IRC-Galleria

Älä pelkää, ole vahva, älä esitä, ole oma itsesi, kyllä minä palaan ja tartun ojennettuun käteesi. Autan sinua jaksamaan, autan jaksamaan kaiken sen pahan ja paskan, jota kannat sisälläsi, kun et anna muiden auttaa. Minä tiedän sinuun sattuvan, mutta en voi auttaa, olen jo mennyt, olen jo kaukana. Minä jaksan odottaa aikaasi, mutta jaksatko sinä? Pystytkö olemaan siellä, erossa minussa, kaiken sen kylmyyden keskellä?

*~*~*~*~*~*

Tokiossa vallitsi kuolettava hiljaisuus, se oli laskeutunut jokaiselle kadulle ja kujalle. Teillä vallitsi myös usva, läpikuultava ja kaunis usva, joka kumminkin viestitti sanomaa, minkä vain yksi ymmärsi. Yksi joka oli tuntenut hänet kauan sitten.

Kuului kilahdus, kun tyhjä viinilasi laskettiin lasiselle parvekkeen pöydälle. Savu nousi vaalean tuhkakupin reunalla palaavasta savukkeesta, minkä kalpean vaalea käsi nosti vieden rohtuneille huulille ja pian savu kohosi ilmaan suurempana pilvenä, kun ne puhallettiin ulos sieraimista.

Kyo istui parvekkeella katsellen alhaalla vallitsevaa usvaa. Maisema näkyi yleensä suoraan merelle, mutta nyt siellä näkyi epämääräiset pylväät ja hahmot, jotka vaelsivat tyhjillä kaduilla vailla määrän päätä. Savuke paloi taas tuhkakupin reunalla kunnes se hetken kuluttua itsekseen sammui. Parveke oli täynnä kynttilöitä, sekä tyhjiä viinipulloja, joita kuorrutti moniväriset talikerrokset.

Siellä sinäkin saat taas vaeltaa, kaikkien niiden muiden keskellä...

*~*~*~*~*~*

Silloin oli vielä kesä, kesän viimeisiä päivä. Tuuli puhalsi merellä, sekä sai sen pinnan aaltoilemaan – pinnan jonka auringonlasku oli saanut palamaan liekeissä, aivan kuten taivaan rannankin. Muistan miten ihastelit sen kaunista väriä, kun minä taas ihastelin sinun kauniita piirteitäsi, jotka olin niin monesti, niin läheltä nähnyt ja koskettanutkin, mutta en ikinä niin miten olisin halunnut. Olisin halunnut tuntea jokaisen uuman ja uurteen sinussa, maalata ihosi sormillani ja putsata sen huulillani, en ikinä halunnut satuttaa sinua.

Käännyit äkisti, sekä punastuit, punastuit kauniimmin kuin se taivaalla palava hehku. Hymyilin sinulle, kun sinä yritit hymyillä takaisin, mutta se jäi hyvin pieneksi, sekä olemattomaksi, ei sellaiseksi kuin yleensä. Olin päättänyt, viimein minä aion toimia, en enää aio odottaa, koska muuten minun käy niin kuin sen eilisen elokuvan päähenkilölle – jään yksinäni elämään, kun löydät toisen, johon rakastut yhtä voimakkaasti ja vahvasti kuin minä sinuun.

Astelin paljain jaloin luoksesi, kohotin leukaasi ja sormeni lähti poskeltasi, kävi huulillasi, sekä päätti viivan toiselle poskellesi. Maalasin kasvoillesi hymyn, hymyn jonka näin sen muodostavan – olin erittäin ylpeä ja tyytyväinen. Olin avaamassa suutani, kun sinun lämmin, siro kehosi painautui vasten omaani ja sai minut hengähtämään hiljaisesti, mutta tiesin sinun kuulleen sen.

”Älä puhu” ,kuiskasit ja en voinut kuin nyökätä. Painoit huulipunalta maistuvat huulesi omilleni – ne eivät vielä silloin olleet rohtuneet – ja maistelin makuasi, sekä tunnistin sen sieltä joukosta. Se oli suloinen ja samalla kirpeä, kuten sinäkin, aivan kuten sinäkin, ja aivan kuten olin kuvitellutkin aina. Maistellut suussani. Se oli kuin kesän ensimmäinen mansikka, se oli kuin talven ensimmäinen lumisuudelma, se oli kuin höyhenen kevyt kosketus, mutta silti se tuntui kestäneen ikuisuuksia. Molemmat katselimme toisiamme silmiin etsien vastauksia. Niissä näkyi himoa, sekä kaksi samaa kysymystä ja kaksi samaa niihin kuuluvaa vastausta.

