IRC-Galleria

Aamulla sai kirmata sydämensä kyllyydestä Theesenin A2-joukkueen vasemmalla laidalla ensimmäiset 45 minuuttia. Joukkuekaverit olivat yllätys yllätys tyytyväisempiä otteisiini kuin itse, mutta pakko myöntää ettei se huonosti mennyt. Pari hyvää maalipaikkaakin siunaantui, mutta ei vieläkään uponnut. Siksi ei missään tapauksessa voi olla täysin tyytyväinen. Vastustaja, saman seuran B1-joukkue, johti ottelua puoliajalla 0-1, mutta heti toisen jakson alkuun tuli tasoitus. Lopputuloksesta ei ole mitään tietoa, sillä kiiruhdin toisen jakson alussa valmentajan kanssa juteltuani suihkuun ja sitten oikopäätä Schüco-areenalle seuraamaan Arminia Bielefeldin ottelua.

Tunnelmaa ei Südtribunessa puuttunut, vaikkakin Arminia pelasi erittäin huonosti. Ensimmäisellä jaksolla he esiintyivät ihan ok, mutta toisesta jaksosta ei pelillisesti paljon kerrottavaa jäänyt. 3 maalia joukkueet sentään saivat aikaan toisella neljävitosella, valitettavasti Augsburg teki niistä kaksi.

Tunnelma oli hieman erilainen kuin Suomen kentillä, vaikka katsojia olikin "vain" 13500. Suurin osa tästä määrästä oli Eteläpäädyn seisomakatsomossa. Kannustuslaulut ja vihellyskonsertit liikkuivat vähän eri desibeleissä kuin esimerkiksi Saviniemessä. Augsburgin kannattajiakin oli paikalla suurinpiirtein 100.

Schüco-areenalla kuvattua materiaalia löytyy sille varatusta albumista, sieltä saa hieman kuvaa täkäläisestä fanikulttuurista.

Sain kerta heitolla ylimääräistä pään vaivaa, kun treenasin Theesenin A1-joukkueen mukana. Mietittävää tuli sen verran, että täytyy palata takaisin keskiviikkoiltaan.

Keskiviikkona oli siis debyyttiottelu Gadderbaum nimisessä joukkueessa. Omasta mielestä peli meni aivan penkin alle eikä mistään tullut mitään, mutta valmentaja taas oli sitä mieltä, että hyvä peli ensimmäiseksi, eihän kaikki asiat heti voikaan loksahtaa kohdilleen. Pelin jälkeen oli sellainen fiilis, että turha sitä on edes ajatella huomattavasti kovempaan seuraan menemistä, taso olisi kuitenkin vielä hurjasti kovempi.

Torstai-ilta, Theesen. Eipä ne treenit kummoisesti menneet, mutta ihan hyvin pysyin vauhdissa mukana. Tosin treenit olivat aika rennot, mutta kovalla intensiteetillä tehtiin hommia. Treenien jälkeen joukkueen maalivahtivalmentaja sanoi, että halutessani voisin mennä pelaamaan lauantaina, kun A2-joukkue pelaa saman seuran B1-joukkuetta vastaan. Toinenkin valmentaja taisi olla ihan tyytyväinen ja varsinkin perheen tuttu, joka oli minut sinne vienyt ja seurasi harjoitukset, oli innoissaan kun treenit muka menivät niin hyvin. Näiden mielestä Suomipoika osaa näköjään pelata futista, ja hyvin osaakin..

Itsellä ei nyt ole aavistustakaan, mitä pitäisi tehdä ja mikä olisi kannattavinta. Theeseniin on matkaa jonkun verran, mutta tietysti tekisi mieli katsoa tuleeko hommasta mitään. Gadderbaumin touhu on kaukana vakavasta tekemisestä, enkä usko että vastustajien taso tulevaisuudessakaan tulee päätä huimaamaan.

