IRC-Galleria

Ihana, välillä valoa risukasaankin.

Luin juuri elämäni kauheimman A4:sen. :'( Voi Juha... </3

Aika on juossu nopeaa... Kohta tulee kolme kuukautta Juhan kuolemasta... Mihin se aika on menny? Ekaa kertaa luin Juhan kuoleman jälkeen kirjoittamani tekstit täältä. Aikasemmin en oo siihen pystyny. Ja ei niitä voi itkemättä lukea vieläkään. Juhan haudalla on nyt kivikin jo, se on uskomatonta lukea siitä Juhan nimi... Eihän se voi olla totta että se on meidän Juhan hauta...

Löydettiin vanhalta VHS:ltä Jaki ja Nuka ohjelma, Pekka Töpöhäntä ja mitähä lie siinä vielä on :D Haikeaa oli kattoa...

Kesäkin on kohta ohi :( Aina se menee niin nopeaa...

Johan minä kuvittelin taas liikoja itsestäni. Kuvittelin, että voin olla päivän itkemättä. En voi en. Kävin turvapoijussa juttelemassa tänään. Tuntui silloin, että ei satu enää niin kauheasti. Huijausta.

Vein haudalle kukkia. Voi luoja. Osaa sielläkin olla vaikeeta käyä. Ei mun kuuluisi oman pikkuveljeni haudalla käydä, ei kuuluis. Kuuluis käydä korkeintaan isovanhempien jne. Ihan liian nuorena. Ihan liian väärin. Ihan liikaa tuskaa.

Miksi. Mitä jos.

Mä laitoin Juhalle tekstiviestinkin yks päivä. Oli vain joku pakko. Vaikka tietää, ettei se mene perille, ei siihen kukaan vastaa tai ettei sitä kukaan lue. Ei numeroakaan voi poistaa puhelimesta. En halua unohtaa Juhasta mitään. Sitä pitää kaikesta mikä vähänkin Juhaan viittaa, kuin kukkaa kämmenellä. Juhan autolla olen nyt paljon ajanut ja välillä huomaan puhuvani aivan ku Juha olis siinä vieressä. "Joo, joo, mää varon tota monttua." Oonkohan sekoamassa. Aivan sama.

Tuntuu kuin olisin mennyt hieman eteenpäin, tuska muuttuu vihaksi. TÄÄ ON NIIN VÄÄRIN! Miksi minun piti menettää pikkuveli? Ennen on aatellu, että eihän mun läheisille mitään tapahdu. Ei se menetys koskaan tule niin lähelle. Kyllä se sitten tuli. Vei ihan väärän ihmisen. Oon paljon kuunnellu Ari Koivusen levyä, Juha tykkäs siitä. Harmittaa, ettei Juha kerenny sitä kuulemaan. Olis halunnu varmasti.

Sitä koettaa etsiä koko ajan jotain tekemistä, ettei ajatukset alkais laukkaamaan kipeisiin mietteisiin. Inhoan mennä nukkumaan, sängyssä ajatukset laukkaa liikaa, kääntyy aina Juhaan.

Ikävä.</3

"Your light was always shining on my way,
there was so many things i'd like to say,
so many words were left unsaid,
before you flew away.

So in my heart I'm sending you my love,
I'm giving it wings
so it can fly
and reach you wherever you are.

And the years go by,
still the years go by, forever.

Angles are calling,
heaven is crying.
Crying tears of blood
'cause it was not your time.
Angles are calling,
Hard rain is falling,
covering my tears and my pain,
calling...

You used to play in the summers in the grass,
I always thought of you fragile as glass.
Your memory is all that I now have.
Somethings here so hard to understand,
I thank you for your love and take your hand.
Some of us down here are born as angels.

And the years go by,
still the years go by, forever."

Kiitos Juha niistä vuosista, jotka sinut sain pitää. On niin vaikeaa päästää irti, enkä halua sitä tehdä. En ole siihen vielä valmis. Tiedän, ettet olisi halunnut minun vaipuvan näin alas, synkkyyteen. Mutta en voi sille mitään. Ei vain ole voimia ponnistaa ylös. Ei vielä.

