Optimististenkin arvioiden mukaan koulusurmien jälkihoito tulisi maksamaan ainakin 4 miljoonaa euroa ja enemmän. Hintakattoa uhrien hoidon tarpeelle ei edes ole. Useimmat uhreista kärsivät vielä vuosien päästä, kun jälkihoitoon annettu tuki on jo kauan sitten käytetty. Harvoin ammattiapua tarvitseva tajuaa itsekään hoitoa tavitsevansa.
Terveydenhuolto nähdään kalliina vaihtoehtona sairaanhoidolle. On totta, että kahden järjestelmän samanaikainen ylläpito varaa kallisarvoisia resursseja suurestakin budjetista. Tuotot kasvaisivat terveyden huoltoon panostamalla ja työntekijät olisivat työkykyisempiä. Siirtymäajan kustannuksilla on taipumus pienentyä ensin hitaasti, kun huomiota aktiivisesti keskitetään sairauksien ennaltaehkäisyyn. Terveydenhuollon panos kuitenkin kumuloituu aikaa myöten ja sairaanhoidon tarve vähenee.
Oma, ehkä jo vanhentunutkin käsitykseni koulupsykologeista on muodostunut peruskouluaikanani vuosina 1989-1998. Vaikutelmani psykologista oli usein se, että he olivat kokemattomia ja vailla kuvaa siitä, mitä koulussa yleensäkin tapahtui. He olivat rehellisesti sanottuna vierailevia tähtiä, joiden ilmestymisen koululle kuviteltiin ratkaisevan kaikki huolet. Pelkästään terveydenhoitajan oleskelu tai psykologin käynti koulussa ei riitä. Esimerkiksi Jokelan koulusurmaajan hakeutuminen sairaanhoitajalle olisi vaatinut sen, että surmaaja itse olisi tunnistanut myrkyllisen tilansa. En ainakaan hätähuudoksi kutsuisi Auvisen viestejä ennen tekoaan.
Ei ole olemassa sellaista hetkeä ajassa etteikö joku Suomen kouluissa toivoisi omaa tai toisen kuolemaa. On ihme, ettei kouluissa ilma ole nykyistä lyijyisempää. Olisi käytännöllistä, että opettajat ymmärtäisivät oppilaidensa mielenliikkeitä. Tämä ei kuitenkaan toteudu kaytännössa ja siksi olisikin tärkeää, että kouluissa olisi terveydenhoitajan lisäksi myös psykologi, joka seuraisi koulussa tapahtuvaa kanssakäymistä ja haastattelisi oppilaita säännöllisesti.
Ongelmien ennaltaehkäisyyn on kiinnitettävä huomiota vielä kun se on mahdollista. Niin terveydenhuollossa kuin politiikassa yleensäkin. Muussa tapauksessa siirrymme väistämättä yhä vaikeampiin tilanteisiin, joiden korjaaminen ei usein ole edes mahdolista. Yrittämällä soveltaa jälkihoidon periaatetta kaikkiin ongelmiin, emme suojaudu viisaimmalla tavalla tulevaisuuden vaarojen varalle. Meidän pitää käyttää taitoamme lukea tulevia varoitusmerkkejä ja reagoida niihin. Valtio, joka ei tunnista varoitusmerkkejä, parhaassa tapauksessa hajoaa ja sen korvaa toinen. Huonossa tapauksessa se jää korjauskyvyttömänä kitumaan.