Viikonlopun ohjelma vaikuttaa erittäinkin mielenkiintoiselta, nyt kun tuli vielä yksi mahdollisuus lisää;

Perjantaina harjoitukset Gadderbaumin kanssa klo 18
Lauantaina Theesenin A2-joukkueen ottelu klo 11 ja sieltä katsomaan Arminia Bielefeld- FC Augsburg klo 13.30
Sunnuntaina Gadderbaumin ottelu johonkin aikaan + rotary-tapaaminen..

Jospa sunnuntain jälkeen osaisi jonkilaista päätöstä tehdä jatkon suhteen. Tottakai haluaisi auttaa kumpaakin joukkuetta jos kerta jotain hyötyä on, mutta se ei tietenkään käy millään päinsä. Saa nähdä miten tulevat ottelut sujuu...

Täälläkin on päästy koulussa jo hyvään vauhtiin. Opetuksesta en ymmärrä vielä tuon taivaallistakaan mutta eiköhän se tästä. Englannin tunnit tuntuvat erittäinkin mukavilta verrattuna muihin, kun ymmärtää ainakin 100x enemmän mitä sekä opettaja että muut oppilaat puhuvat. Viikkotunteja on peräti 29 kappaletta ja viikon kruununa löytyy urheilutunnit maanantailta klo 14.40-15.45 ja perjantailta klo 15.50-16.55, hip hei.

Muut kurssit joilla olen mukana: matikka, enkku, saksa, kemia, biologia, maantieto, yhteiskuntatieteet, tietotekniikka ja historia.

Eilen oli ensimmäinen matsi futisjoukkueen kanssa. Muilta pelaajilta oli erinomainen esitys verrattuna harjoituksissa olleeseen meininkiin, kaikki näyttivät että osaavat pelata oikein hyvin. Puoliajalla tilanne oli vielä tasan 2-2, mutta toisella jaksolla vastustajalla ei ollut mitään jakoa, lopputulos 10-2.

Huomenna on ensimmäinen yhteistapaaminen muiden vaihto-oppilaiden kanssa koulussa ja sunnuntaina rotareiden järjestämä tapaaminen tulleille vaihtareille ja heidän perheilleen. Maanantaina on kielikurssin ensimmäisen tunnin lisäksi myös tapaaminen rotareiden kanssa.

Illalla katsotaan mihin rahkeet riittää "hieman" paremman futisjoukkueen treeneissä ja ensi yönä perheen tytär lentää Brasiliaan.

Parin päivän tauon jälkeen tuli sisätiloista liikuttua muuallekin kuin kauppaan eilispäivän aikana, tosin päivä alkoi marketkierroksella ja sillä että mulle näytettiin koulu mihin olen maanantaina menossa. Koulun pihalla oli puolikaareen tehty pitkät puupenkkirivit ja niiden edessä oli kai alttaria tai vastaavaa kuvaava kivihökötys pystyssä. Toisella puolella tietä oli ilmeisesti jonkinlainen kirkkorakennus, jonka pihalla hiippaili yksinään ihan nunnalta kaavussaan näyttänyt nainen. Pari pientä tienviittaa riitti kertomaan loputkin tärkeät asiat sille alueelle; Nasaretintie ja Kuninkaantie. Sinne sitten ens viikosta alkaen viis kertaa viikossa.

Illalla kaikki kauhukuvat siitä, että joukkue jonka treeneihin olin menossa, olisi aivan surkea, toteutuivat. Jo marketkierroksen aikana olin nähnyt vilauksen kentästä jossa treenit olisivat ja mikäpä muukaan alusta siellä oli kuin hiekka. No, se nyt ei vielä lannistanut fiilistä, eikä fiilis laskenut treenienkään aikana, mutta en pysty vertaamaan tän joukkueen touhua mihinkään muuhun joukkueeseen missään, oli tää sen verran perseestä. Pari ihan hyvääkin pelaajaa löytyi porukasta, mutta loput olikin aivan taidotonta sakkia. Mukava valopilkku oli joukkueen valmentaja, joka esiteltyään minut joukkueelle sanoi, että eiköhän puhutakin Suomea ja sanoi täysin ymmärrettävästi "mitä kuuluu". Enempää Suomen kielen taitoaan hän ei kuitenkaan esitellyt. Harjoitteiden tempo oli ihan hyvää luokkaa, kiitos hänen. Tempollisesti parasta antia oli mäkijuoksu, siinä jokainen kyllä antoi itsestään kaikkensa.

