IRC-Galleria

Okei, tuli himo tehdä kun kaakelilattia teki ficcejä D:

Se oli kylmä talvi. Talvi, jollaista ei oltu nähty, talvi, josta ei oltu kuultu, ja talvi, joka hiipi nurkan taakse kunnes pahimmalla hetkellä puhalsi tulitikun sammuksiin, jättäen henkilön pimeään. Sen viimaisat puuskat ja öitä kestävät lumimyrskyt olivat teljenneet ihmiset taloihinsa, jotka yrittivät selvitä hengissä sen antamista koettelemuksista. Jopa rukoilijoille aina avoimet kirkot olivat sulkeneet saarnipuiset ovensa, ja jättäneet uskonnolliset ihmiset vaille toivoa.

Mies ikkunan ääressä hymähti ajatukselle. Rikkinäinen ikkuna, josta tämä katsoi kuolleelle, roudan raiskaamalle pihamaalle, oli jo lian tummentama, ja täynnä säröjä ja railoja. Surullista, ikkuna oli nimittäin ollut aikoinaan kaunis, ylhäältä kauniisti ortodoksisella kuvalla koristeltu. Sen aikoinaan kirkkaassa, nyt ajan tummentamassa kuviossa oli ollut ruusuja ja Pyhä Maria Jeesuslapsen kanssa. Mies ei kuitenkaan luonut sille ajatustakaan, ei edes katsonut siihen.

Hän kääntyi ikkunan äärestä, lähtien astelemaan huoneessa, jonne oli linnoittautunut. Kukaan ei ollut sitä aikoihin siivonnut, se oli likainen, suorastaan iljettävän likainen. Tummalla lattialla oli rikkinäisiä ja puoliksi juotuja vodkapulloja, vanhoine etiketteineen. Mies asteli kuitenkin ronskisti niiden päältä, lasinsirpaleet murtuen vielä pienemmiksi palasiksi. Hän heilautti kaulahuivin olkansa yli, kumartuen astuessaan rikkinäisen oven sivuitse. Siitä oli tukipuu jo aikaa sitten murtunut, jonkin voimakkaan esineen takia. Hieman saisi murtuneen tukipuun ympäristö ihmiset varuilleen, nimittäin veri oli tahrannut joka paikan. Tumma, kuivunut veri.

Mies ei tästäkään välittänyt, vaan asteli läpi surumielisen talon. Jokainen huone oli jollakin tavalla täynnä likaa, pölyä, verta ja taistelun jälkiä. Jämäkät askeleet takoivat huonoksi hioutunutta lattiaa pitkin harppauksin, kun mies lopulta pysähtyi lukitun huoneen ovelle. Hänellä oli tarkoitus, hänellä oli tehtävä.

Ovi narahti vienosti, kun mies astui huoneeseen. Tämä oli pieni, mutta puhdas, ja täynnä ikoneita. Kaikissa kuvatiin hyväntahtoista Mariaa, ja Jeesuslasta. Kaikki ne oli prameasti kullattu, kaikki ne olivat arvokkaita. Mutta heti huomio keskittyi kuitenkin pieneen pöytään kaikkien koristuksien keskellä. Vaatimaton pöytä, katettu valkealla liinalla. Ja pöydällä oli vain kaksi asiaa - maljakko täynnä kuivatettuja auringonkukkia, ja pieni kuva, kehyksien sisään ahdettu.

Miehen kädet koskettivat kukkia, jotka heti varoittavasti tipauttivat pari lehteä. Mies irroitti otteensa, ei selvästikkään halunnut kukkia saada tipauttamaan kaikki huolella kuivattuja lehtiään. Pitkä mies kääntyi sitten kuvan puoleen.
"Minulla on ikävä sinua, tulisitko takaisin?", hän pyysi kuvalta, kuin elävältä henkilöltä. Raameissa oli kuva nuoresta pojasta, hymyilevästä ruskeahiuksisesta, jolla oli auringonkukkia sylissään.
Hän pyysi tätä takaisin, hiljaa, keskellä Siperian kylmintä talvea, keskellä yksinäisyyttä.


//Eli joo. Ideana oli se, että Ivan ( Venäjä ) on jäänyt täysin yksin Siperian talveen, ja kaipaa nyt omaa ikuista kesäänsä, Torista ( Liettuaa ). Hän on säästänyt kauniit kukat, koska näitä kukkia Toris hänelle antoi. Ivan oli säästänyt näitä aikojen alusta, aina siitä saakka, kun Toris hänen kanssaan eli. Taistelunjäljet olivat kiitos Kylmän sodan, ja muiden lukuisten sotien, jotka hänen mielenterveyttään horjuttivat. Eli tälläinen.