IRC-Galleria

Ei tämä ole enää todellista.

Kirjoitan taas suuresta elämänmuutoksesta, niitä näköjään riittää koko ajan. En voinut uskoa, että näin voi käydä. Olen lopettanut jälleen parisuhteen. Kuitenkin, meidän välillämme vallitsee puolen vuoden jälkeen elämääkin suurempi ja vahvempi ystävyys. Koskaan ei olla riidelty, koskaan ei olla loukattu toisiamme millään tavalla. Se ei vain tällä hetkellä toiminut parisuhteena. Olemme molemmat vapautuneita ja helpottuneita. En vaihtais puolta vuotta minnekään sen verran ihanaa oli, mutta en myöskään ikävöi sitä. Nyt olemme läheisempiä kuin ennen ja molemmat voivat katsella tätä maailmaa eri näkökulmasta.


En voi sanoa, etteikö minuun sattuis tämä päätös, enkä voi sanoa, ettenkö haluaisi seurustella vielä sen ihmisen kanssa, mutta täytyy avata näkökenttää muuallekin ja antaa, varsinkin toiselle, se mahdollisuus. Ketään en halua omistella, ketään en halua kahlita tai vangita, minun tehtävä tällä hetkellä on vain rakastaa ja antaa toiselle tilaa niin paljon kuin hän sitä ikinä tahtoo.

"jos rakastat jotakuta, päästä se vapaaksi, jos se palaa luoksesi, se on sinun"

Päätöksiä!

Olen vannoutunut hakemaan teatterikorkeaan joka vuosi. Tässä minä olen. Rakastumassa ohjaamiseen. Minulla ei ole minkäänlaista hinkua lavalle. En halua enää näytellä. Ennemmin olen taustapiruna haistelemassa esityksiä ja olen ylpeä näyttelijöistä.

Well... Ja siitä kyynisyydestä. Paskat tässä mitään kyynisiä ollaan. Hulluna rakastuneena taasen. Uusi poikaystävä jonka kanssa vietän ihanaa aikaa..

hmm.. Olen lukenut nyt päiväkirjojani. Ja melkein itkettää, kun tajuaa, miten paljon asiat muuttuvat.

Jokainen merkintä on dissaus edellistä, niin myös tämä. Voisin piirtää käyrää elämästäni ja sen kulusta näiden merkintöjen perusteella. Se olisi yksi fucking vuoristorata. se kertoisi siitä, kuinka tätä tyttöä elämä nakkelee ja miten se pitää hyvänä. En voi tietenkään laittaa kaikkea sattuman piikkiin. Kyllä minun täytyy katsoa peiliinkin. Olen spontaani ja impulsiivinen ihminen, ristiriitainen kuin mikä. Mutta niin, ihmiset ovat paradokseja täynnä.

Minä olen muuttanut pohojanmaalle. Kokkolaan. Opiskelen teatteri-ilmaisunohjaajaksi keski-pohjanmaan ammattikorkeakoulussa. Ja eipä aikaakaan, kun menin jälleen ja rakastuin. Olen oppinut edellisestä virheestä, etten ala vaimoksi tai lasten äidiksi parin kuukauden seurustelun jälkeen, vaan annan kaiken olla ja mennä omalla painollaan. Minulla ei ole mitään tulevaisuuden suunnitelmia hänen varalleen vaan nautin hänen lempeydestään ja ymmärryksestä niin pitkään kuin sitä riittää. Nautiskelen hänen puhekyvystään ja esiintymistaidoistaan. Nautin hänen tumman sinisistä silmistä ja tuuhean kiharaisesta tukasta. Pitkistä keskusteluista jotka kestävät pitkälle yöhön. Kävelyretkistä suntin varteen, elokuvailloista ja ruoasta. Ruoasta! Ennen kaikkea siitä! Intohimosta teatteriin. Meillä on sama suunta, sama luokka ja samankaltaisia ajatuksia elämästä. Voisiko parempaa toivoa? Ei minun mielestäni. Kaiken tämän kruunaa kaikki muu mitä teemme yhdessä (eikä ajatella kaksimielisesti, koska minäkään en ajattele. aina).