Viimeisenä harjoiteltiin pelinavaamista ja puolustuslinjan liikkumista. Siinä vaiheessa kun valmentaja käski minut prässäämään oikeeta pakkia, joukkueen kapteeni näytti eleillään mitä kannattaisi tehdä: sukkaa vaan niin paljo ku sielu sietää. En mä sitä kuitenkaa sukittanut kertaakaan, ei ollu minkäänlaista tarvetta. Sitten kun hyökkääjät pääsi yrittämään maalintekoa, valmentaja oli aivan ekstaasissa kun kerran juoksin heittämällä siitä pakista ohi ja keskitin pallon maalille. Toppari otti keskityksen kädellään haltuun...

Valmentaja joutui lähtemään vartin normaalia aikaisemmin johonkin ja sanoi, että loppupeli on vapaaehtoinen. Katsoin tässä vaiheessa parhaimmaksi liueta paikalta, kun perheen äiti oli jo tullut hakemaan ja olimme tytön kanssa menossa jonkun tämän kaverin läksiäisjuhliin.

Juhlat oli jonkun futisjoukkueen omassa pubissa, jonka vieressä oli heidän kotikenttänsä. En tiedä kuinka hyvästä joukkueesta on kysymys ja kuinka korkealla tasolla joukkue pelaa, mutta pari pokaalia näytti jonkun kaapin päällä olevan ja joukkuekuvan yläpuolella roikkui joukkueen nimellä varustettu hieno kaulaliina. Kun tyttö esitteli minut kavereilleen, yksi innostui laskemaan numeroita Suomeksi ykkösestä neloseen ja sen jälkeen näytti miten hämä-hämähäkki luonnistuu. Ihme porukkaa. Sitten tyttö innostui selittämään, kuinka olin ollu ensimmäisissä treeneissäni ja olin aivan liian hyvä siihen joukkueeseen. Mun oli vaan pideltävä naurua ja nyökkäiltävä, kun se selitti innoissaan miten Suomessa olin pelannu mestaruussarjassa ja kuinka hyvä pelaaja olen. Tästä kiinnostui myöskin pari jätkää jotka kyselikin joitakin asioita mun futiksenpeluusta.

Näillä näkymin on mahdollista, että vaihdan joukkuetta johonkin hieman tasokkaampaan joukkueeseen. Paras vaihtoehto vaikuttaisi olevan länsiosan aluesarjan korkeimmalla tasolla pelaava joukkue, mutta kunhan katsotaan.. Lisäksi mahdollisesti pääsen katsomaan Arminia Bielefeldin A-junnujen treenejä maanantaina. Ne pelaa A-junnujen Bundesliigaa länsilohkossa...

Päivällä käytiin vähän pyörimässä kaupungin keskustassa. Perheen tytär näytti mallia miten saa nopeasti rahaa kulumaan, tosin ymmärrettävästä syystä; se lähtee 10 päivän päästä brasseihi vaihtoon ja tarvi sitä varten kaikenlaista. Siellä ollessa tuli myöskin syötyä ensimmäinen kunnon lounas täällä. Pizza Hutista kaks palaa mukaan + nolla kolmosen juoma, 3,99€. Myyjä oli onnensa kukkuloil ku maksoin niin pienil kolikoil ku mahollist ja osasin viel laskee oikein tasarahaks. Nähtäväst aika moni maksaa aina 4 tai 5€, joten mitä ilmeisemmin niille pikku rahoille oli käyttöö siel kassas. Kaupunki nyt ei mikää erikoisempi ollu, muistutti aika lailla Helsinkii kaikkine kauppakatuinee sekä bussi- ja ratikkaliikenteineen.