Kaasin sinut hiekalle pehmeästi, kuulin miten se piti nauttivaa ääntä, aivan kuten sinäkin minun käydessä hitaasti suutelemaan kaulaasi, tietä paitasi kaula-aukolle. kieleni piirsi paitasi rajat, pidit silmiäsi kiinni ja käytimme kommunikaatioon vain kehojamme. Vedin paidan yltäsi, samalla katselin sen alta paljastuvaa kauneutta, sekä täydellisyyttä – melkein kuin uneksin, se oli vain parempaa kuin uneksiminen. Kosketin sormenpäällä vatsaasi, se värähti kevyesti, sekä sai sinut tirskahtamaan. Mielessä kiitin onnea siitä, että ranta oli autio ja kello muutenkin sen verran, että ei siellä muita edes kävisi, jos joku ylipäätään kävi.

Kieleni laskeutui pehmyelle ihollesi, se taiteili siihen koukeroita, tekstiä, laulun sanoja, ja sanoja sinusta. En tiedä pystyitkö aistimaan, mutta minä en edes saanut pidettyä mielessäni mitä kirjoitin. tulin taas kaulallesi, vein huulet huulillesi. Vastasit suudelmaan, sekä kuin ajatuksesta avasit huulesi päästäen minut tekemään sinne vierailevaa matkaa.
Olin hellä, niin hellä kuin vain rajuilta otteiltani osasin. Henkäisit suuhuni tukehtuneesti käteni piirrellessä näkymättömiä merkintöjä jo reisiesi pintaan sivellen niitä aina polville ja takaisin.

Nousin vetääkseni oman paitani, mutta et antanut vaan vedit minut kunnolla päällesi, kun kätesi alkoivat taitavasti availemaan nappeja, eikä sinulla mennyt hermo niiden osoittauduttua vaikeiksi. Oma kärsivällisyyteni oli hukassa, mutta en halunnut pelästyttää joten vain tulin mukana yrittäen lievittää halua sinua kohtaan ajattelemalla jotain todella kamalaa, mutta mieleeni tuli vain kerta, kun näin Dien runkkaamassa vessassa. Mutta se riitti, ajatuskin jostain muusta.

Ei mennyt kuin paitani jälkeen hetki niin sain ihastella kehosi piirteitä ilman ensimmäistäkään estettä, tai näkösuojaa, tai sitten piilossa. Minulla oli lupa käydä sinun jokainen ihosolusi yksitellen läpi katseellani. Mieleni teki kertoa miten kaunis olet, miten ihana olet, miten solisluusi näyttää ihanilta ja suorastaan enkelimäisiltä – miten enkelimäinen muuten olet -, mutta silmäsi kielsi minua sanomasta mitään.

Tunnuit huulien alla pehmeältä, hiekka painoi paljaita polviani, mutta en voinut edes kuvitella miltä ne tuntui sinun selälläsi, sinun selälläsi jossa selkäranka piirtyi kauniina venytellessäsi käsiä, tai taivuttaessasi itseäsi eteen, sekä sieltä
hitaasti taakse. Ilma viileni, yö pimeni, mutta me ihastelimme toisiamme kunnes sinä sitten kosketit haarojani ja muistin taas miten veri tuntui pakkautuvan tykyttävänä juuri siihen kohtaan kehoani. Halu leimahti liekkien lailla silmiini ja sinun halusi vastasi huudolla takaisin. Suutelimme kerran, se oli hellä ja pehmeä, mutta samalla tulinen ja himokas. Lähdin taas alaspäin kehoasi, pysähdyin nuolemaan solisluutasi ja toivoin ajan voivan pysäyttää enemmäksi kuin hetkeksi, mutta haluni vetivät minut liikkeelle.

