Eräänä iltana, ennen kuin tiesinkään Hopeakorvasta, istuskelin luolani edustalla piippua poltellen. Oli mitä kaunein, kesäinen alkava yö, aurinko oli painunut metsän taa ja taivaassa oli sata sinisen sävyä. Tuuli oli muuttanut muotoaan, ei se kylmä ollut, vain viileä, mutta lempeyttään se ei ollut menettänyt.. Oli kaunista. Harmaan ja vihreän sävyinen savu kohosi ja kieppui piippuni yllä ja ilmassa tuoksui minttu, josta niin pidin. Vedin henkeä ja venyttelin kaikessa rauhassa.. Ja sitten kuulin sen. Se oli kuin marssiva armeija, satojen jalkojen ääni, tuulta nopeampi. Metsä itki ja valitti ja maa kajahteli pitkän aikaa; sitten äänet hiljenivät.
Olin kuitenkin utelias, sillä tässä metsässä ei ollut oikeastaan mitään, jolla olisi kaksisataa jalkaa ja joka liikkuisi nopeasti kuin gebardi. En ymmärtänyt, mitä se voisi olla, mutta, utelias kun olen, lähdin hiipparoimaan ja haahuilemaan hämärässä alas kallion laitaa, ja sitten tassuttelin kuononi kuljettamana kohti vierasta hajua. Nurmikko oli pehmeän kostea tassujen alla ja häntäni heilahteli siitä nauttien. Huomasin, että polku oli täynnä pieniä kuoppia, suurempia kuin kaksikaan tassuani, ja laakeita kuin laaja järvi. Pysädyin tutkimaan niitä hetkeksi, mutta jatkoin taas matkaa; tuon omituisen eläimen haju tuntui jo voimakkaampana.
Pysähdyin metsän reunaan ja katsoin hämmentyneenä niitylle; joen rannalla käyskenteli, ei yksi, ei kaksi, vaan kymmeniä otuksia, joita en ollut nähnyt koskaan aiemmin! Niillä kaikilla oli neljä jalkaa, korvat ja kummallinen kuono.. Mutta niitä oli monissa väreissä ja monen kokoisina. Kaikki olivat isompia kuin minä, totta kai, minähän olen pieni musta koira, mutta toiset olivat pieniä ja pulleita, toiset solakoita ja korkeita kuin karhu kahdella jalalla! Kaikilla oli pitkät, kiiltävät hiukset, niitäkin monissa väreissä, ja ne käyskentelivät, lepäsivät tai ruokailivat ruohikossa. Yksi niistä oli astellut syödessään minun suuntaani, ja niinpä rohkaisin mieleni. Lähdin tassuttelemaan sitä kohti häntä tuttavallisesti heiluen.
-Hei, minä olen Pufff..
Sitä pidemmälle en päässytkään, sillä otus huomasi minut! Sekunnin se vain tuijotti silmiini, ja sitten se oli jo parkaissut kuin syötävä ja kavahtanut vielä korkeammaksi pelkille takaraajoilleen, jollaisia en ollutkaan nähnyt! Peräännyin hiukan, ja väistin, kun ne kaksi muuta koipea iskeytyivät maahan aivan kuononi edessä; ulvaisin ja peräännyin lisää, hevonen päästeli edelleen omituisia huutojaan ja yritti kahta kauheammin talloa minut jalkoihinsa... Kuulin töminää takaani, joten käperryin pieneksi maahan ja nostin tassut silmilleni. Jos minun oli pakko kuolla, en ainakaan tahtoisi nähdä sitä!
Tunsin kun joku loikkasi ylitseni. Kuononi edessä tömähti taas, ja minä uikutin.. Mutta sitten kuulin puhetta jota ymmärsin.
-Hei, hei, hei, hold your horses! Rauhoitu! Se on pelkkä.. otus. Ei mitään vaarallista. Hengitä, sillee hienosti.