Reissun jälkeen multa kysyttiin halukkuutta lähtee juoksemaan perheen vanhempien mukaan. Mikäs siinä sitten, eipä oo kiipeilyn lisäks mitää kunnon liikuntaa tullu viel täällä harrastetuukaa. Perheen isä on palomies ja niillä on joku juoksutapahtuma 4. syyskuuta johon voi vapaasti osallistuu joko vitoselle tai kympille ja ne treenaa joka tiistai sitä varten, lähtö on aina paikallisen paloaseman pihalta. Aattelin että vitonen saa tänään riittää, katellaan sitte tulevina viikkoina josko lähtis kokeilee kymppii. Perheen vanhemmat sen sijaa lähti juoksemaa kymppii.

Alkuvauhti oli aika verkkasta, vaikka eräs 11v jätkä menikin vähä kovempaa kun muu vitoselle lähteny ryhmä, siinä sen perässä sitte juoksin. Jonku kilometrin jälkeen yks aikuinen sitte anto luvan lähtee menee omaa vauhtiaa ja päätin katella että minkälaista vauhtia tää mun eellä juossu poika alkaa pitää. Tasasesti se lisäs loppuu kohti vauhtia, eikä mulla onneks siinä kyydissä ollu mitää ongelmia pysyä. Mielenkiintosta oli, kun reitti tuli metsästä normaalille maantielle, niin tää jätkä juoksi koko ajan aivan keskellä tietä, ja jos sattu auto tulemaa, niin se väisti siks aikaa sivuun että auto pääs ohi ja siirty sitte taas takas keskelle. Ite kuitenkin pysyin visusti niin reunassa kun mahdollista.

Aikaa meni loppujen lopuksi 29min, ihan sopiva lenkki oli mun mielestä. Päivän suorituksesta vastasi tän mun kanssa juosseen kaverin pikkuveli, 8v, joka juoksi isänsä kanssa koko matkan samaa vauhtia. Loppuaika 31min. 31min! Ja jätkällä ikää vasta 8! Hattua olisin nostanu jos sellanen ois ollu päässä. Päätin sitte udella tältä vanhemmalta pojalta, että mikä sen ennätys on 12 minuutin testissä, mutta sitä se ei suostunu kertomaa. Sen sijaa se sano vitosen ennätykseksee 22min. Hmm, ei huono. Vois tehä meikäläisellä hyvinkin tiukkaa pysyä siinä vauhdissa mukana. Tän perheen isä juoksi kympin 58min ja äiti jotaa tunti ja 5min, joten ei ne iha rapakuntosii oo.

Suurimmat mahdolliset ihmeetki on nyt koettu; kun tultiin takas kaupungilta, tultiin oikein etuovesta sisään. TV:ki on ollu päällä jo ainaki kahteen otteesee. Ja voitteko kuvitella, sen lisäks että illallinen oli suht aikasee, puol ysin aikoihi, ei tarjolla ollu bratwurstia eikä mitään muutakaan makkaraa. Koska urheilijatha ei syö sellasta skeidaa. Joten syötiinki pastaa ja salaattia. Ei mitään valittamista, päinvastoin.

Tänään sitten oli vuorossa se kiipeily. Johonkin metsän reunaan oli joku päättänyt tehdä kiipeilypuiston ja hyvin oli onnistunut. Siellä oli arviolta 40 vaahteraa, joiden välissä meni jos jonkin moista vaijeria ja köyttä sun muuta. Jokaisen puun ympärille oli kyhätty muutamasta laudasta pysähdyspaikka, josta sitten jatkettiin eteenpäin kun pari oli tullut myöskin siihen.