Sormet voiteli sinun kylkesi läpinäkymättömällä maalilla, joka valtasi sinut iäksi minulle, se merkitsi sen kauniin tunteen muistiinsa, että vielä kotona yksin istuessani tuntisin sen kihelmöivän tunteen. Kieli keskeytti matkansa napaasi, se kutitteli ja piirteli sille sydämiä sormieni hyväillessä lanteitasi, jotta saisin sinut rennoksi, vieläkin läpikotaisemmin. näykkäsin vatsaa hellästi, mutta sitten oli aika, kurottauduin korvallesi. puhalsin sen syövereihin ja ennen kuin huomasitkaan näykkäsin korvan lehteä äkkivarmasti ja samalla kaksi sormeani tunki sisällesi. Vingahduksesi kaikui korvissani, sekä hengästynyt vivahde mielessäni joutuessani olemaan niin lähellä. Katselin sinua silmiin, sanoit ettei sinua sattunut ja olisit valmis jatkamaan – tai niin minä sen tulkitsin. Liikuttelin sormiani sisälläni vieden sinut taas hukuttavan suudelman pyörteisiin ja lisäsin vielä kolmannenkin, sekä toivoin sen riittävän. Annoin taas hetken tottua, kun jatkoin suudelmaa antaen kätteni valmentaa sinua tulevaa, joka voisi olla aluksi suurempaa kipua kuin odottaisit ja sitten se äkkiseltään muuttuu sellaiseksi nautinnoksi, että aistit ovat turta loppujen lopuksi.

Viimein nostit lantiotasi, se oli merkki minulle, että olisit valmis. Vedin sormeni ulos sinusta, kohotin kasvoni kaulaltasi ja rintakehältäsi katsoen sinua kasvoihisi. Hymyilit ja se tarttui omillekin kasvoilleni. Taivas oli muuttunut mustaksi, satiiniseksi lakanaksi jolle oli kaatunut sinun hilepurkkisi ja olit laskenut peilin sen päälle – ajatus tuntui hyvältä, muttei läheskään niin hyvältä kuin sinä siinä lähelläni. Vaihdoin kanssasi viimeisen suudelman, kertoen katseessani etten aikonut satuttaa sinua, en ikimaailmassa.

Hitaasti asetin lantion omallesi ja erektion aukollesi, huomasin sinun jännittävän. kosketin toisella kädellä poskeasi, silitin sitä helläsi ja hyväilin lanteillani omiasi antaen oman kovuuteni hieroa omaasi. Se tuntui helpottavan oloasi ja päätin asettua uudestaan. kädet pitivät lantiostasi, katseeni oli silmissäsi kunnes sitten työnnyin sisääni ja ne kuumat supistukset ympärilläni kumminkin pakotti minut sulkemaan silmäni. Kuuma ja huulen purennalla tukahdutettu huokaus pääsi huuliltani, jota säestit ynähdykselläsi. Pidin itseäni paikoillani, sekä lanteitasi, kun et tiennyt mihin suuntaan ne oikein asettaisit. Odotin sinun avaavan silmäsi, kysyin oliko kaikki hyvin ja vastasit katseessasi, että oli.

Kokeilin kerran, vedin itseni hitaasti melkein ulos ja itselleni aivan tuskallisen hitaasti työnnyin takaisin. Liikuit allani, hymisit hiljaa itseksesi hymysi muuttuessa hitaasti siksi, että olisit voinut nauttia muutakin tätä ennen kuin sen hattaran huvipuistossa, missä koko bändin voimin kävimme alkavan loman kunniaksi. Sitä oli ollut hiuksissakin ja naurahdin, kun sitten tunsin lantiosi työntyvän ylöspäin vaativasti ja huomasin sinun lisää janoavan katseesi.

