Kello 08:50. Hätkähdän hereille ja tajuan, että minulla on 10 minuuttia aikaa olla töissä. Onneksi työaika on sillä tavalla liukuva, että myöhästymisestä ei saa viittäkymmentäneljää ja puolta raipaniskua. Jostain kuuluu omantunnon heikko ja valittava, tuttu ääni. Haistatan sille pitkät. Kerrankin.
Kello 15:30. Kirjoitan tätä ja odotan, että sekunnit nopeutuisivat edes hieman. Toivoni on suhteellisen turha. Nuo perkeleet kun menevät aina samaa vauhtia. Mitä minä kotonakaan tekisin? Istuisin? Piereskelisin? Vai syljeskelisinkö kattoon? Murehtisin elämäntilannettani ja sitä että työt loppuvat joulukuussa? Murehtisin raunioilla olevaa parisuhdettani tai roikkuisin vain netissä kuuntelemassa musiikkisampleja?
Ei hemmetissä.
Olen tullut siihen tulokseen, että on olemassa rinnakkaisia todellisuuksia, jotka tapahtuvat sen mukaan millainen asenne ihmisellä on minäkuvaansa ja muihin kanssataapertajiin. Paha olo vain ruokkii pahaa oloa. Kylmäkiskoinen käytös ei kannusta sanomaan toisellekaan takaisin mitään positiivista. Välinpitämättömyys johtaa turhautumiseen. Sähkötuolissa on jo virrat kytkettynä.
Mutta minäpä en menekään istumaan siihen, vaan kutsun kaverin kylään, käännän ajatusmaailman esivahvistimesta toisen ohjelmalähteen päälle ja nautin. Vaikka sitten väkisin.
- Kuulintu -
