Polttelin jo toista piipullistani hangessa nököttäen kun kuulin kahinan lähestyvän kovaa vauhtia edestäpäin, tietäen jo valmiiksi kuka sieltä tulisi. Kahina pysähtyi hetkeksi, ennen kuin se jatkui taas ja puiden latvat heilahtelivat, kunnes varjo vilahti pilviä vasten ja viereeni laskeutui kaunis ja solakka olento. Hopeakorva kumartui ja pörrötti päätäni, hymyillen.
-Pikkuinen mellonamin. Kerroppa minulle, oletko koskaan kuullut rummuista? Löysin sellaiset hangesta erään puun alta, tuonko ne tänne?
Minä katselin ystävääni silmät pyöreinä ja olin pudottaa piipun suustani, ennen kuin tajusin tarttua siihen tassullani. Rummut? Ne olivat varmaan jotakin rusinan ja mansikan risteytyksiä.. Varmaan ihan maistuvia, mutta miten niitä voisi kasvaa tälläisessä kelissä? Ystäväni katseli minua hetken ja puhkesi nauruun, nostaen minut hellästi luolaani ja rapsutti korvani takaa.
-Laitappa tee tulemaan, tässä menee hetki. Ja hyvä örkki, lämmittele hiukan olet aivan jäässä.
Katselin korvat liikahdellen kun Hopeakorva katosi taas, ennen kuin tassuttelin nostamaan teepannun takankylkeen ja puhdistamaan piippuni. En oikein ymmärtänyt mistä nyt oli puhuttu, muun kuin sen tee-osuuden, joten käperryin tyynylle takan eteen ja suljin silmäni. Oveni ei ollut koskaan lukossa, joten eipä tarvinnut mönkiä avaamaankaan!
Meni yli puolituntia ennen kuin kuulin askeleita ja ystäväni astui yksiööni selkä edellä ja kantaen jotain SUURTA. Hätkähdin ja hyppäsin pystyyn, kun hän kääntyi ja laski keskelle lattiaa jotakin suurta, puista ja nahkaista.. Se oli haltiaa vyötäröön, ja minua ainakin viitisen kertaa korkeampi! Olen vain niin pieni ja vielä mustakin... Tuijotin Hopeakorvaa, joka tutki noita hirveitä härveleitä, kunnes teepannu vihelsi kimakasti. Tassuttelin sen luo, kaadoin meille kupit ja istuin tyynylle, ja ystäväni tuli pian luokseni pitäen teekuppia kosketinsoittajan käsissään.
-No, siinä ovat rummut. Mitäs pidät?
Änkytin hetken aikaa ennen kuin onnistuin mutiseemaan teekuppiini.
-...minä luulin niitä hedelmiksi...
Tunsin kuinka minulle naurettiin hyväntahtoisesti, ja kupit juotuamme ystäväni laski ne muualle ja nosti minut noiden hirvitysten päälle, missä minä sitten vapisin ja katselin Hopeakorvaa enää vain vähän tätä alempana. Önisin ja ulisinkin hiukan ja hän yritti saada minut rauhoittumaan.
-Höpsö, rauhoitu, se on vain soitin. Kokeile vaikka, hyppää.
Tuijotin ystävääni pieneksi kyyristyen.
-HYPPÄÄ?!
Kesti aikansa ennen kuin minut sai vakuutettua kokeilemaan, mutta kumahdus oli melkoinen. Ja taas kerran, kun minut sai aloittaman, ei loppua näkynyt.
Siitä lähtien minä loikin ja pompin rummulta toiselle jatkuvasti. Löin rytmiä hännälläni ja tein kuperkeikkoja ja kokeilin kaikkea mahdollista... Ja sain haaveen. Jonain päivänä haluan tehdä oman kappaleen. Kappaleen jossa olisi mutkia ja pomppuja, pudotuksia ja loikkia. Ja siitä tulisi rakkauden kappale.