Abu Nasr al-Farabi (?-950)
Abu Nasr al-Farabi oli islamilaisen filosofian tärkein poliittinen teoreetikko , ja ensimmäinen joka yritti toden teolla sulauttaa yhteen kreikkalasia yhteiskuntaihanteita, ja Profeettaan nojaavaa islamilaista yhteiskuntajärjestystä.
Profeetta Muhammedin (570-632) kuoleman jälkeisinä vuosisatoina vaiheittain kehkeytynyt islamilainen teologia kehittyi samalla, kun omaksuttiin kreikkalaista logiikkaa ja väittelytaitoa.
Maurivallan alaisessa Andalusiassa (josta filosofia sitten palasi islamiin kääntyneiden munkkien kääntämänä takaisin kristittyynkin maailmaan) kehittyi uusplatonismi, jonka keskeiseksi teemaksi kasvoi filosofin, tai viisaan (’al-hakim’) yksinäisyys. ”Viisas on epätäydellisessä yhteiskunnassa kuin rikkaruoho, niinpä hän vetäytyy kokonaan muusta yhteiskunnasta.”
Al-Farabin mukaan Platonin ”Valtiossa” esittämän mallin mukainen filosofihallitsija oli sama kuin islamilaisen perinteen imaami ('Lain Antaja').
Muslimiteologi Abu Hamid Muhammad al-Ghalazi (1058-1111)
Abu Hamid Muhammad al-Ghalazi piti filosofiaa jopa ”vahingollisena viisautena”, josta saattoi helposti viehättyä. Oli joitain asioita logiikan ja matematiikan saralla joista ei tarvinnut filosofienkaan väitellä (toinen missä islamilaiset filosofit olivat samaa mieltä oli että filosofin ei tule, eikä tarvitsekaan valehdella), mutta muuten filosofit halusivat asettaa kaiken kyseenalaiseksi, ainakin teoriassa.
Abu Hamid Muhammad al-Ghalazi sanoi että filosofit (’faylasufit’) arvelevat taitavansa logiikan ja todistusteorian. Lopulta hän keksi keinot: Kävi filosofeja vastaan filosofialla (otti oppinsa pitkälti Abu Ali Ibn Sinalta lat. Avicenna), haastaen heidät dialektiseen väittelyyn ennaltasovituista lähtökohdista käsin. Al-Ghalazi ajoi ennakkosensuuria. Hän oli menestyksekäs, ja vaikka olikin teologi, vastasi filosofeille heidän omilla välineillään.
Al-Ghalazi ajoi filosofian rajaamista teologien hallitsemaksi ja valvomaksi tieteenalaksi:
”Väärissä käsissä filosofian harjoitus saattoi jopa koitua turmioksi.”
”Filosofien kirjojen tutkimista tuleekin välttää, koska niihin sisältyy määrätty petos ja vaara. Tavallisia ihmisiä on estettävä tutkimasta moisia kirjoja samalla tavoin kuin kehnoja uimareita on pidettävä pois rannalta. Heidän korviaan on varjeltava moisilta sanoilta niin kuin pientä lasta on estettävä koskemasta käärmettä.”
Vaarallista myös: ”Mikäli ihminen oman järkensä nojalla pystyi pääsemään selvyyteen maailman luonteesta ja siitä, miten onnea tuli tavoitella, mihin enää tarvittiin erillistä profeetallista ilmoitusta?”,
”Kuka osaa parhaiten väännellä lain sanaa omien tarkoitusperiensä mukaan.” ja ”ovat hylänneet islamiin liittyvän hartaudenharjoituksen ja halveksivat rukoukseen kuuluvia uskonnollisia rituaaleja.”
Hänelle vastasi Walid Muhammed Ibn Rushd (lat. Averroes) teoksellaan ”Luhistumisen luhistuminen”. Rushd ajoi koulutusta kansalle, jotta nämä voisivat paremmin seurata filosofisia keskusteluja.
Rushdille ei ollut voittoa tässä mittelössä sillä Al-Ghalazi oli vallan keskiössä toimiva henkilö, ja päättänyt kukistaa itsenäisen filosofian harjoituksen. Al-Ghalazi toimi samanaikaisesti niin teologisella kuin filosofisellakin kentällä, sijaten näin uskonnollisessa maailmassa filosofialle paikan vain teologian alaisena teosofiana.
Abu Hamid Muhammad al-Ghalazin onnistuneen hyökkäyksen ansiosta tällainen filosofia voitiin nyt lukea harhaopiksi. Islam kielsi harhaopit, mutta samaan aikaan se suhtautui niihin suvaitsevasti, joten rangaistuksena filosofeja ainoastaan nuhdeltiin julkisesti.