IRC-Galleria

Vihreyden määritelmä politiikassa on mielenkiintoinen. Jotkut
määrittelevät itsensä sinivihreiksi, toiset punavihreiksi. Punavihreyttä
kutsutaan usein myös puunhalaamiseksi, ituhippeilyksi ja
kettutyttöilyksi. Sinivihreä on toisinaan toiselta nimeltään boheemi
porvari.

Kuka tahansa voi kutsua itseään millä tahansa nimellä, mutta
mielenkiintoiseksi asia muuttuu kun termille aletaan antaa sisältöä.
Mikä on sinistä tai punaista? Eksaktimpi määritelmä siniselle on
kapitalismi. Punaista voisi kutsua sosialismiksi.

Kapitalismin lähtökohtia ovat vapaa kilpailu ja kaupankäynti.
Kapitalistinen hyvinvointi perustuu jatkuvaan talouskasvuun.
Perusajatuksena tuntuu olevan yksilön negatiivinen vapaus: vapaus, jossa
kiellot ja rajoitukset eivät ole toiminnan esteenä. Jokainen on vapaa
rikastumaan, jokaisella on oikeus tehdä työtä ja haalia maallista
mammonaa niin paljon kuin sielu sietää. Kukaan ei kiellä; tosin kukaan
ei takaa realistisia mahdollisuuksia tähän. Jos negatiivinen vapaus
viedään liian pitkälle, toiset tippuvat kelkasta eivätkä välttämättä
pysty ansaitsemaan edes omaa toimeentuloaan rikastumisesta
puhumattakaan.

Sosialismi lähtee päinvastaisesta vapauskäsityksestä. Positiivinen
vapaus on todellisia mahdollisuuksia toteuttaa jotakin. Vaikka kukaan ei
kieltäisi rikastumasta kaupankäynnillä, siihen ei välttämättä ole
alkupääomaa. Rikastuminen vaatii rahaa, raha tulee rahan luokse.
Jotta yksilöllä olisi oikeasti mahdollisuus ainakin
vähimmäistoimeentuloon, tarvitaan siis kieltoja ja rajoituksia sekä
varallisuuden tasaamista. Yksilö, jolla ei ole lainkaan omaisuutta, ei
pysty perustamaan omaa liikettä rikastuakseen. Hänellä ei ole muuta
kaupankäynnin välinettä kuin oma vapaa-aikansa ja työpanoksensa. Kun
tällainen yksilö myy aikaansa työnantajalle, hän on riippuvainen siitä
palkasta jonka työnantaja päättää hänelle maksaa. Hän ei siis
välttämättä pysty rikastumaan, vaikka kuinka haluaisi ja työskentelisi
kuinka ahkerasti.

Sosialismissa, toisin kuin kapitalismissa, jokainen yksilö on siis
lähtökohtaisesti samanarvoinen; jokaiselle on taattava yhtäläiset elämän
perusedellytykset. Kun joku sosialistisessa yhteiskunnassa rikastuu,
kaikki rikastuvat sillä yhteistyöllä on mahdollista saada paljon enemmän aikaan
kuin kilpailulla.

Mitä tekemistä sitten sosialismilla ja kapitalismilla on vihreyden
kanssa?
Ensiksi, vihreys on luonnon suojelua. Tämä tarkoittaa myös hallittua
kuluttamista (luonnon näkökulmastahan kulutus tarkoittaa luonnonvarojen
muuttamista jätteiksi). Kulutusta tulee rajoittaa siten, että ympäristö
kykenee uudistumaan. Tällä tavoin ei välttämättä saada maksimaalista
tuottoa eikä talouskasvua aikaan, siksi se ei kovin helposti
houkuttelekaan sellaista, joka laittaa rahan luonnon edelle.
Kapitalismi kuitenkin perustuu jatkuvaan kasvuun. Koska jatkuvaa kasvua
ei ole mahdollista saada aikaan pelkästään palveluita lisäämällä
(palvelutkin vaativat kuluttamista!), on siis välttämätöntä kuluttaa
luonnonvaroja kiihtyvällä vauhdilla. Kasvu on aina jotakin enemmän: jos
ympäristön kulutus pidetään ennallaan, kasvu pysähtyy. Jos sitä aletaan
rajoittaa, kasvu alkaa väistämättä kulkea takapakkia.

Talouskasvun vaatimus on siis räikeässä ristiriidassa ympäristön
suojelun kanssa. Lisäksi kapitalistisessa yhteiskunnassa tavallisesti
pyritään tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja valitettavasti halvin
mahdollinen tuotanto on lähes poikkeuksetta myös mahdollisimman
epäekologista. Luonnon olisi kuitenkin tultava AINA ensimmäisenä: rahaa
ei voi syödä, öljyä ei voi juoda, ja jos ilmastonmuutos tappaa ihmiset,
bisnekset kärsivät varmasti.

Sosialistinen yhteisö ei tarvitse talouskasvua. Talous voi aivan mainiosti
junnata paikallaan; jatkuvan kasvun sijaan jokainen saa tyydytettyä
perustarpeensa, jos vain eletään riittävän pienissä ja riittävän
omavaraisissa yksiköissä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi kunnat tai
vielä pienemmät kylät. Kaupungeissakin pienet, tiiviit yhteisöt voi elää
melko omavaraisesti, ja tuottaa varsinkin palveluita toisilleen.
Tällaisessa yhteiskunnassa kilpailukin on paitsi turhaa,
jopa haitallista.
Yhteistyöllä voidaan saada paljon enemmän aikaan, kunhan vain pidetään huoli siitä
ettei luontoa kuluteta nopeammin kuin se kykenee uudistamaan itseään.
Varsinkin melko omavaraisissa kylissä on pakko säästää ympäristöä, sillä
luonnonvarojen tuhlaus näkyy saman tien konkreettisesti. Se ei tapahdu
"sielä jossain" vaan suoraan omien silmien edessä.
Hyvinvointi sosialistisessa yhteiskunnassa perustuu ihmisten keskinäiseen
luottamukseen, vahvaan turvaverkkoon ja siihen, että jokaisella on oikeus
osallistua yhteiseen
työhön kykyjensä mukaan. Jokaiselle annetaan tarpeensa mukaan,
heikoista huolehditaan ja hekin saavat osallistua yhteisen hyvän luomiseen
parhaansa mukaan.
Kenenkään ei tarvitse heittäytyä "sossupummiksi", vaan kaikilla on mahdollisuus
toimia yhteisönsä hyväksi.

Punaisuus ja vihreys eivät ole ristiriidassa. Jos joskus näyttää siltä,
ei olla katsottu riittävän syvältä.

Siitä asti kun ihmiset ovat alkaneet elää järjestäytyneessä yhteiskunnassa, on ollut hallitsijoita ja tavallista kansaa, rikkaita ja köyhiä.
Tasapaino näiden välillä on vaihdellut läpi koko maailmanhistorian. Samoin läpi koko historian on jatkunut aaltoliike, jossa rauhalliset ja
levottomat kaudet ovat vaihdelleet.
Vakaassa yhteiskunnassa ei tarvita suuria parannuksia. Ihmiset voivat keskittyä kulutukseen, materian kasaamiseen ja talouden kasvuun. Kuitenkin
syystä tai toisesta ihminen ei tyydy tasapainoon; pikkuhiljaa toiset alkavat kasata itselleen huomattavasti enemmän hyvinvointia kuin toiset.
Keskiluokan kutistuessa ja köyhien määrän kasvaessa yhteiskunnasta tulee turvattomampi. Läpi koko historian tämä kehitys on johtanut sotaan.
Samaa tahtia yhteiskunnallisen aaltoliikkeen kanssa kulkee myös yhteiskunnallinen tietoisuus. Hyvinä aikoina ihmisten ei tarvitse olla tietoisia; he
saavat tarpeeksi sisältöä elämäänsä sirkushuveista, kun leipä on turvattu. Mitä epävakaammaksi olot muuttuvat, sitä suuremmaksi nousee
yhteiskuntatietoisuus. Pitkän tasaisen hyvinvoinnin kauden jälkeen kehitys on jälleen kulkemassa kohti levottomuuksia, mellakointia,
vallankaappauksia ja pahimmassa tapauksessa sotaa. Merkit ovat jo nyt nähtävissä: vastakkainasettelu rikkaiden ja köyhien, omistajien ja
työntekijöiden (myös työttömien) tai vaikka poliisin ja anarkistien välillä kasvaa. Valvontaa lisätään jatkuvasti. Säädetään uusia lakeja, jotka
tekevät entistä suuremmasta ihmisjoukosta rikollisia. Samaan aikaan mediat hehkuttavat kuorossa liikkeenomistajia, salarakkaita, näyttelijöitä,
laulajia ja formulatähtiä.