Tuska puristaa mun sydäntä, se nyrkki on kylmä. Haluaisin vain nukkua, unessa ei ole todellisuutta. Eikä se, etten pysty vielä pitämään kuvaasi esillä tarkoita sitä, että en haluaisi nähdä ja muistaa. Muistan liiankin hyvin, joka kerta se kuva repii haavan auki. Onneksi kaikki muistoni sinusta ovat hyviä. Mitä nyt lapsuudessa kiduutettiin toisiamme hengiltä, tiukassa se oli. Silloin. Voi kun saisi sinut takaisin, palata kuukauden taaksepäin. Aika juoksee ihan siivillä, en tiedä mihin päivät katoavat. Ne vain alkavat ja yhtäkkiä taas onkin ilta. Illat ovat pahimpia. Samu menee nukkumaan ja kämppä hiljenee. Jään yksin ajatusten kanssa. Musiikki soi ja löydän päivittäin lauluja, jotka kertovat menettämisen tuskasta.

Koetan löytää pieniä ilon aiheita tästä elämästä, jotta jaksaisin. Välillä ne vain ovat kiven alla. Vesisade masentaa minut täysin, ihan kuin taivas itkisi mun kanssa. Aurinko tuo taas hieman valoa risukasaan, silloin pysyn paremmin kasassa.

Juhannuksena, isoveljenkin tullessa Kemiin katsomme videota viime joululta. Siellä sinä olet, onnellisena. Elossa. Niin minä sinut haluan muistaa. SE tulee olemaan rankka katsottava, mutta se on tärkeä. Onneksi meillä on se ja muistoja. Niin paljon muistoja.

Kiitos pikkuveljeni. Kiitos että sain sinut elämääni edes hetkeksi. Ne hetket pysyvät iäti mielessäni. <3

"Jos tässä paikassa ei ymmärretä kyyneliäni, mihin menen itkemään?

Jos tässä paikassa ei sieluni pääse lentoon, mihin menen lentämään?

Jos tässä paikassa en voi esittää kysymyksiäni, mihin menen etsimään?

Jos tässä paikassa ei kuunnella tunteitani, mihin menen kertomaan?

Jos tässä paikassa ei minua ymmärretä sellaisena kuin olen, mihin voin mennä olemaan?

Jos tässä paikassa en voi oppia ja kasvaa, missä voin olla vain oma itseni?

Jos tässä paikassa ei ymmärretä kyyneliäni, mihin menen itkemään?"

William J. Crockett

Laulussa lauletaan, että elämä jatkaa menoaan ilman sinua. Mitä jos minä en halua enää jatkaa sen mukana?

Juha tuli tänään Kemiin. Voi kuinka kauniin sininen arkku. Voi kuinka pahalle sen näkeminen tuntui... Sattuu NIIN kovaa. Oksetus olo on täällä taas. Ahdistaa.

Kuinka väärältä tää kaikki tuntuu. EI TÄMÄ SAA OLLA TOTTA.

Mulla ahdistaa pudot ihmiset. Oikeesti, elkää enää halatko mua. Kaupassakin joku vanhempien tuntema nainen tuli halaamaan. Lähdin karkuun. Mie en jaksa. Aivan kuin tämä olo ei olisi jo valmiiksi ahdistava, niin sitten nämä halaukset. Toisaalta sitä taas tarvii niitä halauksia. Oikeilta ihmisiltä. Tutuilta. Syliä missä itkeä. Itkeä niin kauan kuin kyyneleitä riittää.

Onneksi isoveli tulee torstaina. Sitäkin on niin ikävä. Voi luoja. Ihan sattuu. Perjantaina mennään varmaan katsomaan Juhaa. Yhdessä. Omien vanhempien tuskaa on niin kauhea seurata. Voi luoja miten se sattuu. :'( Kumpa voisin ottaa sen tuskan pois, kääntää kelloa taaksepäin.