Aluksi saimme täydellisen perehdytyksen valjaiden ja köyden käyttöön. Kun alkuun pääsi, oli kaikki aivan yksinkertaista eikä tarvinnut ylimääräisiä kysellä. Ei kun kiipeilemään. Helpoimmasta aloitettiin, jossa kiipeiltiin reilun viiden metrin korkeudessa eikä puulta toiselle ollut kovinkaan vaikeaa päästä. Ainakaan verrattuna sitten kolmanteen rataan.. Kyllä ekallakin radalla oli jo ihan mukavasti haasteita, mutta puiden välit olivat suht lyhyitä eikä laudoista tehtyjä askelmia tai puiden väliin viritettyjä vaijereita pitkin ollut kovinkaan vaativaa mennä. Radan loppuosassa tuli vastaan ensimmäinen neronleimaus. Joku oli luovuuksissaan keksinyt, että pyrähdetäänpä puusta toiseen potkupyörän päällä. Sinne oli hilattu aivan tavallinen pyörä, jossa ei siis ollut polkimia. Ja tottakai kun tavallisesti potkutetaan yhdellä jalalla, niin eihän siihen oltu tehty paikkaa toiselle jalalle. Toinen jalka pidettiin sitten ilmassa ja hyvin meni. Mukavaa hommaa, ei siinä mitään.

Kun sitten edettiin keskimmäiselle radalle, haastetta alkoi tulla kiitettävästi. Esimerkiksi kun piti päästä puusta toiseen tasapainoilemalla vaijerin päällä ja samalla työntää edellä pari metristä putkea, joka tosin tottakai oli vaakasuunnassa ja josta pidettiin kiinni, oli keskittyttävä oikein kunnolla. Matkaa maahan oli tässä vaiheessa vaatimattomasti noin 6-8 metriä, eikä tietenkään ollut pelkoa maahan tömähtämisestä kun joka kerta viritettiin kunnon lukoilla varustetut köydet pään yläpuolella sijainneeseen vaijeriin kiinni. Heti tämän jälkeen oli vuorossa skeittilautaa muistuttaneen laudan pätkän päällä meneminen ja sen jälkeen piti päästä tynnyreitä pitkin puiden väli. Voitte vain kuvitella miten ne tynnyrit heiluivat ja pyörivät ympäri, mutta sen suuremmitta ongelmitta päästiin jälleen seuraavalle puulle. Tämän toisen radan lopuksi puusta hypättiin maahan yhden köyden varassa, enkä ihmetellyt yhtään kun edellä mennyt nainen ei meinannut uskaltaa hypätä selkä menosuuntaan päin, vaikka vaijeri sitten erittäin hitaasti ja turvallisesti laskikin hyppääjän maahan. Oltiin nimittäin jälleen yli viidessä metrissä, eikä se nyt hirveän houkutteleva tilanne ole kun pitää takaperin hypätä alas.

Kiipeilyparini, perheen vanhemman tyttären poikaystävä, kysyi tämän jälkeen että pidetäänkö tauko vai jatketaanko heti kolmannelle radalle. Minä tottakai innokkaana sitten sanoin että annetaan mennä heti vaan. Rata alkoi samasta paikasta kuin ensimmäinen, jossa aluksi kiivettiin noin viiteen metriin. Kun ekalla radalla jatkettiin tästä erittäin helppoa reittiä samalla pari metriä ylöspäin, kolmas jatkui toiseen suuntaan huomattavasti enemmän ylös, noin 10 metriä. Tästä alkoikin sitten kunnon taistelu loppua kohti.

Puiden välimatkat olivat huomattavasti pidempiä kuin aiemmin ja puiden väliin viritetyt köydet olivat yhä vaikeammin saatavilla, jotta pääsi eteenpäin. Välillä piti edetä kapeita pöllejä pitkin eteenpäin, mutta ne ja niihin viritetyt köydet olivat sen verran harvassa aina, että jokainen askel oli erittäin haastava otettava. Matka maahan piteni tasaisen varmasti ja kun oltiin noin puolessa välissä tätä viimeistä rataa, kysyin yhdeltä paikan työntekijältä, että kuinka korkealla juuri nyt ollaan. Äijä täräytti empimättä, että siinä kolmenkymmenen ja neljänkymmenen metrin välimaastossa. Nice! Heti tämän jälkeen oli vuorossa puiden välin eteneminen tynnyrissä seisoen. Se se vasta hauskaa oli. