IRC-Galleria

KIRJAT
Jaron Lanier: Et ole koje – manifesti (You Are Not A Gadget – A Manifesto). Suom. Kimmo Pietiläinen. Terra Cognita. 230 s. 28 e.

Ihmisen ja koneen raja hämärtyy

Virtuaaliteknologian veteraani varoittaa nykyisen nettikulttuurin nakertavan verkon käyttäjien persoonaa.
Jussi Ahlroth
HELSINGIN SANOMAT
JUSSI JÄÄSKELÄINEN


Elämä ei ole laiffii, vaan informaatiota.

Ai ei ole vai?

Kaikki elämä on geenien ohjaamaa, ja geenit ovat koodattua informaatiota.

Turha kai edes sanoa, että kuningas informaatio hallitsee, kun puhutaan tietokoneista tai internetistä. Siellä kaikki on nollia ja ykkösiä.

Me elämme informaatioaikaa, ennen kaikkea siksi, että näemme kaiken informaationa.

Jaron Lanier (s. 1960) kysyy Et ole koje -manifestissaan hävyttömän yksinkertaisen kysymyksen: "Entä jos ihmiset ovat todellisia, mutta informaatio ei?"

Naiivi kysymys on kiinnostava, koska Lanier ei ole mikään matkapuhelimia vieroksuva luddiitti eikä ahonlaitaa haikaileva agraari.

Hän oli mukana kehittämässä ensimmäistä virtuaaliteknologiaa 1980-luvulla ja keksi sanan virtuaalitodellisuus.

Lanierin manifesti on kriittinen puheenvuoro nykyistä internetin kehitystä vastaan. Tämän nettiveteraanin mielestä meneillään on persoonan merkityksen järjestelmällinen heikentäminen.

Sen vaikutus ulottuu Facebookin käyttämisestä syvällisiin filosofisiin käsityksiin ihmisen ja koneen suhteesta.

Kirjassa Lanier yrittää näyttää, miten näin on päässyt käymään, sekä hahmottaa tapoja viedä kehitystä parempaan suuntaan.

Ohjelmistojen ja tietotekniikan kehityksessä aikaisessa vaiheessa tehdyt päätökset seuraavat mukana pitkälle eteenpäin. Ohjelmia ei muuteta, kun monet muut ohjelmat riippuvat niistä. Lanier kutsuu tätä prosessia lukkiutumiseksi.

Hän mainitsee esimerkiksi tiedoston käsitteen. Se on jo hyvin lukkiutunut. Lanier sanoo voivansa kuvitella tiedemiesten joskus luopuvan fotonin käsitteestä valon kuvailemisessa, mutta tiedoston elämä tulee jatkumaan.

Lanier avaa maailmankuvaa, joka on ohjannut näitä meihin kaikkiin vaikuttavia päätöksiä tehneitä insinöörejä ja ohjelmoijia. Hän kirjoittaa siitä asiantuntevasti, sillä hän on elänyt ja työskennellyt alan keskeisten tekijöiden kanssa jo vuosikymmeniä.

Lanierin mukaan ajan henki on ihmisen ja koneen rajan hämärtyminen. Moni alalla uskoo älykkäiden koneiden olevan paitsi mahdollisia, myös aivan kohta todellisuutta. Usko seuraa suoraan informaation perustavuuden ajatuksesta. Koneälyyn uskovien mielestä sama informaatio liikkuu aivojen hermoverkoissa, tietokoneiden virtapiireissä ja internetin verkostoissa.

Lanier ei usko koneälyyn ja pitää koko ajatusta haitallisena, aivan uudenlaisena lukkiutumisena. Jos pidämme ajatusta koneälystä todellisena, etäännytämme itseämme todellisuudesta ja alamme uskoa fiktioon.

Jos ohjelmistokehittäjä uskoo, että kone voisi olla ihmisen kaltainen, se tietysti vaikuttaa hänen valintoihinsa. Jos taas käyttäjille sanotaan, että tietokoneet ovat älykkäitä, he muuttavat toimintaansa sopeutumaan tietokoneen toimintaan eivätkä vaadi konetta muutettavaksi. Ja kun tietokoneohjelma pyytää meitä käyttäytymään kuin tietokone olisi ihminen, aivomme vastaavat toimimalla kuin ohjelma.

Internetiin kohdistuu mystisiä odotuksia. Lanier kuvailee, kuinka monia muuten täyspäisiä verkon ja tietotekniikan kehittäjiä ajaa usko siihen, että internet kokonaisuutena olisi heräämässä eloon ja muuttumassa yli-inhimilliseksi tietoisuudeksi. Tätä tapahtumaa kutsutaan "tulevaksi singulariteetiksi". Lanier nimeää siihen uskovat kyberneettisiksi totalitaristeiksi.

Singulariteetin korkealentoinen ajatus on suoraan yhteydessä arkipäiväiseen tapaamme toimia internetissä nimettömänä. Nimettömyyden ideologia perustuu ajatukselle, että verkko ja joukko ovat yksilöä arvokkaampia. Tämä on singulariteetin lähtökohta.

Seurauksena on persoonan merkityksen heikkeneminen.

Singulariteetilla on selkeä uskonnollinen ulottuvuus. Lanier vertaa sitä evankeliseen kristillisyyteen. Molemmissa luvataan suurta muutosta, joka on kohta tulossa ja jonka jälkeen kaikki on toisin. Informaatiossa on tuonpuoleisen, jopa pelastuksen lupaus.

