En näyttänyt muuten mitenkään erikoiselta, mutta iirikseni olivat aivan safiirin siniset ohuine siniharmaine tai lähes turkoosin vivahteisine juonteineen. Ällistyin, "tuonko väriset silmät minulla on? Enpäs muistanutkaan."
Tila, jossa peili oli, ei ollut olemassa.
Se siis oli tyhjyyden musta muodoton äärettömyys, eli hyvin kodikas kolkka sillä se tuntuu äärettömyydessään ihan tuttavalliselta syleilessään minua joka puolelta.
Peili leijui kera kullatun chippendale-raaminsa ja siinä minä viattomasti innostuneena tuijotin itseäni. Sitten pupillit aloivat laajentua muodostaen "sektorimaiset" tai piirakan palan muotoiset laajenevat käri ylöspäin seisovat omituisuudet silmiini kiristäen iiriksen ohueks kirkkaan sinisiksi ylösalaisin kääntyneiksi kuunsirpeiksi.
Hymyilin valtavalla irvistyksellä sillä näin että sisälläni on vain enemmän tuota mustaa muodotonta olemattomuutta. Oli väistämätöntä että asiat menevät vain eteenpäin tässä tilanteessa, joten miksi mukisemaan suotta.
Tuntui niin puhtaalta päästää loputkin katseestani irti, kaikki mikä on, on valossa, ja katseeni on edelleen siellä, mutta nyt en ole missään, ympärilläni on muodoton mitättömyys, joka olen.
Heräsin kun kissa tuli valtavan hurmioituneella kehräyksellä vaatimaan pajauksia kiilaamalla kuononsa käteni alle. Oli muutenkin hyvä aika nousta.
