaan on vaikea uskoa kenenkään tekevän sitä vapaaehtoisesti.
Helvetinmoisia aasinsiltoja.
Tämä on vapaaehtoista. Se, että tyydyt siihen kyrsivään ja epätodelliseen elämääsi jossa niin kovin harvoin tapahtuu mitään.
Ja kun tapahtuu, se kuitenkin kaduttaa jo heti seuraavana päivänä.
Se tosiaankin on totta, ikäkriisi nimittäin.
Se, että muistelee menneitä kaiho katse silmissään, itku kurkussa ja uskoo niiden päivien vielä unohtuvan. Tai tulevan pian takaisin.
Sitä ihan anelee. Niin, että ei enää hävetä myöntää purskahtavansa itkuun joka kerta.
J: "No kun tää on nyt sit se meidän porukka"
A: "Hmm. Aika omituinen porukka verrattuna viime vuoteen"
J: "Huokaus, niinhän se on. Toivotaan ettei kukaan ala matsaamaan"
Niistä elämyksistä täytyy MAKSAA. Ne ei lähentele edes edullista.
Keskellä ikäkriisiä suotavin maksutapa on sielunsa myyminen.
Että mitäkö se tarkoittaa?
Sitä että kiljut Mannerheimintiellä keskellä yötä vähissä vaatteissa eikä kukaan kuule sinua.