Miellyttävän maanläheisesti Lanier muistuttaa, että informaatio on loppujen lopuksi vain vieraantunutta kokemusta, ja vain kokemus voi muuttaa informaation taas merkitykseksi.

Mitä Lanier sitten itse haluaisi tehdä uudella tietotekniikalla?

Lanier sanoo, että kun hän kollegoineen 25 vuotta sitten kehitti virtuaalitekniikkaa, eivät he halunneet paeta todellisuutta vaan luoda uusia ilmaisuvälineitä, jotka tekisivät maailmasta empaattisemman ja mielenkiintoisemman.

Vilpitön hanke, jota hän yrittää tehdä edelleen.

Nyt hän yrittää kehittää uusia kommunikaation ja merkityksen ilmaisemisen tapoja. Hän yrittää kehittää ohjelmistoa sen toteuttamiseen, miten ihmiset voisivat virtuaalitiloissa kommunikoida sanattomasti, esimerkiksi väreillä ja muodoilla. Hän kutsuu sitä "postsymboliseksi kommunikaatioksi".

Olennaisinta tässä hankkeessa on, että Lanierin kaltainen humanisti voi olla aivan yhtä radikaali ja kunnianhimoinen kuin kyberneettiset totalitaristit, menettämättä silti uskoaan ihmispersoonan erityisarvoon.

Sosiaalisen median vastustamisen seinätaulu

Jaron Lanier luettelee käytännön ratkaisuja, joilla voi vastustaa nykyistä internet-kulttuuria, joka nostaa joukon yksilön edelle.

Älä julkaise mitään internetissä nimettömästi, ellet ole suorassa vaarassa.

Jos kirjoitat Wikipediaan, kirjoita aiheesta persoonallisella äänelläsi jossain, mistä tiedon saattavat löytää ihmiset, jotka eivät varsinaisesti etsi sitä eivätkä vielä tiedä olevansa kiinnostuneita siitä.

Tee verkkosivu, jossa kerrot itsestäsi jotain sellaista, mitä sosiaaliset verkostomediat eivät anna sinun itsestäsi kertoa.

Julkaise video, jonka tekemiseen meni sata kertaa enemmän aikaa kuin sen katsomiseen menee. Julkaise blogipostaus, jonka miettimiseen käytit viikkoja ennen kuin löysit sille oikean äänen.

Jos twiittaat, etsi tapaa kuvata sisäistä tilaasi omaperäisesti, eikä vain ulkoisia toimiasi. Näin vältät sen vaanivan vaaran että uskot objektiivisesti kuvattujen tapahtumien määrittelevän sinua, aivan kuten ne määrittelevät koneen.

1. The UN 1999-2010 continuing 'Anti-Blasphemy' resolutions
The defamation of religion should be criminalized. So says The UN Council passing on resolutions for it's member countries since 1999. Behind these 'Anti-Blasphemy' resolutions is the strongest bloc inside the UN: the OIC – namely the Muslim countries. They also continue to try to make these resolutions binding on UN member countries, basically the whole world, even if these resolutions would and do violate the constitutional laws in many countries which have already progressed from this lawbinded worldview where God is great and he gives the law to the people, through His closest servants, the priests. Bringing religion back to the position where one has to hear it's opinion about your opinions is excatly what should not come back.
Somehow proponents of 'Anti-Blasphemy' resolutions don't manage to make themselves understand that the real problem is political religion itself, not criticizing of it. Political religion passing on fully biased resolutions to protect itself from any kind of behavior that it doesn't like is not what the UN should be doing, quite the opposite, the UN should be in the forefront of those organizations which are protecting us from these kind of Middle Age laws which violate the basic human rights of freedom of speech and freedom of thought.
I will still keep doubting the existence of God, and sometimes I might even write some words about it. "Blasphemy" is not, and should not be, any kind of crime in modern world.
In 2009 the same group also tried to pass UN resolution which would have condemded 'defamation of religion as racism' (having to do with the cartoons drawn about Mohammad). This, luckily for free thinkers, didn't pass; unlike all the other 'Anti-Blasphemy' resolutions which the OIC group with it's supporters were able to push through. And this leads us to the second issue on UN bias.

"UN anti-blasphemy measures have sinister goals, observers say" http://www.canada.com/topics/news/world/story.html?id=9b8e3a6d-795d-440f-a5de-6ff6e78c78d5

