IRC-Galleria

Tunnelmia ja tuntemuksia värähtelystä - melko alkeellista nautintoa?

Olen miettinyt, miksi musiikki kuulostaa siltä miltä se kuulostaa. Musiikki voi kuulostaa surulliselta, iloiselta, vihaiselta, huvittavalta tai se voi olla tunnelmaltaan jotain muuta. Annamme sille mielissämme persoonan, jonka valinta perustuu... -- mihin se perustuukaan?

Yritin joskus järkeillä, miksi on olemassa duureja ja molleja. Miksi musiikilla on ilmeitä? Uskoin, että musiikin luonteen tulkitseminen perustuu aiempiin, historiassamme totuttuihin mieltämyksiin, jotka olemme perineet kulttuurimme kautta.
Mutta mistä nämä mieltämykset ovat saaneet syntynsä?

En koe musiikin tulkintaa enää ollenkaan itsestäänselvyytenä. Miten tietynlainen, suunnitellun mukainen värähtely voi kuulostaa joltain sellaiselta, jolle voi antaa oman luonteen? Miltä esimerkiksi Mozartin "Taikahuilu" olisi kuulostanut luolamiehille? Koko musiikin käsite alkaa kuulostaa minulle kokoajan vain entistä yliluonnollisemmalta, niin vaikeaa sen rationalisoiminen on.

Entä sitten kun "iloinen" ja "surullinen" eivät enää riitä tunnelman sanalliseen kuvailuun? Pian tuleekin se tippa linssiin, kun huomaa, kuinka avuton sitä onkaan sanojen kanssa. Se tietty kappale tai levy täytyy vain kuunnella itse, jotta käsittää. Eivätkä kaikki tietenkään koe sitä samana. Sinänsä surullista, mutta ehkä ajattelen asiaa liian subjektiivisesti. Mielestäni musiikissa parhaimmat tuntemukset ovatkin juuri niitä euforiatäytteisiä, joita ei vain voi sanoin kuvailla. Niitä saadessaan ottaakin monesti sydämestä. Ja sekös vain korostaa musiikin kyvyn ainutlaatuisuutta.

Mutta miten voikaan kuvailla värähtelyä?
Sanat eivät värähtele musiikin tavoin.