Kyllä kyllä. Se on tätä alkuajan huumaa. En siis innostu liikaa, vaan seison maan päällä, tai jopa tukevammin jalat polvia myöten mullassa. En aio uusia virheitäni.


Voin silti sanoa olevani jälleen kerran maailman onnellisin nainen!

On se vaan niin hullua tämä elämä.

Ei ole kauaa kun kirjoitin olevani rakastuneempi kuin koskaan ja että tässä se on enkä vaihda enää.

Niin siinä minun kohdalla kuitenkin aina käy, että teatteri vie mennessään ja miehet jäävät. Minä en kestä, eivätkä miehet kestä minua ja hullua luonnettani. Eroan siis jälleen kerran. Vuoden ja kahden kuukauden seurustelun jälkeen.

Halleluja. Silmät turvoksissa, nenä täynnä räkää ja mieli enemmän kuin maassa.

Pettymyksiä pettymysten perään.

Kyynisyyteni palaa takaisin ja sanon vitut hellyydelle, parisuhteille, miehille ja rakkaudelle. Niitä ei ole minulle olemassakaan.

VITUT

Suurin osa ihmisistä on olemassa, mutta ei elä.

Niinpä niin. Liian monet tuhlaavat aikansa tyhjään. Paskaan. Siihen, että kokee lauantai tai sunnuntaiaamuna moraalisen krapulan ja hillittömän päänsäryn.

Minulle on sanottu liian monta kertaa, että "hei! ainakin voin kertoa lapsilleni, että elin villin nuoruuden!" MITÄ VITTUA? Onko se villiä ja hienoa nuoruutta kun on ryypännyt joka viikonloppu ja juonut rahansa kurkusta alas! Onko se oikeasti sitä, mitä kaikki haluavat kertoa vanhempana ja mahdollisesti viisampana. Kuulin myös joskus, että "sulla ei ole varmaan mitään kerrottavaa kun et koskaan lähe meiän kans juomaan ja bilettämään."
Niin voi ajatella. Olen juonu jo ihan tarpeeksi ja joka reissu on erilainen, mutta sovellettuna samaan vanhaan kaavaan. Juodaan humalaan, mennään baariin, juodaan, syödään roskaruokaa, sanotaan nakkarilla jotain tosi typerää ja mennään kotiin nukkumaan. Koko ajan on pää sekaisin, ja pahimmassa tapauksessa ei muista mitään. Sitäkö sen täytyy olla?

Voin olla tosi tätimäinen ja tylsä, mutta ainakaan pää ei ole sekaisin viinasta, seksistä ja tupakasta. Juominen on näyteltyä hauskaa. Se ei ole totta. Jos ei ole mielikuvitusta pitää jollain muulla tavalla hauskaa, niin sitten kyllä täytyy juoda viinaa.

Se mikä satuttaa, satuttaa silloin paljon.

Minä satutan itseäni. Satutin taas. Paljon.

Osoitin jälleen itselleni, että olen paska ajattelija, paska päättämään ja hyvä luomaan paskoja ideoita. Hyvä ja hyvä. Hyvä että siinäkään hyvä.

Tosiaan. Päätin vetää perseet olalle ja nollata tilanteen, niinku se muka mitään nollais. Paskaa. Se toi tullessaan kahta kauhiammat ajatukset. Morkkis. Ihana olo. Voi venäjä! Ei ole. Kerronko mikä vituttaa?

En yleensä juo itseäni känniin. En juo viinaa kuin sieni. Nyt olin pohjustanut itseni jo siihen että juon nuppini täyteen ja nyt kun ajattelen niin en edes tiedä miksi. Niinpä niin, se mikä tuntuu ekalla ajatuksella huippuidealta, niin toisessa se on mätääntynyt paska-ajatus. Ei vituta se, että olin niin kännissä, vituttaa se notta missä sen tein. Mökissä, joka on täynnä tuntemattomia ihmisiä, ihmisiä jotka tällä hetkellä luulee, että olen tuhoontuomittu juoppo. Se on perseestä. On perseestä antaa itestä sellainen kuva. Niinpä niin. Vastuu tyttöhyvä. Päätit juoda, sen teit ja nyt vituttaa. Huono idea, mutta tulihan kokeiltua ja menetettyä kasvot siinä sen lomassa.
On se hassua. Aina kun olen juonu tuolla tavalla, olen aina joutunu tuntemaan sen nahoissani ja kestämään seuraukset. Kumpi pahempi, se etten tajuais itse ollenkaan, että olen tehny jotain väärin vai se, että nyt kierin ja pyörin mudassa ja tiedän tasan tarkkaan kuinka typerä olin??!!!! Toisaalta, tulihan siinäki taas oppi matkassa. En juo toiste oudossa seurassa.