2. The UN 'Anti-Racism' conferences 2001 and 2009
Both held in Durban, both came to be OIC manifestations against the one country singled out from the all too wide group of countries that violate human rights - Israel. Durban 2009 conference opened by leader of Iran, Mahmoud Ahmadinejad, with speech concentrating to bash Israel, opening that set the tone for the conference.
After the Ahmadinejad speech some uncorrupted human rights groups pointed out that discrimination was widespread in Iran, amongst others against Baha'is, Christians, Jews, Kurds, Sufi and Sunni muslims. But this was not conference for objectivity.
I know there are many people in the Middle East and Muslim Arab world who are being fed up with the phenomena that every time when human rights issues come up for them the subject is almost automatically reflected towards Israel. They are fed up because they themselves live in states that use torture, rape and murder as legitimate ways to answer their own citizens for wanting to have say on their own internal affairs.
I find it dubious that anti-racism conference is turned into anti-Israel conference whereas the Arab League can stand and support it's member country's actions in Darfur where Sudanese Muslim Arab Janjaweed-militias have butchered some 150,000 Christian and Animist native Africans, sometimes in most imaginable brutal ways. Somehow this doesn't become moral problem for the Arab League. The issue remains (since OIC has the majority) that no action will be taken against Sudan, in the last hand this is guaranteed by China which will protect it's business partner sitting in Khartoum, the mass murderer government of Sudan, by it's right to use veto for UN resolutions.
The issue of discrimination against homosexuals was, naturally, not addressed. Even though, or precisely because, in number of OIC countries homosexuality is punishable by death.
On his return to Tehran Ahmadinejad received hero's welcome with crowd waving sings with the text ”Death to Israel” on them. I also do know that there are many hundreds of thousands of people in Iran who actively oppose Ahmadinejad and the current Theocratic regime. Ahmadinejad likes to appaer as peoples man but when he rallies into Universities he has been met with large groups of students with signs ”Go away Fascist President”.
Again, platform that should be made to think ways for fighting racism and discrimination, a serious worldwide phenomenon, is turned into politically-motivated anti-Israeli farce. I conclude that 1) The UN bodies UNCHR and UNGA (which deal with human rights issues) have been abducted by people who could not care less about human rights – except when only they themselves gain from these rights. 2) This is yet one more example of how the Israeli-Palestinian crisis is used by many as a black hole that consumes attention from all other political and human rights causes, even from much more severe ones.

Comparison of on-going major conflicts in the world and number of UN resolutions on them: http://en.wikipedia.org/wiki/Israel,_Palestine,_and_the_United_Nations#Resolutions_in_comparison_with_other_conflicts

“On one side, supporters of Israel feel that it is harshly judged by standards that are not applied to its enemies,” he said. “And too often this is true, particularly in some UN bodies.” -Kofi Annan, the former Secretary-General of UN on 20/09/2006

3. The UN stance on Drug Policies
The UN contradicts itself on Drug Policy. Read about UN self-cencorship here (blog of Guttersniper, in Finnish): Guttersniper

http://www.youtube.com/watch?v=n53-3QnhxZk

Fail. Jälleen yksi farssi YK:n historiassa. Miksi YK niin usein nykyään on kaiken järjen ja vapauden, etenkin ajattelunvapauden vastainen organisaatio?

Löysin laadukkaan kurdien ja Kurdistanin asioita päivittävän blogin. Aiheina politiikka, historia ja kieli.

Kaksi artikkelia jotka kannattaa lukea, jos aihe kiinnostaa vähääkään:

http://kurdistancommentary.wordpress.com/2010/02/04/kissinger-and-the-kurds/ "Kissinger and The Kurds"

http://kurdistancommentary.wordpress.com/2010/06/08/turkey%E2%80%99s-terrorist-bias-part-1/ "Turkey's Terrorist Bias"

2/2

Tämä ei ole heille varmastikaan historian loppu, sillä kutistuva, globalisoitunut maailma on kuitenkin tarpeeksi suuri tarjotakseen lukemattoman määrän ongelmien yhdistelmiä, joilla syrjäytyneen ex-supervallan johtajat voivat pitää itsensä kiireisenä.

Ideologian lopuksi sitä voi kutsua. Tai totaalisen kyynisyyden ajan aluksi, jota ei voi rajata yhteen maahan. Venäjän kommunisminjälkeisellä kyynisyydellä on vastineensa, peilikuvansa lännessä.

Venäläiset kyynikot ovat parempia kuin islamilaiset uskovaiset, eikä meillä ole varaa joutua kiistoihin niiden kanssa, jotka ovat liikaa kaltaisiamme, koska olemme sodassa niiden kanssa, jotka ovat niin erilaisia kuin me.

Historialla, joka ei pääty ennen kuin kuolemme ilmastonmuutokseen (joka ei venäläistä yhteiskuntaa kiinnosta), on varastossaan vielä yllättäviä käänteitä.

Ideologia voi olla vähemmän kuollut kuin näyttää, jopa Euroopassa. Se voi olla unitilassa ja herätä muistamatta kauheuksia, joihin se innoitti viime vuosisadalla.

Venäjän äärioikeistolle ja nousussa olevalle Venäjän äärikonservatiivisille kristityille, ideologia on kaukana kuolleesta. He eivät määrää Venäjän politiikasta ainakaan vielä, vaikka Moskovassa taidenäyttelyn järjestäjät saivat skandaalimaisen tuomion "uskonnollisen vihan levittämisestä" ja Saratovissa oikeus päätti, ettei juutalaisvastaisuus ole vaara Venäjän valtiolle.

Venäjän epädemokraattinen hallitsija on nyt periaatteeton kyynisyys - sellainen, joka sallii sanoa lähes kaiken mitä yleisö tai "läntiset kumppanimme" haluavat kuulla, joka imitoi hyväntahtoista välinpitämättömyyttä jos ei täydellistä vapautta, joka samaan aikaan tekee kylmäsydämisesti kaikkensa vallan ja materian haalimiseksi.

Mutta se voi, dialektisesti, pohjustaa tietä jollekin vielä pahemmalle.

HS - Kulttuuri - 18.7.2010

ESSEE
Venäjän johtajien sanat eivät merkitse juuri mitään 1/2

Totaalisen kyynisyyden aika on alkanut, kirjoittaa elokuvantekijä Andrei Nekrasov. Eurooppalaisessa sivistyksessä jokin on muuttunut lopullisesti.

ANDREI NEKRASOV
Ennen kuin 1800-luku loppui, suuret visiot seuraaville sadalle vuodelle oli muotoiltu. Marx ja Engels loivat sosiaalisten suhteiden älyllisen uskonnon, joka lumosi maailman mielikuvituksen. Oli myös neroja, jotka tekivät pelottavan tarkkoja ennusteita siitä, miten ideat ja ideologiat kehittyisivät joukkotuhoaseiksi. Nietzsche ja Dostojevski piirsivät intohimoisen psyyken kaavioita havainnollistaen, miten sanat voivat olla merkityksellisiä tavalla, joka saattoi johtaa ihmisen tekemään erikoislaatuisia rikoksia. Lenin, Mussolini, Hitler, Stalin ja Mao veivät yksilöllisen vallankumouksellisen terrorismin, jota Albert Camus kuvaa teon filosofiaksi, maailmanloppumaiseen päätökseen.

Vuonna 1991 Neuvostoliitto, viimeinen ideologialle rakennettu imperiumi, lopulta romahti. Kiina säilytti kommunismin, mutta vain valtion auktoriteetin jatkuvuuden vertauskuvana. Hitlerin Valtakunta oli myös ollut tavallaan ideologinen imperiumi, mutta se oli lyhytikäinen, koska kansallissosialismi oli avoimen kielteinen ihmiskunnan enemmistöä kohtaan.

Neuvostoliiton internationalistinen sosialismi kuulosti myönteisemmältä ja eli pidempään, vaikka paljastui suureksi valheeksi.

Ideologioiden sodan loppu, intohimoisten merkitysten maailmansodan loppu, eikä niinkään "kylmän sodan" loppu, sai amerikkalaisfilosofin muotoilemaan tuomion "historian lopusta", mielipiteen, joka oli yhtä läpeensä väärä kuin vaikuttavakin. Historia ei loppunut.

Eivätkä intohimoisten merkitysten vaikutukset. Nyt islamismi vie maailmaa väkivaltaan ja vasemmistolaisen ideologian muunnelmat yhä inspiroivat miljoonia kapinaan ja tukevat kapitalismin vastaisia populisteja. Mutta jokin vaikuttaa muuttuneen lopullisesti eurooppalaisessa sivistyksessä.

Maani, Venäjä, tuntuu menettäneen suuren osan merkitystään maailmanasioiden valtavirrassa kommunistisen imperiumin romahduksen myötä. Juuri tämä suhteellinen merkityksettömyys on keskeinen osoitin tämän vuosisadan poliittisesta kulttuurista.

Ongelmana on surkea ihmisoikeustilanne ja Venäjän valtion räikeä piittaamattomuus jopa niistä vapauksista, jotka on sisällytetty Venäjän perustuslakiin. Lännen poliittinen järjestelmä pitää Venäjän johtajien epädemokraattista käytöstä pienempänä pulmana kuin menneiden edeltäjien käytöstä.

Mikään tässä ei kuitenkaan yllätä. Selvä selitys on, että Venäjä on markkinatalous ja huolimatta kaikista riskeistä, jotka juontuvat sen korruptoituneista ja epäsivistyneistä tavoista, siitä voi hyötyä.

Mutta on muutakin. Huolimatta kaikesta valehtelusta, joka oli vallalla 1900-luvun totalitäärisissä järjestelmissä, sanat ja ideat merkitsivät paljon. Venäläisillä oli tapana sanoa , että maassa runous otettiin äärimmäisen vakavasti, sillä siitä saattoi tulla ammutuksi.

Neuvostosanomalehdet olivat lähes lukukelvottomia. Niiden kielellä ei ollut mitään tekemistä ihmisten elämän kanssa; mutta oudolla tavalla tuo kieli ei edes teeskennellyt yrittävänsäkään.

Tuo kieli loi salakielisten viestien muurin totalitäärisen valtion ja tavallisen ihmisen väliin. Se otti tuon tehtävän äärimmäisen vakavasti, ja jokainen, joka hyökkäsi tuota muuria vastaan, jos ei muuten niin vaikka lyömällä päätään siihen, sai tuntuvan rangaistuksen.

Mutta kansalainen sai jotain vastineeksikin. Sana, sen merkitys, oli vakaata kovaa valuuttaa, jonka ideologinen kulttuuri turvasi. Eivät vain kansalaiset olleet vastuussa sanomisistaan, vaan koko epädemokraattinen valtio piti itseään vastuullisena salakieli-ilmaisujensa merkityksellisyydestä.

Työtä kyllä piti tehdä salakielen avaamiseksi, mutta jopa ulkomaalaiset onnistuivat siinä ja uskoivat hallinnon jopa kertovan mielialoistaan ja aikeistaan. Strategisesti tärkeimpinä noista viesteistä muistan "liennytyksen", "nopeutuksen" (venäjäksi uskorenje), "glasnostin" ja "perestroikan".

