IRC-Galleria

Joko taas?

Jopa hyvinkin. Täälä sitä taas mietitään syntyjä syviä.

Ihan hyvä, ettei elämässä pääse tekemään ihan kaikkea heti, mitä mieleen juolahtaa. On hyvä, että tällainen jakomielitautinen ja ailahteleva tyyppi vähän miettii ensin, esimerkiksi vuoden, mitä tekee.

Jos joku tuntuu hetkessä tosi hyvältä idealta, toisessa hetkessä se tuntuu naurettavalta. Toisinaan hulluimmat ja naurettavimmat ideat ovat parhaita. Niistä saa eniten irti, koska silloin laitetaan kaikki yhden kortin varaan. Ne voivat joko mennä täydellisesti nappiin tai sitten täydellisesti päin persettä. Se on haastavaa ja niin ihanaa! Silloin jos koskaan tuntee olevansa elossa. Minä pistän aina elämäni peliin..

Mutta tosiaan. Päästään taas aiheeseen, "jos minä jotain päätän!"
Johtuneeko tämä nyt oikeasti siitä, että otan vastaan mitä elämä antaa, vai olenko vain yksinkertaisesti vähän ristiriidassa hulluden ja järjen kanssa. Niiden rajamailla liikutaan. Hitto, kun voisi olla vain jompaa kumpaa, mutta kun ei. Väliin voisin kutsua itseäni Huutavan ääneksi korvessa ja järjen rakastajaksi, mutta toisaalta taas olen helvetinmoinen huupastaja ja mieluummin vain leijuisin hienossa mielikuvitusmaailmassani, jossa järkenä toimii tyhjyys.

Mikäkö on perusristiriita? Kumpika on tärkeämpi, elämän rakentaminen taiteen ympärille, vai elämän rakentaminen miehen ympärille? Vaarallisia molemmat.

Molemmat antaa, molemmat ottaa. Jompi kumpi odottaa. Kumpaakaan en halua jättää.
Luovunko molemmista ja teen jotain muuta? Hah! Se ei ole mahdollista, koska silloin minun täytyisi toisin sanoen tappaa itseni ja syntyä uudelleen. Silloin kirjoittaisin syntymätodistukseeni: "Vääräksi syntynyt".
Molemmat ovat raivanneet tilansa ennen niin jäiseen veripumppuuni, joka nyt oikein tulvii punaisia kyyneleitä. Tuottaa kirkasta ja helmeilevää nestettä, joka muuttaa mieleni kullaksi. Se saa minut jälleen itkemään onnesta. Se saa minut itkemään...Oho..Taas mentiin vähän hihhuloinnin puolelle. *ryhdistäytyminen*

Kerron asiani.

En olekaan enää niin varma siitä Rovaniemestä. Miikkasta kyllä, mutta Rovaniemellä ei ole minulle mitään. Se ei yksinkertaisesti ole minun paikkani.
Tunne sai minut sokaistumaan järjelle. ok. Järki yritti tulla väliin! Mitä minä tein, pieksin sen palasiksi, koska luulin sillä olevan aikeena vain satuttaa minua. Järki tekee sitä joskus. Luulenpa, että se on kuitenkin tunne, mikä minua eniten satuttaa.. Järkihän vain pelastaisi yhden tyttörievun elämän. Harmi, että sitä järkeä on syntynyt tähän maailmaan niin vähän..Ihmiset tekevät vain hetken mielijohteesta asioita ja katuvat sitten, jos osaavat. Surullista...

Hillitse himosi ja hallitse halusi, sillä hetkellinen hurmio, voi olla elämäsi turmio

Miettiköön ihmiset sitä silloin kun panevat ilman kortsua tai what ever. Aids on tappava tauti, mutta niin on elämäkin..

Päätöksiä, Päätöksiä!

