IRC-Galleria

On tämä kyllä yhtä sekamelskaa, elämä siis. Hetkessä kaikki on hyvin ja sitä nauraa ratketakseen vatsalihakset kipeinä ja heti perään on ihan muissa maailmoissa, unelmia pohtiessa, itseään säälimässä. Tekisi mieli venyä joka suuntaan ja sitä venyykin, kunnes yhtäkkiä raja tulee vastaan. Sen jälkeen pienet asiat muuttuvat isoiksi ja isot asiat unohtuvat kokonaan. Tuntuu, että maailmassa ei ole tilaa minulle, kaikki omistamani asiat ovat levällään eri paikoissa, eikä minulla ole edes omaa sänkyä. Silloin ei kenenkään läsnäolo paranna oloa, eikä mikään tunnu lohduttavan tai edes lieventävän kipua sisällä.

Rajat ovat jännä juttu. Kuten monissa muissakin asioissa, niissäkin on kaksi näkökulmaa, joskus useampiakin. Esim. kun ajaa autolla ja ylittää kuilun rajan (reunan), eivät asiat ole kovin hyvin, tai kun ylittää rajan toisen kiusaamisessa ja tämä suuttuukin tosissaan, sitä miettii, että mitä tulikaan taas tehtyä. Jälkiviisaus on niin ärsyttävä asia, koska silloin sitä tuntuu sanovan itselleen: "mitäs minä sanoin" tai "olisihan tämä pitänyt arvata".

Ihminen on varmaan viisaimmillaan tehtyään väärin, viimeistään seuraavana aamuna (tai iltapäivänä), kun herää ja muistaa, mitä teki edellisenä iltana. Sitä on ylittänyt rajan jossain asiassa, eikä sille voi enää mitään. Se on perseestä se tunne, voin kertoa, eikä sitä oikein pääse kunnolla pakoon. Sitä ei tahtoisi tuntea, mutta se vain painaa päälle, se ei jätä hetkeksikään rauhaan. Lopulta sen jotenkin hyväksyy, eikä enää taistele sitä vastaan. Ihminen luovuttaa itsensä. Hän ei yksinkertaisesti jaksa. Paha olo tuntuu vielä, mutta se alkaa hellittää otettaan, ainakin sen verran, että saa hetkeksi levähtää.

Lepo on kyllä sellainen asia, josta olen ennenkin maininnut. Se on sellainen siunaus, että ei toista ole. Minä tiedän tämän niin hyvin, enkä siltikään suo sitä tarpeeksi itselleni. Kyllä ihminen osaa olla niin ajattelematon... Levon jälkeen kaikki tuntuu jotenkin turhalta, kaikkeen suhtautuu välinpitämättömästi. Herättyään kunnolla sitä on vieläkin vähän pihalla; mitä pitäisi tehdä, minne pitäisi mennä? Kotityöt tuntuvat yhtäkkiä kovin houkuttelevilta, mutta muiden ihmisten seura on vieläkin sietämätöntä. Sosiaalinen krapula voisi olla aika kuvaava ilmaisu tuosta tunteesta. Ajatukset pitää delegoida muualle, tekemiseen. Sitä kestää aikansa, sitten sekin alkaa turhauttamaan. Alkaa tehdä mieli seuraa, mutta ei jaksaisi nähdä vaivaa sen eteen. Toivoo, että joku tulisi yllätyskylään, mutta ei toisaalta tiedä varmasti. Tunne on kuin vesipisaralla meressä tai hiekanjyvällä rannassa.

Kuitenkin rajoja on myös toisenlaisia. Esim. maaliviivan ylittäminen on aina positiivinen asia. Tuona "krapulaisena" päivänä saattaakin huomata, että tuollahan se kohde on, tuonnehan minun pitäisi mennä. Silloin sitä herää aivan uudella tavalla, sisältäpäin. Äkkiä tekee mieli juosta ulos ja tervehtiä aurinkoa ja halata raikasta ilmaa, juosta tuulen mukana ja lentää tähtiin. On vain tämä hetki, kaikki ajatukset ovat poissa ja on vain tunne, pelkkä hyvän olon tunne. Taistelu on ohi, nyt on rauhan aika, eikä mikään voi viedä sitä. Viimeinkin, olen jälleen väsynyt... mutta onnellinen.

--
np: U2 - Grace