Medvedevin äskettäinen vetoomus Venäjän "modernisaatiosta" lankeaa sovjeettisten komeilevien loitsujen luokkaan. Ironiaa ei tunnu huomaavan Venäjän nuorekas johtaja itse, eivätkä ne äärimodernit länsimaalaiset, jotka lainaavat Medvedeviä toiveikkaan vakavina.

Ensimmäinen reaktioni modernisaatiomottoon oli, että muistin kaikki aiemmat suuret ilmoitukset: että olemme jo niin moderni, että kun kuulumme G8-maiden ryhmään, meistä tulee pian maailman viidenneksi suurin talous; että Moskovalla on mahdollisuus ohittaa Lontoo ja New York maailman talouskeskuksena; että rupla haastaa dollarin ja eurosta tulee varantovaluutta - ja niin edelleen.

Totta kyllä, tuon tyyppinen puhe, tyypillistä Putinin presidenttikaudelle, loppui äkisti syksyllä 2008 talouskriisin puhjettua. Ehkä uusi presidentti vain arvioi tilanteen uudestaan ja on lyömässä omaa leimaansa Venäjän politiikassa osoittaen, mitä on tehtävä, vaikka se on enemmän tai vähemmän sama kuin mitä hänen pääministerinsä sanoo jo tulleen tehdyn.

Ongelma on, että sama presidentti on jo tuottanut kaikenkattavia ohjelmallisia mottoja, kuten taistelun "lakinihilismiä" vastaan. Se oli hänen poliittisen ohjelmansa pääosassa sen jälkeen kun hänestä tuli presidentti, rehellisesti sanoen vähemmän laadukkaiden vaalien jälkeen.

Medvedev julisti sodan korruptiota vastaan, ja Venäjän kaupungit täyttyivät neuvostotyylisistä julisteista, joissa suuri nyrkki murskaa lahjuksia ottavan hahmon.

Emme ole vähääkään lähempänä lain yhteiskuntaa tai vähemmän korruptoituneita nyt kaksi vuotta Medvedevin kunnioitusta herättävien määräysten jälkeen. Mutta oliko herra Putin, nuori, atleettinen ja ennen kaikkea moderni johtaja, yhtään vähemmän lupaava?

Eikö se ollut hän, joka presidenttiytensä alussa vuonna 2000, lausui, että "lain diktatuuri" on hänen visionsa Venäjälle. Lähimpänä totuutta on tuon vision se tulkinta, jonka mukaan "kaikkea ystävälle, mutta lakia viholliselle".

Diktatuuria, tavallaan.

Samaan aikaan kun Medvedev kehui lempiprojektiaan korkean teknologian tutkimusreservaatista Skolkovossa, 2000 venäläistiedemiestä lähetti hänelle avoimen kirjeen, jossa kerrotaan tutkimuksen epätoivoisesta tilasta ja toivottoman väärin suunnatuista investoinneista. Samaan aikaan kun Medvedev antoi tunnustusta Nokialle, joka pääjohtajansa kautta ilmaisi tukensa "Venäjän piilaaksolle", vastasi hankkeesta vastaava ministeri, Arkadi Dvorkovich, kun toimittajat tivasivat miksi huippututkijat tulisivat teolliseen moskovalaislähiöön, että sinne on suunnitteilla myös loistavia golfratoja ja huippuravintoloita.

"Modernisaatio" kuulostaa sovjeettisemmalta kuin muut neuvostoajan jälkeisen Venäjän iskulauseet. Toisin kuin kahdeksankymppiset neuvostojohtajat Medvedev ei kiinnitä mitään huomiota tyyliin, joka korostaa Venäjän takapajuisuutta. Meitä kehotetaan aloittamaan modernisaatio "postmodernissa" maailmassa, jonka ekologiset ja sosiaaliset huolet ovat kaukana lapsellisesta toiveestamme, että olisi nykyaikaisia vimpaimia.

Vielä vähän aikaa sitten venäläiset pitivät länsiautojen määrää teillään merkkinä hyvinvoinnista ja nykyaikaisuudesta, vaikka oli aivan selvää, että vastahakoisten veronmaksajien ja lahjottujen viranomaisten maa on katastrofaalisen kyvytön järjestämään noille autoille tilaa liikkua ympäriinsä.

Tyypillisen venäläinen ratkaisu oli käytännössä yksityistää sininen hätävalo. Jokainen, jolla oli tarpeeksi rahaa, voi ostaa sellaisen ja pelottaa muita antamaan tietä. Kun etuoikeutetut ajajat alkoivat surmata ihmisiä, sotkusta tuli ongelma. Nyt rikkaat ostavat helikoptereita välttääkseen tietukkoja.

Modernisaatiota, tavallaan.

Venäjän nykyjohtajien todellinen ongelma on, ettei heidän sanomisensa merkitse paljon mitään. Varmasti ne merkitsevät vähemmän kuin neuvostojohtajien sanomiset. Jotta korkealla viranomaisella olisi velvoite tarkoittaa mitä sanoo, pitää olla vastuujärjestelmä, ja parhaaksi sellaiseksi on osoittautunut vapaa media.

Jos tietää, ettei mikään tv-kanava leikkaa jotain annettua lupausta ja laita väliin todistetta, ettei sitä olekaan pidetty, voi rennosti lupailla kaikenlaista. Tyhjiä lupauksia poliitikot antavat myös lännessä, mutta niissä on korkean adrenaliinin pelin henkeä, kun taas Venäjällä se on vain mukavaa rutiinia. Viime vuosisadan autoritääriset valtiot hallitsivat niin ikään joukkotiedotusta, mutta niillä oli koodinsa ja ideologiset motiivinsa, jotka muotoilivat ja määräsivät viestit.