Mietin hetken vielä. Laskin itseni sitten täysin halujeni varaan, työnnöt oli hitaita ja säännöllisiä, lisäsin siihen säännöllisyyteen poikkeavuuden ja nopeutin. Siitä alkoi tulla tanssia. Tanssissa on tietty pohja, joka opetellaan, siihen lisätään uudet askeleet – poikkeavuudet - ja sitten annetaan rytmin nopeutua. Kolmas vaihe oli, kun vein käteni elimellesi, joka hankasi välissämme. Aloin opettamaan sille samaa, mutta se vauhti millä sitä opetin oli lujaa ja se oppi paljon nopeammin. Käteni pääsi kiinni rytmiin, joka oli saanut sinun äänesi kuuluviin. Tunsin sinun nauttivan äänen sisälläni asti, se meni selkärankaani myöten ja työnsi kaikki ajatukset sumeiksi. Olin kuin taivaassa. Kaikki ne yöt, kun olen nukahtanut siihen, että mietin miltä tuntuu nukahtaa sinun viereesi ja tuoksuusi, miettiä miltä tuntuu tuntea paljas ihosi omaani vasten. Kaikki oli totta, kaikki oli parempaa, kaikki oli vain niin satumaista.

Pääsi heitteli suunnalta toiseen, ihomme alkoi kiiltelemään hiestä ja tunsin miten hiekka takertui polttavalta tuntuvan ihoni pintaan. Tiesin, että en ollut enää kaukana. Tiesin, että sinä et ollut enää kaukana. Pitkitimme silti nautintoa viimeiseen asti. Annoimme koko öisen rannan kuulla äänemme, joita sinä pidit kuuluvampina. Ne jäisivät ikuisesti sinne, ne kaikuisivat vielä monena loppukesän yönä.

Viimein tunsin sen, se tunne sai kehoni niin jännittyneeksi, että olin varma muuttuneeni patsaaksi. Pystyin kuulemaan miten neste suuntasi nuolen tavoin kehossani kunnes lävisti portin, joka purkautui sinun sisääsi ja se, että tiesin minun tulleen nautinnosta huokaillen nimeäsi sisääsi sai sinut tekemään samoin. Pystyin olemaan hiekassa allasi nähden miten selkärankasi kaari tuli esiin taipuessasi kaarelle ja tullessasi siihen meidän väliin, kädelleni.

Hetken olimme paikoillamme, molemmilla silmät kiinni, eikä sanoja sanottu vieläkään. Hitaasti yhtä aikaa avasimme silmämme ja rentoutimme lihaksemme antaen katseittemme kohdata. Molemmat näytti päälisin puolin onnekkailta, mutta sisällä velloi suru, tässäkö se oli ollut, en ollut aiemmin tajunnut, ettet ollutkaan halunnut muuta. Kohottauduit ylöspäin ja minä nousin tieltäsi. Putsasin sääriäni ja sinä selkäsi. Kummatkaan ei katsonut toisiaan pukiessaan, katseet oli erisuunnissa. Sinun oli Tokion värivaloissa ja minun jossain taivaan ja meren yhtymäkohdassa, kaukana horisontissa, jossa jossakin uusi maailma alkaa.

Molemmat sai vaatteet ylleen, käännyttiin ja katsottiin paikkaa missä olimme naineet, mistä ne kääntyivät toisiimme. Emme enää saaneet sitä kommunikaatiota väliimme. Yhteistuumin painostavan hiljaisuuden kanssa liikuimme kadulle, jossa ei ollut ketään. Asuimme erisuunnissa, sekä vain heilautimme kättämme hyvästeiksi ja mumisimme ’ hyvää lomaa’ –toivotukset.

*~*~*~*~*~*

Kyo nojaili parvekkeen metalliseen kaiteeseen täysi viinilasi kädessään. Polvi oli vasten lasia, kun katse harhaili merelle päin sen usvan läpi. Hän näytti siltä ettei ollut nukkunut moneen vuoteen. Silti hän hymyili utuisesti, sekä siltä näyttäen, että olisi mielenterveystarkastuksen tarpeessa. Punaviini pyöri lasissa, kun pienellä ranneliikkeellä sai koko lasin kallistumaan uhkaavasti joka suuntaan, että oli ihme ettei nestettä lentänyt yli kaiteen.

*~*~*~*~*~*
Oli tällainen samanlainen sää, seisoin nojaten parvekkeen kaiteeseen rööki rennosti suupielessäni roikkuen, kun sitten kuulin puhelimen soivan. riensin sisään tupakan kanssa tajuten vasta sitten, että ei niin voinut tehdä. Katsoin soittajaa, se oli Die ja mietin mitä hän mahtoi minusta haluta. Huomasin sitten savun nousevan katon rajaan ja pian palohälytin alkoi soida, sekä juoksin parvekkeelle takaisin potkaisten parvekkeen oven kiinni.

”Die, miten oikein-” ääneni vain katosi kuullessani Dien hätäisen selityksen, enkä ehtinyt enempää miettiä, koska ääni ei kuulunut läimäytin puhelimen kiinni ja heitin tupakan parvekkeelta. Juoksin nopeasti ulko-ovelle, hälytin hälytti edelleen. En ehtinyt ottamaan edes avaimia, tai takkia, kun juoksin jo kahdeksannesta alas ja sieltä lähdin juoksemaan tuttua reittiä Shinyan asunnolle.

Kolme muuta bändin jäsentä istui portailla, eikä kukaan nauranut minun tullessa henkihieverissä puuskuttaen talolle. Kaikki näyttivät itkeneiltä, kaikki näyttivät olevan purskahtamassa itkuun, mutta minun takia he näyttivät sitä pidättelevän. Purin huultani, mitä oikein oli tapahtunut? En ollut saanut kunnolla selvää Dien selostuksesta,

Huojuvin askelin liikuin kohti ovea, sekä tunsin sydämeni pulssin nousevan koreaksi ja kavahdin, kun ystäväni kosketti minua. Astuin sisään, kaikki näytti olevan ennallaan, mutta silti kaikki tuntui niin kuolleelta, sellaiselta, että se olisi ollut jo pitemmänkin aikaa niine hyvineen. Liikuin varoen tietäen kolmen muun miehen tulevan jäljessäni, katselin huoneisiin, kun sitten tulin aivan niin pitkälle eteiseen, että näin olohuoneeseen.


Olohuoneen keskellä, keskellä valkoista koko lattiamattoa makasi liikkumaton olento, joka nätti aivan sinulta – sinulta Shinya. Puristin käsiäni nyrkkiin, purin huultani päätäni pudistellen. Sanoin ettei se voinut olla totta, mutta mitä lähemmäs tulin, mitä enemmän näin niitä pisaroita jotka oli kuivunut ja lopulta lammikon, joka muodosti sinun kaltaiselle olennolle – kuin - siivet – ikään - sillä matolla, sitä varmempi olin, että se olit sinä ja sitä varmempi olin myös, että olit kuollut.

Tunsin kamalaa tarvetta oksentaa, tunsin pakottavaa tarvetta itkeä, tunsin tarvetta huutaa, raivota, potkia tai mitä vain. Halusin, että joku tulee sanomaan tämän olevan huonoa pilaa, mutta ei, en saanut ketään tulemaan sanomaan sitä. Vieressäsi oli myös viesti, sekin oli verellä kirjoitettu matolle. Veri oli taiteiltu kaunokirjoitukseksi, sinun käsialaksi, mutta loppu puolella se oli jo epäselvää, mutta saadessani viimein hahmotettua mitä siinä luki valahdin kalpeaksi.

Tipautin itseni polvilleni välittämättä siitä, että kuulin tovereitteni jossain kaukana huutavan ettei se auta. kouristukset valtani kehoani, sekä värähtelin niin vihasta, raivosta, rakkaudesta kuin surustakin. Sinä olit sittenkin rakastanut minua, sinä olisit sittenkin halunnut enemmän. Nyt olit poissa, enkä ikinä saisi sanoa sinulle edes kunnollisia hyvästejä. Lopulta lyyhistyin itkemään vasten elotonta rintaasi, kuulin sydämesi pysähtyneen. Kyyneleeni kastelivat verisen paitani, itkin vasten sydäntäsi toivoen voivani pelastaa sinut, toivoin voivani jäädä sinne ikuisesti kanssasi, mutta en saanut. Tunsin miten minuun tartuttiin ja minut riistettiin luotasi. Muut miehet raahasivat minut väkisin pois luotasi.

Minut tuotiin kotiin, he jäivät luokseni katsomaan, että pärjäisin ja eivät antaneet minun tehdä mitään tyhmää, - niin kuin sinäkin olit sanonut: ’..älä tee vuokseni mitään typerää..’ Lopulta itkin itseni uneen, tuskaiseen uneen ja niin kävi aina vain uudestaan.