Minä vannouduin (keväällä 2005) ainakin viisvuotiseksi sinkuksi. En aikonut rakastua ennen vuotta 2010. Se oli varma! Pelkkää sutinaa, mutta ei vahingossakaan mitään vakavampaa. Olisin ostanut äkkiä uudet lenkkarit ja juossut karkuun jos olisin haistanut jotain vaarallisen herkkää ja hempeää lähestymistä!
HYI PERKELE, sanoin kun joku puhui tunteilusta poikakaverin kanssa. Ällöttäviä kädestä pitämisiä, kuolaisia suudelmia puiston penkillä, ah niin herkkiä elokuvailtoja, jotka päätyvät intohimoiseen, tai siis, totuttuun, kaavamaiseen ja tylsään rakastelusessioon!

Joo. Se oli ainaki ihan varma juttu. Ei parisuhteita mulle, KIITOS!!!


Minä päätin jättää Pelekosenniemen kauas, kylmään heinäkenkien maahan. Sinne olemaan keskenänsä. Päätin sen kesäkuussa 2006. Se oli lopullista. En aikonut mennä sinne enää.

Joensuu. Se oli seuraava kotini, siihen asti kunnes pääsen teatterikorkeaan. Olin varma, etten muuta sieltä minnekkään muualle ennen Helsinkiä. Enkä varsinkaan lähelle Pelekosenniemeä! Rovaniemelle! En ikinä! Se oli varma päätös. Sanoin jollekkin, että kaivaa mulle samantien hautamontun jos erehdyn jäämään jonnekin rovaniemelle.

Joensuu kutsui minua ja sinne myös lähdin syyskuun ensimmäisenä päivänä, 2006. Takaisin tulosta ei tietoakaan. Se oli kuollut idea jo ennen kuin se oli edes syntynyt.

Hmm... Nyt vasta ymmärrän miksi päätöksiä tehdään. Niitä tehdään, jotta niitä voi tarpeen tullen vähän muuttaa. Tai vaikka paljonki. (HUOM! Ei päde kaikkeen, on päätöksiä, joita tehdään siksi, että niistä pidetään kiinni ja elämä olisi siten vähän harmittomampaa)

Kuulostanpa luotettavalta.

No enivei.
Ensinnäkin se päätös että pysyn sinkkuna... ei pitänyt. Aivan. Menin ja rakastuin. Rakastuin ihan mielettömästi. Korviani ja päälakea myöten rakastuin. Tunne on punaisempi kuin veri, puhtaampi kuin vastasatanut valkea lumi, kuumempi kuin helvetin tulet, jotka välissä ovat minuakin raiskanneet. Hulluinta, hassuinta, ihaninta! Se on kaikkea! (vertaisin sitä, näin ruokahaluisena, ravintolaan, joka tarjoaa minulle kaikkea mitä elimistöni, himoni ja haluni vain tarvitsee.) Se on sitä, mitä minä ihmisenä tarvitsen. Enkä tarvi muuta. (no, jos joskus saan popcornia, suklaata ja salmiakkia, niin elämä on täydellistä). Olen tällä hetkellä maailman onnellisin ihminen. En olis koskaan uskonut. Vielä vuosi sitten olisin oksentanut, jos joku olisi sanonut mulle, että sinä tulet rakastumaan vuoden päästä niin että teet kaikkia niitä "ällöjä" juttuja itsekin. Olen onnellinen, että olin niin pahasti väärässä. Olen onnellinen etten pitänyt päätöstäni. Olen onnellinen, että minä sain mitä en halunnut.

Voisin kuolla tänään. Kuolisin onnellisena. Tietäen, että osasin rakastua. Tietäen, että on joku, jolle lupasin loppuelämäni. Ja tietäen, että olen paska päättämään asioita. :)

Kiitos siitä kuuluu vain yhdelle miehelle, jota olen koskaan rakastanut.

ps. Aion muuten muuttaa Joensuusta pois. Rovaniemelle... Että se siitäkin päätöksestä.