Se jätti jonkin verran tilaa sisäiselle, usein tahtomattomalle vastuullisuudelle, jos alaston käytännönläheisyys unohdetaan. Nikita Hruštševin, aikoinaan Stalinin julman aseenkantajan, kerrotaan itkeneen, kun hän Ruotsista palatessaan joutui myöntämään, että todellinen sosialismi on saavutettu "kapitalistisessa" lännessä eikä Neuvosto-Venäjällä. Hän todella välitti noista asioista.

Yksinvaltiaan "sisäisellä", ideologisella vastuullisuudella ei ole mitään tekemistä kansan todellisen hyvän kanssa. Yksinvaltias, joka aidosti uskoo johonkin, voi merkitä suurempaa tuhoa kuin periaatteeton ja korruptoitunut, jota voi taivutella ja lahjoa. Yksilöittäin, kyllä.

Se ei saisi estää meitä tajuamasta, että me, Euroopassa, olemme astuneet poliittisen "postmodernismin" aikaan, jossa vanhojen sanojen merkityksiä käytetään oikullisesti. Käyttäjiä ei motivoi mikään muu kuin päivittäinen tehtävä pysyä vallassa, joka pelkistetyimmillään voi tarkoittaa hyvää elintasoa.

Suomalaisista joka kymmenes sanoo kuuluvansa johonkin herätysliikkeeseen joko kiinteästi tai väljästi. Lisäksi joka kymmenes on saanut jostakin herätysliikkeestä aineksia ajatteluunsa.

http://www.kotimaa24.fi/blogit/uusimmat/article/?bid=161&id=8606

Miksi useat ravistelevaa kritiikkiä kaipaavat tahot julistavat olevansa RauhanTM asialla?

Nimi: Suomen Rauhanpuolustajat
Käytäntö:
Rauhanpuolustajat on kuulunut Neuvostoliitto-johtoiseen Maailman rauhanneuvostoon,[3] jonka päämaja sijaitsi Helsingissä.[3] SKDL oli puolestaan Rauhanpuolustajien jäsenjärjestö ennen puolueen lakkauttamista. 1960-luvulla järjestö tuki sissiliikkeiden aseellista itsenäisyystaistelua monissa maissa katsoen näiden toiminnan olevan leniniläisen imperialismiteorian oikeuttamaa.[4]
Suomen kommunistisen puolueen oppositiolla, jota 1970-luvun alussa alettiin kutsua taistolaisiksi, oli vankka asema Rauhanpuolustajissa. Ydin-lehdessä väitettiin vuonna 1984, ettei järjestön kymmenien palkkatoimitsijoiden joukkoon ollut koskaan kelpuutettu kuin "yksi ainoa ei-taistolainen".[5] Järjestö vastusti pääsihteeri Mirjam Vire-Tuomisen johdolla NATO:n toimintaa, mutta ei kritisoinut Neuvostoliiton toimintaa. Rauhanpuolustajat antoi hyväksyntänsä esimerkiksi Tšekkoslovakian miehitykselle 1968.[6] Vuonna 1990 järjestön varapuheenjohtaja Pekka Koskinen myönsi, että järjestön ongelmina olivat ainakin 1970- ja 80-luvuilla olleet kaksinapainen käsitys maailmasta Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton hallitsemana, poliittis-emotionaalinen sitoutuminen Neuvostoliittoon sekä osin opportunistinen sitoutuminen sisäpoliittiseen valtaan Suomessa.[7]
Rauhanpuolustajien johto on edelleen vasemmistopainotteinen. Puheenjohtaja toimii Karl Marx -seurassa[8][9] ja toinen varapuheenjohtaja SKP:ssä[10] kun taas toinen varapuheenjohtaja on toiminut parikymmentä vuotta näkyvästi vihreissä. Rauhanpuolustajat on myös muun muassa markkinoinut useissa maissa sotineen kommunistin Che Guevaran muistotilaisuutta syksyllä 2007.[11]
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Rauhanpuolustajat#Yhteydet_kommunisteihin_ja_Neuvostoliittoon