Well, onneksi Miikka tietää kuka minä olen.

Aina jotain oppii. Minä opin aina kantapää kautta. Helevetin paukapää..

Kaikkea täytyy kokeilla.. Ja vitut...

Joko taas?

Jopa hyvinkin. Täälä sitä taas mietitään syntyjä syviä.

Ihan hyvä, ettei elämässä pääse tekemään ihan kaikkea heti, mitä mieleen juolahtaa. On hyvä, että tällainen jakomielitautinen ja ailahteleva tyyppi vähän miettii ensin, esimerkiksi vuoden, mitä tekee.

Jos joku tuntuu hetkessä tosi hyvältä idealta, toisessa hetkessä se tuntuu naurettavalta. Toisinaan hulluimmat ja naurettavimmat ideat ovat parhaita. Niistä saa eniten irti, koska silloin laitetaan kaikki yhden kortin varaan. Ne voivat joko mennä täydellisesti nappiin tai sitten täydellisesti päin persettä. Se on haastavaa ja niin ihanaa! Silloin jos koskaan tuntee olevansa elossa. Minä pistän aina elämäni peliin..

Mutta tosiaan. Päästään taas aiheeseen, "jos minä jotain päätän!"
Johtuneeko tämä nyt oikeasti siitä, että otan vastaan mitä elämä antaa, vai olenko vain yksinkertaisesti vähän ristiriidassa hulluden ja järjen kanssa. Niiden rajamailla liikutaan. Hitto, kun voisi olla vain jompaa kumpaa, mutta kun ei. Väliin voisin kutsua itseäni Huutavan ääneksi korvessa ja järjen rakastajaksi, mutta toisaalta taas olen helvetinmoinen huupastaja ja mieluummin vain leijuisin hienossa mielikuvitusmaailmassani, jossa järkenä toimii tyhjyys.

Mikäkö on perusristiriita? Kumpika on tärkeämpi, elämän rakentaminen taiteen ympärille, vai elämän rakentaminen miehen ympärille? Vaarallisia molemmat.

Molemmat antaa, molemmat ottaa. Jompi kumpi odottaa. Kumpaakaan en halua jättää.
Luovunko molemmista ja teen jotain muuta? Hah! Se ei ole mahdollista, koska silloin minun täytyisi toisin sanoen tappaa itseni ja syntyä uudelleen. Silloin kirjoittaisin syntymätodistukseeni: "Vääräksi syntynyt".
Molemmat ovat raivanneet tilansa ennen niin jäiseen veripumppuuni, joka nyt oikein tulvii punaisia kyyneleitä. Tuottaa kirkasta ja helmeilevää nestettä, joka muuttaa mieleni kullaksi. Se saa minut jälleen itkemään onnesta. Se saa minut itkemään...Oho..Taas mentiin vähän hihhuloinnin puolelle. *ryhdistäytyminen*

Kerron asiani.

En olekaan enää niin varma siitä Rovaniemestä. Miikkasta kyllä, mutta Rovaniemellä ei ole minulle mitään. Se ei yksinkertaisesti ole minun paikkani.
Tunne sai minut sokaistumaan järjelle. ok. Järki yritti tulla väliin! Mitä minä tein, pieksin sen palasiksi, koska luulin sillä olevan aikeena vain satuttaa minua. Järki tekee sitä joskus. Luulenpa, että se on kuitenkin tunne, mikä minua eniten satuttaa.. Järkihän vain pelastaisi yhden tyttörievun elämän. Harmi, että sitä järkeä on syntynyt tähän maailmaan niin vähän..Ihmiset tekevät vain hetken mielijohteesta asioita ja katuvat sitten, jos osaavat. Surullista...