Suomi on talouskasvun kärjessä. Lähes millä tahansa mittarilla olemme maailman huipulla. Verotulot ovat ennennäkemättömän suuret, valtionyhtiöissä
jaetaan miljardeja optioina ja olemme yksi maailman kilpailukykyisimpiä maita. Samaan aikaan keskellä maamme pääkaupunkia sadat ihmiset jonottavat
leipää, tukia leikataan, työttömät haluttaisiin pakottaa töihin työttömyyskorvauksensa eteen, opiskelijat halutaan laittaa töihin tai saada ottamaan
lainaa ja monet eivät tahdo saada edes toimeentulotukea. Asunnottomien määrä on järkyttävä. Miten tämä kaikki on mahdollista yhdessä maailman
rikkaimpia hyvinvointivaltioita? Kenelle hyvinvointi kuuluu? Minkä arvoista se on, jos se kuuluu vain muutamalle harvalle?

Ihmislajin perusluonteeseen kuuluu tietynlainen itsekkyys ja tahallinen sokeus. On helppo tuijottaa lähelle, uskoa, että elämä on omissa pienissä
ympyröissä. Tällöin on myös helppo sulkea "ne muut" ulkopuolelle ja olla välittämättä heistä. Aika harva on valmis luopumaan saavuttamistaan eduista
toisen hyväksi; joillekin on liikaa jo rahan antaminen hyväntekeväisyyteen. Usein se on kuitenkin helppo keino ostaa puhdas omatunto.
(Tarkennukseksi: on hyvä asia antaa rahaa hyväntekeväisyyteen. Se ei kuitenkaan saisi jäädä ainoaksi teoksi.) Vaatisi paljon enemmän myöntää, että
omat asiat ovat loppujen lopuksi aika hyvin, oikeasti sitä uutta taulu-tv:tä ja seuraavaa Intian-matkaa ei välttämättä tarvitse. Oikeasti ei
tarvitsisikaan ostaa valmisruokia, käydä kalliissa baareissa tai saada upouusia merkkivaatteita. Huomattavasti vähemmälläkin tulee toimeen. On
kuitenkin houkuttelevaa koittaa tavoitella itselleen mahdollisimman paljon materiaa ja rahaa. Muut arvot tuntuvat lapselliselta
maailmanparantamiselta, omaisuuden haaliminen on nostettu tärkeimmäksi asiaksi mitä yksilö voi elämässään saada aikaan. Tosi-tv on hyvä esimerkki
siitä, mitä kaikkea ihmiset ovat valmiita tekemään rahan eteen.

Kuitenkin jatkuvasti kasvava joukko ihmisiä joutuu ihan oikeasti taistelemaan saadakseen edes välttämättömimmän - myös omassa maassamme. Moni
palkansaaja pitää näitä kaikkein heikoimmassa asemassa olevia "sossupummeina", loisina kunnollisen kansalaisen palkkapussilla. Menisivät töihin,
mokomat.
Palkkatyötä ei kuitenkaan riitä kaikille, ei varsinkaan mielekästä sellaista. Samalla suuri osa työntekijöistä nääntyy kohtuuttoman työtaakan alle.
Monilla äärettömän tarpeellisilla aloilla palkat ovat naurettavan pienet suhteessa työmäärään, ja henkilökuntaa aivan liian vähän. Hyvinä
esimerkkeinä ovat vaikkapa siivousala ja terveydenhuolto. Näillä ja monilla muilla aloilla on aivan uudenlainen työtätekevien köyhien joukko.
Siivoojan palkka on noin seitsemän euroa tunnilta, ja kahdeksan tunnin työpäivä saattaa toisinaan olla niin kiireinen, ettei edes taukoja ehdi pitää.
Aivan oma lukunsa ovat provisiopalkalla toimivat "myynnin ammattilaiset"; heidän on mahdollista tehdä täysi työpäivä saamatta senttiäkään palkaksi.

On siis selkeästi nähtävissä kasvava eriarvoistuminen. Saavutetuista etuuksista ei ole mukavaa päästää irti, eikä monikaan haluaisi edes maksaa
veroja. Kuitenkin varmasti suurin osa ihmisistä haluaa elää rauhallisessa yhteiskunnassa, jossa ei tarvitse pelätä ryöstöjä, mellakoita tai sotia.
Miksi sitten kuljemme kohti huonompaa tulevaisuutta?