Nimi: Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistys
Käytäntö:
Sääntöjen mukaan SRK:n tarkoitus on edistää kristillissiveellisiä elämäntapoja ja kansanraittiutta. Kaikki SRK:n toiminta palvelee myös tätä tarkoitusta.[22]
Paavo Koukkarin mukaan kristityille nuorille ja erityisesti varhaisnuorille tavoitteeksi asetettujen normien kokeminen elävästi on tärkeää, käyttäytyminen ja elämä sovitetaan niiden mukaan, jolloin tunnetaan elävästi kuuluttavan Jumalan valtakuntaan.[23] Nuoret ohjataan noudattamaan yhteisöelämään sisältyviä normeja ja etsimään toiminnalleen ohjetta niistä arvoista, jotka elähdyttävät yhteisöä.[24] Lankeemuksista hän kehottaa kertomaan vanhemmille, koska heillä on kokemusta ja osaavat neuvoa "sielunvihollisen pettämää" nuorta.[25] Olavi Korkiakosken mukaan kristitty kilvoittelee säilyttääkseen uskon lahjan. Usko ja sen mukainen elämä kuuluvat yhteen, joten usko ei voi olla elämästä irrallaan. Hänen mukaansa myös kaste velvoittaa taistelemaan syntiä vastaan, jotta kasteessa solmittu hyvän omantunnon liitto säilyisi.[26] Aarno Sassin mukaan omatunto tarkoittaa yhdessä tietämistä, joten "Jumalan seurakunnassa" ei voi olla erimielisyyksiä esimerkiksi alkoholista, perhesuunnittelusta tai maailmallisesta elämäntavasta.[27] Juhani Alarannan mukaan Raamattu ja yhteiset kannanotot ja julkilausumat ovat tärkeitä yksityisen ihmisen elämän liikennemerkkejä.[28]
Erkki Pirin mukaan ovat syntiä muun muassa Jumalan kieltäminen luojana, abortti, lapsirajoitus, televisio, alkoholi, iskelmämusiikki ja pornografia.[29] Hän vieroksuu hippiyttä, radikalismia ja uuspakanuutta. Hippejä hän pitää kammottavimpina eläimellisten viettiensä varassa toimivana vapauden vaatijoina, jotka elävät ryöstäen, murhaten ja irstaillen.[30] Juhani Alarannan mukaan Jumala on tarkoittanut seksuaalisuuden avioliittoon. Samaa sukupuolta olevien seksuaalinen yhteiselämän hän tuomitsee, koska Jumala ei ole niin tarkoittanut. Taipumuksia ei hän ei kuitenkaan pidä syntinä. Seksuaalisuutta ei saa toteuttaa väärässä muodossa. Nuorten seurustelussa hän ei sallisi halailua eikä hyväilyä, koska Jumala ei ole niin tarkoittanut.[31] Eila Pelkonen pitää itsetyydytystä, eläimeen sekaantumista ja sukurutsausta Raamattuun vedoten epänormaaleina. Himojen heräämistä huonon kirjallisuuden, television, sopimattoman vaatetuksen tai muun sellaisen välityksellä hän kehottaa karttamaan.[32] Olavi Korkiakosken mukaan "elävässä uskossa" ei ole kysymys elämäntavasta, vaan "vanhurskas elää uskosta".[33]
http://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_Rauhanyhdistysten_Keskusyhdistys

Nimi: Islam
Käytäntö: Rauhan uskonto

Saivat arvoisensa hienon päätöksen kun Espanjan Iniesta kuittasi jatko-ajalla 1-0 Hollannin maaliin. Oli myös hieno tunne katsoa peliä baarissa, jossa arviolta 90% oli Hollannin kannattajia. Itselläni ei olisi mitään myöskään Hollannin voittoa vastaan, molemmat maat ansaitsevat voittaa, mutta suomalaisten isäntien Espanja-viha sai sympatiat lopullisesti Espanjan puolelle. Muutaman partisaanin kanssa minä ja pakistanilainen Barkat sitten hurrasimme Espanjaa. Onneksi suomalaiset jalkapallofanit ovat sen verran porvarillisen löysää porukkaa, että tyytyvät väkivallalla uhkailun sijaan vain sadatteluun tyyliin "Vitun paska peli", "Vitun paskat kisat" ja "Ei koskaan matkusteta Espanjaan". Huonoille häviäjille häviö tekee hyvää.

Vaikka Etelä-Afrikka ei olekaan ottanut lainkaan sellaista harppausta eteenpäin kuin apartheidin loppumisen ja Nelson Mandelan jälkeen olisi voinut toivoa, järjesti se nyt hienot kisat joissa oli myös mitä mainioimmat tunnarit joissa tuotiin positiivista Afrikka-kuvaa niin hyvin esille, että sitä eivät osaa kuin afrikkalaiset itse. Sitä negatiivista kuvaa on tässä jo riittänytkin. Kiitos Etelä-Afrikka ja kaikkea parasta!

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun vasemmiston suurin peikko oli Venäjän tsaari. Tämä oli loogista, koska kyseessä oli Euroopan taantumuksellisin hallitsija.

Vasemmiston oma arvomaailma nousi Ranskan vallankumouksen tunnuslauseesta "Vapaus, Veljeys, Tasa-arvo" sekä uudesta ajattelusta jota olivat synnyttäneet ystävykset Friedrich Engels sekä Karl Marx, joista oli tuleva filosofisen suuntauksen, marxilaisuuden, sekä uusien aatesuuntausten, kommunismin ja sosialidemokratian, aateisiä. Engelsin kirjoitusten takaa paljastuu päivittäin teollisuusköyhälistön kanssa töitä tehneen sosiaalityöntekijän hätähuuto. Marx taas asui usein varattomana Engelsin luona tai tukemana ja teoretisoi pitkälle "kapitalismin" ja "sosialismin" eroja.