Näin painajaisia, sekä unia joissa sinä vielä olit kanssani, mutta se ei enää lohduttanut, kun herätessäni muistin sinun kalpeat, kylmät ja hymyilemättömät kasvot, sekä silmiesi tyhjän katseen. Joten aloitin uudestaan itkemään. Puoleen vuoteen en päässyt kuin kerran ylös sängystäni kunnolla, se oli silloin, kun tulin muistotilaisuuteesi ja minut sai sieltäkin raahata kotiin jotta en olisi hypännyt hautaasi. Olimme tehneet ratkaisun, että sinut tuhkattaisiin ja puolet laitettaisiin hautaan ja puolet annettiin minulle, sekä saisin viedä ne minne ikinä haluaisin.

Vuosi oli kulunut, täsmälleen vuosi siitä, kun olimme olleet rannalla yhdessä. Silloin tiesin mitä tehdä, puin takin ylleni ja kävelin rantaan. Katsoin auringon laskua läpi sen hämyisen usvan, joka oli lisääntynyt siihen päivään. Odotin tuulta ja sen tullessa kevyenä hipaisemaan poskeani tiesin olevan aika. Laskin sinut tuulen mukaan.

”Olet vapaa, nauti siitä ja anna tuulen kuljettaa sinut paikkaan parempaan. Anna minulle anteeksi tyhmyyteni ja sokeuteni, en nähnyt sinussa sitä palavaa rakkautta, joka edelleen minussa leimuaa sinua kohtaan ja päätit tukahduttaa sen ainoalla toisella tavalla. Haluaisin niin sanoa sinulle, Shinya, että minäkin rakastan sinua” ,puhuin yksin yönpimeyteen. Huokaisin raskaasti seisten siinä aamuun asti ja tiesin eläväni sen ainoan yhteisen yömme uudelleen sinä päivänä. Tiesin sen tulevan vielä monen monituista kertaa uudelleen, yhtä tuskaisena ja kivuliaana, mutta nyt tiedän myös sinun rakastaneen minua, mikä lievittää helpotusta suuresti.

*~*~*~*~*~*

Nyt tuosta kaikesta oli kulunut jo kymmenen vuotta, bändiä ei ollut, eikä Kyo ollut pitänyt heihin mitään yhteyttä. Säännöllisesti vain kävi haudalla viemässä kukkia ja hoitamassa tietäen toistenkin käyvän siellä. Häntä oltiin yritetty tavoitella, mutta lopulta ystävät olivat luovuttaneet ja hän näki heidät enää vain vanhoissa levyissä. Muisti kaikkien iloiset kasvot, muisti miten oltiin yhdessä naurettu ja iloittu, muisti myös sen päivän, kun oli hymy kaikkien huulilta kadonnut, eikä enää hänen huulilleen sen jälkeen palannut.

*~*~*~*~*~*

Tuuli siveli miehen ihoa, sekä hyväili kuiskeellaan tämän korvia ja antoi tutun maun kantautua huulilleen. Paljaat jalat tunsi metallin viileyden ja paljas käsi karhean kiven. Katsoi alas silmät tuskasta vuotaen, se oli viimein kasvanut liian suureksi yksin kannettavaksi. Joi viimeisen tipan viinilasistaan, päästi sen putoamaan ja näki sielun silmin miten se pirstoutui vasten asvalttia.

Nyt oli hetki, hän katsoi viimeisiä säteitä, pudisteli päätään ja huokaisi. Oli aika viimeisen päätöksen, viimeisen ratkaisevan päätöksen.

*~*~*~*~*~*


Shinya nojasi porttiinsa hymyillen, kun näki odottamansa ihmisen tulevan. Toinen juoksi kovaa kyytiä miehen luokse, Shinya lähti vastaan ja rutistivat toisiaan itseään vasten niin pitkään kuin jaksoivat. Katsoivat sitten toisiaan silmiin, hymyilivät ja katsoivat lisää, pidempään. Sitten huulet kohtasivat toisen, sekä valo otti heidät haltuunsa, eikä heistä enää kuullut kuin niinä loppu kesän öinä, kun tuuli jaksaa levittää kahden enkelin salaista tarinaa, joka jokaisen elämässä joskus tulee korvaan kuiskimaan: ”Älä puhu”.

Ja pidän tätä edelleen omistettuna idean antajalleni (muistatkohan enää itse?)