IRC-Galleria

sain siltä kiroileva siili 2 -kirjan.

arvatkaa mitä nukkumatti lukee mulle tänään iltasaduksi, jos se muistaa ilmestyä.

mitä ilmeisemmin olen loukannut nukkumattia todella verisesti. toivottavasti matti ei oo pitkävihainen tai musta tulee vielä enemmän zombi.

eikai täsä auta muu ku keittää lisää kahvia.

mietin tänään että mikä siinä on että kun loppupeleissä kaikki mun tekemiset on vapaaehtoista, eikä kukaan voi pakottaa mua mihinkään, niin miksi musta tuntuu niin usein että mun on pakko tehdä kuitenkin kaikkea. pakko. pakko. hirveä sana. jos mä en ajattelis kaikesta että "on pakko", olisko se helpompaa? sujuisko arki niin että ei tarvi aina käydä sitä samaa tappelua ollakko vai eikö olla tai mennäkkö vai eikö mennä tms. jos mä vaan otan keittiöstä veitsen ja tapan pakko-sanan ja alan käyttää sen sijaan vaikka pitäisi-sanaa. koska totuus on että mun pitäisi tehdä vaikka mitä, mutta mun ei ole pakko tehdä yhtään mitään.

toiseksi mun on ikävä viime syksyä, vaikka en ikinä haluaisikaan mennä ajassa taaksepäin, mun on jokatapauksessa ikävä syksyä. ei vuodenaikana. ihan muuten vaan.

mua pelottaa että olen rasittava ihminen, joka puhuu liikaa tai on aivan hiljaa - riippuen seurasta.
että olen ihminen, joka ei itse tiedä miten kaikki pitäisi tehdä. että olen naurettava. hahahaaa.

tänään bussi oli myöhässä ja potkin jäistä lumikasaa niin että varvas tuli kipeäksi.
tänään kävin kirpputorilla ja löysin uuden takin seitsämällä eurolla.
tänään mua harmitti että jätin kameran kotiin.
tänään totesin että minttuliköörini on melkein loppu.
tänään siivosin melkein koko kämpän, paitsi että annoin vaateiden olla siellä missä ne sattui olemaan.
tänään istuin 45 minuttia pehmeällä penkillä ja meinasin nukahtaa.
tänään mua alkoi pelottaa yksi juttu.
tänään oli taas sellanen päivä kun haluaa jotain ja toivoo että tietäisi mitä haluaa...

ilmeisesti muhun iski tänään taas jokin tuntematon kohtaus.

koska tein kaksi kuperkeikkaa kerhotilan likaisella lattialla, yritin leikkiä balleriinaa maihareiden kanssa peilin edessä ja lopuksi päätin että on parempikin keino mennä rappuset alas kuin kävelemällä ne rappuset alas ja se keino oli että kävelin alas kaidetta pitkin.
outoa kun luulin kyllä että sain lapsuudessani tehdä noita juttuja ihan tarpeeksi.

sitäpaitsi kuperkeikat aiheutti mulle päänsäryn ja pökerön olon.

näen nykyään paljon unia ja suurin osa on jotain tähän tyyliin: syön ebban kanssa perunoita joiden sisällä on merisiili, tai että väittelen lordi Cutler Beckettin kanssa siitä oliko sattumaa että menimme naimisiin samana päivänä kun hän syrjäytti vallassa olevan kuninkaan (hääseremoniassa oli muuten läsnä useita vanhoja koulutovereita vuosien varrelta), tai sitten ensin tanssin maailman kummallisinta muodostelmatanssia ja mukana menossa on mm. isäni isä. yksi osa omalaatuista tanssiamme on vaihe, jossa kipuamme suksilla ylös maailman jyrkintä mäkeä ja kiistelemme siitä, millaisessa asennossa suksiemme pitää olla (koska tanssin on oltava symmetrinen). yhtäkkiä tanssivaihe loppuu ja alkaa sota tuntemattomien vastaan. no, eipä hätää, mullahan löytyy maailman paras armeija: lostin ensimmäisen tuotantokauden miestähdet. no pommit räjähtelee sun muuta, mutta onneksi on taas happy ending, sota loppuu ja minulla on kuumat treffit Sawyerin kanssa (ööh :s). sitten herään.

kuka analysoi??

keitin ison kupillisen lempiteetäni
otin tupakka-askini ja menin muutaman kerroksen ylemmäs parvekkeelle
ja pohdin mitä teen elämälleni

parvekkeella oli hiljaista lukuunottamatta autojen hurinaa ja koiran haukuntaa. laitoin välillä silmäni kiinni, välillä taas aukaisin ne ja katsoin maisemia.

mutta loppuenlopuksi en ollut yhtään viisaampi kuin tullessani. elämä ja se miten sen hoitaa on aivan liian monimutkainen eri polkujen sokkelo. kadehdin niitä, jotka osaa kulkea siellä eksymättä.

ois kivaa jos ois sellanen taito, että olisi niin nero että kykenee tekemään mahdottomista asioista mahdollisisa.

heräänköhän mä huomennakin niin että joudun pohtimaan mikä on totta ja mikä ei??