Loogisesti seuraten maailmankatsomustaan vasemmistolaiset suorittivat Venäjällä vallankumouksen kesken ensimmäisen maailmansodan sotaväsymystä ja tsaariperhe surmattiin. Alkoi uuden hyvän yhteiskunnan rakentaminen takapajuiselle Venäjälle. Paperilla luvassa oli paljon hyviä uudistuksia: maa-orjuuden lakkauttaminen, kuuden tunnin työpäivä, monia sosiaalisia oikeuksia, eri kansojen ja sukupuolten välinen tasa-arvo jne. Nopeasti kehityksen toteuttaminen salamaniskuna taivaalta osoittautui kuitenkin mahdottomuudeksi ja toisaalta pian vallassa oli taas taantumustellisten ukkojen blokki; itse Lenin muuttui vallassa ollessaan kuumeisesta vallankumouksellisesta arkkikonservatiiviksi. Työläisten paratiisista tuli työläisten vankila. Johtavat marxilaiset teoreetikot kuten Kautsky, Bebel ja Lenin itse kävivät aktiiviseen vastahyökkäykseen feministisiä marxilaisia kuten Rosa Luxemburgia vastaan. Osaltaan Neuvostoliiton tunkkaiseen ilmapiiriin olivat vaikuttamassa sen naapurimaat sekä länsi, jotka sulkivat sen aktiivisesti pois kaikista kansainvälisistä elimistä. Neuvostoliitosta tuli maa, joka eli omassa todellisuudessaan ja jonka kansa oli otollinen hallitsijoidensa levittämille vainoharhoille, joita Stalin tuli sittemmin todenteolla hyödyntämään kun hän toteutti tuhansien kyynelten ja kertomattomien tarinoiden yezhovzinansa, joka huipentui 1936-38 useiden kymmenien tuhansien omien kansalaisten summittaisina teloituksina.

Samaan aikaan lännessä vasemmistolainen älymystö (toisinajattelijoitaan lukuunootamatta) uskoi Neuvostoliittoon ja osasi sulkea korvansa ja silmänsä kauheilta uutisilta joiden kaikuja kantautui länteen sellaisista köyhistä ja kaukaisista maista kuten Ukraina ja Kazakhstan. Moni suomalainen taistolainenkin tosin heräsi todellisuuteen Moskovassa suoritetun opiskelunsa jälkeen: "Neuvostoliittoon mennään kommunistina, pois sieltä tullaan antikommunistina.". Suurin osa lännen vasemmistoa kuitenkin uskoi ennemminkin sosialidemokratiaan kuin kommunismiin, vähemmistö vasemmistosta oli kommunistien takana, toisin kuin vasemmistoälymystöstä. Käytännössä sosia(a)lidemokraattisesta liikkeestä muodostui tärkein demokraattinen elin taistelussa työväestön sieluista länsimaisten demokratioiden sisällä. Ja he voittivat.

Ja näyttää siltä, että yhtälailla sopivasti sokeaa on vasemmistolainen älymystö tänään. Kun vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimeen vannovien vasemmistolaisten suurin vihollinen tulisi olla suurimmat taantumukselliset, pappisvallat ja kansalaisvapauksien vastustajat, voi Suomen ehkä johtava vasemmistolainen älykkö Erkki Tuomioja istua enemmän kuin hyvässä hengessä samassa pöydässä muslimiuskonoppineiden kanssa, jotka haluavat monikulttuurista dialogia käytävän nimenomaan uskontojen välillä ja niitä kunnioittaen, hahmottelemassa eurooppalaista islamia. Olen tässä täysin eri mieltä kuin Tuomioja ja arvon uskonoppineet. Dialogi tulee käydä ihmisten, ei uskontojen välillä. Emme saa tehdä sopimuksia maahanmuuttajayhteisöjen uskonnollisten johtajien kanssa sen mukaan mitä he kertovat yhteisöilleen olevan parasta, vaan heidän maallisten johtajiensa kanssa. Mikä sitten saa Tuomiojan hymistelemään samaan pöytään islamin pappien kanssa? Tuomioja, joka suhtautuu erittäin kriittisesti pitkälle maallistuneeseen luterilaiseen kirkkoomme ja vaatii jopa uskontotieteellisen tiedekunnan poistamista (Tuomioja on selvästi ymmärtänyt väärin uskontotieteellisen tiedekunnan lähtökohdat toimintaansa), haluaa monikulttuurisen dialogin käytävän nimenomaan pappien kanssa. Kyse vain ei ole kristillisistä vaan kristittyjen veljien, islamin papeista, joiden asema yhteisöissään ja useissa kotimaissaan on jo lähtökohtaisesti hallitseviin päätäntä-elimiin kiinteästi kuuluva, ellei suorastaan johtava (Saudi-Arabia, Iran). Kuinka me voimme koskaan saada muslimi-taustaisista maahanmuuttajista omat liberaalimaallistuneet arvomme jakavia kansalaisia jos ateistinen (?) vasemmistoälymystö suostuu ja haluaa käydä dialogin islamilaisen taantumuston kanssa, jonka mielestä nainen on miehen omaisuutta joka kuuluu pitää visusti kotona tai hunnutettuna? En tiedä missä fantasioissa vasemmistolainen älymystö liihottelee tässä yhä suuremmaksi kasvavassa kysymyksessä, mutta sen vasemmiston mitä minä edustan arvoja tulevat vastaisuudessakin olemaan liberaalius ja taantumuksellisten vastustaminen sekä yhä ajankohtaiset vapaus, veljeys ja tasa-arvo.

Kiinnittäkäämme enemmän huomiota maahanmuuttajiemme ihmisoikeuksien toteutumiseen ja vähemmän huomiota heidän uskonnollisten johtajiensa halujen toteutumiseen. Peace.