Tiedän lauantain olevan elämäni rankin päivä. Se pelottaa. Me romahdetaan. Tiedän sen. Mutta kai silloin saakin romahtaa. Mie en tiiä miten mie siitäkin selviän. Kai on pakko. Pakko.

Mie olen umpikujassa. Väsynyt.

Mie en jaksa enää outoja ihmisiä (siis puhun sellaisista joiden kanssa en ole päivittäin tekemisissä...) ja niiden halaamista. Se ahdistaa. Sitä saa aina hetkeksi itsensä koottua. Sitten tulee joku joka halaa. Haava aukeaa taas.

Kaupungilla en halua enää kulkea, pelkään että joku tuttu tulee vastaan. Mutta tiedän, että en voi jäädä kotiinikaan ikuisesti kököttään. Sitä pohtii, mitä muut miettii mun nauraessa tuolla, että enkö minä muka enää surekaan. Mitä minä voin tehdä? Siis etten näyttäisi kylmältä?

Tyhmä kai sitä on tuollaisia pohtiessaan. Mietin, että mitä jos joku näkee minut ajamassa Juhan autolla (sen tein tänään...). Sitä mietti, onko se auto kirottu, kuolenko minä tuossa seuraavassa risteyksessä. Milloin on minun aikani lähteä. Sitä kun ei tiedä.

Juha tulee Kemiin tiistaina kuulema. En ole osannut päättää, haluanko käydä katsomassa. Haluanko nähdä kuvia onnettomuusautosta. Päässä pyörii vain filmi, missä iso betoniauto kulkee siinä mutkassa, hiljaa, ja yhtäkkiä alkaa kallistua. Renkaista ja betonimyllystä jää jälki asfalttiin. Juha huutaa. Se liukuu ojaa kohti. Ja kääntyy katolleen. Tulee hiljaista. Auton renkaat vain jatkavat pyörimistään. Isoveli sanoo, että ei kannata katsoa kuvia. Mutta saisinko minä niillä tuon filmin päätökseen?

Tuntuu, että oksennus tulee. Ahdistus on valtava. Juhasta oli isä teettänyt isonnetut kuvat. Pelottaa laittaa se näkyville, on tuska silloin ihan joka kerta kuvaa vilkaistessa totta? Onko tämä kaikki totta? Pahaa unta vain?

Eilen oli tähän astisista päivistä helpoin. Sain välteltyä kuuntelemasta surullista musiikkia. Monet laulut vain on niin kauniita.

Oon harkinnut tosissani, että menen sunnuntaina kirkkoon vaikka en kirkkoon ole ikinä kuulunutkaan. Jotenkin vain tuntuu, että tarvin sieltä rauhaa. Ja musiikkia. Kai. En tiedä.

Tänään olisi sairaanhoitajamerkkien jako päivä koululla. Ostin eilen uudet kengät ja hameen, piristi. Leikkautin tukan lyhyemmäksi. Jotenkin vain on vaikeaa lähtiä pitämään "hauskaa". Vaikka Juha olis varmasti sanonut, että menet ihmeessä. Hälle oli ollu iso asia, että olis päässy minun valmistujaisiin. Oli puhunu niistä.

Voi veli, mulla on kauhia ikävä sinua. :'(

Keskiviikkona kirjotettiin kuolinilmoitus. SE vasta oli kamala kirjoittaa, aivan kuin se olisi tuonut asiaa todemmaksi. Varsinkin nimen kirjoitus oli vaikea. Itkuhan siinä meillä kaikilla tuli. Samana iltana iski kauhea väsymys, en jaksanut edes lapseni kanssa leikkiä. Onneksi isä ja äiti otti Samun yöksi, mie en olis jaksanut millään. Huomaa sen lapsessakin, se vaistoaa että äiti ei ole ihan täysillä mukana.

Hautajaispäivä pelottaa. Miten sitä jaksaakaan.