Raotin varovasti silmiäni ja siirsin tassujani, ja huomasin tuijottavani neljään edellistä sirompaan ja kauniimpaan jalkaan, jotka eivät yrittäneet tehdä minusta muhennosta. Kun vilkaisin ylös päin, näin raidallisen hännän, jossa oli pinkkiä, lilaa, mustaa ja punaista, näin esimerkkinä.. Se oli hyvin kaunis häntä. Olennon lyhyt ja siloinen turkki oli tummanruskea, mutta siinä missä olisi pitänyt olla sen kaula (ainakin mitä ultralyhyellä pikabiologiallani tiesin) olikin kuin haltian- tai ihmisenkaltaisen olennon yläruumis. Se oli siro ja kaunis, pienehkö ja silti pitkä.. Saatoin nähdä että sillä oli lyhyet, pörröiset hiukset joissa toistui hännän kirjavuus.
Murhamakkara perääntyi ja painoi päänsä kuin hiukan häpeissään, saaden taputuksen kaksiosaiselta.. Sitten tuo merkillinen olento kääntyi ja katseli alas minuun, paimensauva kädessään.
-Mikäs toi mytty on?
Sauva koukkasi minua kainaloista ja nosti ilmaan, ja siinä minä roikuin ja tuijottelin otusta kasvoista kasvoihin.. Sillä oli kauniit siniset silmät ja epäuskoinen ilme.
-Okei?
Minä heilautin varovasti häntääni ja esittäydyin, hyvin hiljaa ja pahoittelevasti.
-Tuota.. iltaa? Nimi on Pufffi, tuota.. hauska tavata?
Olento huokaisi ja laski minut maahan, kääntyen ja sanoen vasta sitten.
-Muru.
Jäin katselemaan sen perään kun se laukkasi omiensa luo, enkä voinut ymmärtää miksen saanut silmiäni irti siitä. Eihän se minusta ollut välittänyt.
Otin tavakseni tulla lauman luo iltaisin, ja pikkuhiljaa otukset, joita Muru kutsui "hevosiksi" alkoivat sietää minua ja Muru puhua hiukan enemmän. Hän sanoi olevansa ponitar, ihmisen ja ponin yhdistelmä, ja olevansa sukua kentaureille, jota olivat hevosen ja ponin yhdistelmiä. Vai.. ei se tainnut mennä ihan niin?
Eräänä iltana näin yhden hevosen makaavaan erillään muista, virtaan tuijottaen; Muru oli sen vierellä, helli ja yritti lohduttaa. Sillä hevonen itki. Minä katselin piilostani korvat luimussa, ei Muru vain minua koskaan silittänyt.. Mutta silti tiesin että tämä vain auttoi otusparkaa, ei sen enempää. Niin lämmin ja hellä hän oli, piti hyvää huolta omistaan. Istuin piilossani kauan aikaa, ja näin lopulta kuinka ponitar nukahti hevosen kylkeen ja nukkui sitä vasten, ja niin minä lähdin. En maininnut koskaan nähneeni sitä, mutta luulen että hän arvasi.. Ainakin hän oli paljon lämpimämpi minua kohtaan sen jälkeen.
Lopulta kesä päättyi, ja Muru kertoi lauman lähtevän talveksi muualle. Ne eivät kestäisi lunta ja pakkasta, ilman ruokaa. Olin maassa ja murtunut, sillä vaikka en sitä ollut Murulle sanonutkaan, en halunnut hänen lähtevän. Vasta lähtöpäivän aamuna uskalsin kysyä häneltä hiljaa.
-Sinäkin varmaan menet?
Lähimmät hevoset höristivät korviaan ja kuopivat kavioillaan maata; Muru kallisti päätään ja hymyili, sanoen sitten.
-En minä taida mennä. Minun paikkani on täällä, vaikka sinä et olekaan sitä vielä huomannut.
Katsoin häntä hämilläni ja hän kumartui, kaapaten minut syliinsä ja halaten.. ja yhdessä me katsoimme kun lauma laukkasi taas uuteen maailmaan.
Niin minä tapasin Murun. Ja siitä pitäen me olemme olleet yhdessä. Ja voin kertoa yhden asian.. On mahdotonta löytää korkokenkiä hevoselle. Mutta se ei estä häntä yrittämästä.