Hänen nimensä on Miska. Miska on osittain normaali nuori, joka on keskimääräistä rumempi ja jota kutsutaan syystäkin elämän epäonnistujaksi, hän on jopa osittain ylpeä tästä arvonimestä. Hänellä on ollut kymmenen suhdetta, joiden kestot ovat olleet päivistä kuukausiin ja kukaan ei varmaan ylläty, jos kerron, että hänet on jätetty joka kerta. Hänen normaali elämänsä on viinan huuruinen ja hän rakastaa olla epäonnistuja kavereidensa kanssa, jotka todellakin ymmärtävät, miltä tuntuu, kun paremmat ihmiset pyyhkivät kenkänsä meidän naamaamme.
Hän on pari kertaa jopa lopettanut viinan juomisen ja yrittänyt päästä vanhasta elämästä, mutta aina tämä sipulinaama on palannut siihen samaan piiriin, koska niinhän se on, että ei se koira tavoistaan pääse koskaan. Usein suusta pääsee se kuuluisa lausahdus "Mitäs helvettiä?", kun ensin tuntuu, että kaikki elämässä tuntuu sujuvan aivan mahtavasti ja jopa siltä, että hän onkin ihminen, kunnes hänet potkitaan takaisin sinne kiven koloon, mistä hän on tullutkin. Unelmat muserretaan aina ja sitä saa sitten kerätä itsensä kokoon sillä kuuluisalla rikkalapiolla.
Onhan tässä paljon hyvääkin tapahtunut, mutta sehän on sitä silmänlumetta, johon uskoo vähän aikaa, kunnes se arabialainenmatto vedetään jalkojen alta kokonaan. Eniten pistää masentamaan ihmiset, joilla menee oikeasti hyvin. He ovatkin aina keskimääräistä komeampia, sukupuolielimet ovat luolanuijan kokoa ja heillä on vuosia kestäviä suhteita. Sitten kun taas menee tapaamaan näitä omia kavereita, jotka jo osittain asuvat sillan alla ja nukkuvat Lasol-stonkka kainalossa, niin tuntuu siltä, kuin menisi kotiin.
Mikä voisi olla hienompaa, kuin se kuuluisa itsetuho. Nyt on hyvä syy juoda hyvällä omatunnolla laululientä, kun tietää, että ei ole mitään hävittävää tai menetettävää, kun ei tämä rotan elämä muutenkaan mitään juhlaa ole. Viime aikoina olen löytänyt hienon uuden harrastuksen, tupakanpoltto. Sitä spajaria polttaessa kun katsoo, kun se pienenee pienenemistään, niin samaa tahtia on tämä elämänkin alamäki jatkunut. Ja hävettää sanoa, mutta olen hyvin ylpeä tästä tilanteestani, ei tarvitse ainakaan pelätä, että naista saisi koskaan.
En kirjoittanut tätä, että saisin nörteiltä sääliä, koska todellakin nautin tästä paskasta ja arvoituksellisesta elämästä, joka päivä on yhtä juhlaa ja koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joskus voi saada jopa uuden kaverin, jos oikein kunnolla dokaat kaupungilla. Kuka nyt haluisikaan onnellisen ja ennalta tiedetyn elämän, jossa ei olisi mitään yllätyksiä ja katsoisi sitä saman muijan naamaa ja toivoisi, että tilitiedoissa ei näkyisi niitä paria vierailua "hauskassa talossa".
Paska elämä on hieno käsite ja tiedän, että aivan yhtä moni nauttii tästä elämän epäonnistujan-tittelistä. Onko mitään sen hienompaa, kuin kieriä masiksessa ja itsesäälissä kavereiden kanssa ja ottaa paria koria keppanaa ja kilpailla, kenellä menee huonoiten? Tiedän, ei ole. Joka päivä on kiva nähdä, kuinka paskasti päivä alkaa ja kuinka vitun paskasti se päättyy, joka päivä on yhtä jännitystä ja arvoitusta, itse olen ottanut tästä tivolista kyllä kaiken irti.
Toivon, että elämänlaatuni ei koskaan paranisi, koska epäonnistumisentunne tuo aina sitä mahtavaa tyydystä, josta voi kerskua kavereille (ja saa taas hyvän syyn juoda) ja siksi rakastan tämän hetkistä tilannettani ylikaiken. Siis kaikki epäonnistujat, miettikääpä nyt vain uudelleen, miten juhlaa tämä meidän elämämme on, nauttikaa joka sekunnista, kun ihmiset nauravat teille ja koiratkin kusevat jaloillenne! Elämää on monenlaatuista ja te jotka valitsitte tämän, niin teitte oikein, löysitte oikotien onneen. Turha valitus pois, nauttikaa surkeasta olotilastanne ja elämästänne, niin minäkin olen tehnyt viimeiset kahdeksantoista vuotta. Loppuun on pakko lainata suurta esikuvaani Ismo "ALL-IN" Laitelaa, joka antoi uudet kriteerit elämän huonouteen, kiitos Ismo, jopa minäkin tunnen olevani jossain onnistuja, vaikka vain väliaikaisesti.
"Heikot sortuu elontiellä, mutta Laitela se vain porskuttaa", on tämä elämä hienoa.
PS. Jokainen miettiköön, että kuinka tosissaan ottaa tämän. ;)