Hillitse himosi ja hallitse halusi, sillä hetkellinen hurmio, voi olla elämäsi turmio

Miettiköön ihmiset sitä silloin kun panevat ilman kortsua tai what ever. Aids on tappava tauti, mutta niin on elämäkin..

Päätöksiä, Päätöksiä!

Minä vannouduin (keväällä 2005) ainakin viisvuotiseksi sinkuksi. En aikonut rakastua ennen vuotta 2010. Se oli varma! Pelkkää sutinaa, mutta ei vahingossakaan mitään vakavampaa. Olisin ostanut äkkiä uudet lenkkarit ja juossut karkuun jos olisin haistanut jotain vaarallisen herkkää ja hempeää lähestymistä!
HYI PERKELE, sanoin kun joku puhui tunteilusta poikakaverin kanssa. Ällöttäviä kädestä pitämisiä, kuolaisia suudelmia puiston penkillä, ah niin herkkiä elokuvailtoja, jotka päätyvät intohimoiseen, tai siis, totuttuun, kaavamaiseen ja tylsään rakastelusessioon!

Joo. Se oli ainaki ihan varma juttu. Ei parisuhteita mulle, KIITOS!!!


Minä päätin jättää Pelekosenniemen kauas, kylmään heinäkenkien maahan. Sinne olemaan keskenänsä. Päätin sen kesäkuussa 2006. Se oli lopullista. En aikonut mennä sinne enää.

Joensuu. Se oli seuraava kotini, siihen asti kunnes pääsen teatterikorkeaan. Olin varma, etten muuta sieltä minnekkään muualle ennen Helsinkiä. Enkä varsinkaan lähelle Pelekosenniemeä! Rovaniemelle! En ikinä! Se oli varma päätös. Sanoin jollekkin, että kaivaa mulle samantien hautamontun jos erehdyn jäämään jonnekin rovaniemelle.

Joensuu kutsui minua ja sinne myös lähdin syyskuun ensimmäisenä päivänä, 2006. Takaisin tulosta ei tietoakaan. Se oli kuollut idea jo ennen kuin se oli edes syntynyt.

Hmm... Nyt vasta ymmärrän miksi päätöksiä tehdään. Niitä tehdään, jotta niitä voi tarpeen tullen vähän muuttaa. Tai vaikka paljonki. (HUOM! Ei päde kaikkeen, on päätöksiä, joita tehdään siksi, että niistä pidetään kiinni ja elämä olisi siten vähän harmittomampaa)

Kuulostanpa luotettavalta.

No enivei.
Ensinnäkin se päätös että pysyn sinkkuna... ei pitänyt. Aivan. Menin ja rakastuin. Rakastuin ihan mielettömästi. Korviani ja päälakea myöten rakastuin. Tunne on punaisempi kuin veri, puhtaampi kuin vastasatanut valkea lumi, kuumempi kuin helvetin tulet, jotka välissä ovat minuakin raiskanneet. Hulluinta, hassuinta, ihaninta! Se on kaikkea! (vertaisin sitä, näin ruokahaluisena, ravintolaan, joka tarjoaa minulle kaikkea mitä elimistöni, himoni ja haluni vain tarvitsee.) Se on sitä, mitä minä ihmisenä tarvitsen. Enkä tarvi muuta. (no, jos joskus saan popcornia, suklaata ja salmiakkia, niin elämä on täydellistä). Olen tällä hetkellä maailman onnellisin ihminen. En olis koskaan uskonut. Vielä vuosi sitten olisin oksentanut, jos joku olisi sanonut mulle, että sinä tulet rakastumaan vuoden päästä niin että teet kaikkia niitä "ällöjä" juttuja itsekin. Olen onnellinen, että olin niin pahasti väärässä. Olen onnellinen etten pitänyt päätöstäni. Olen onnellinen, että minä sain mitä en halunnut.

Voisin kuolla tänään. Kuolisin onnellisena. Tietäen, että osasin rakastua. Tietäen, että on joku, jolle lupasin loppuelämäni. Ja tietäen, että olen paska päättämään asioita. :)

Kiitos siitä kuuluu vain yhdelle miehelle, jota olen koskaan rakastanut.

ps. Aion muuten muuttaa Joensuusta pois. Rovaniemelle... Että se siitäkin päätöksestä.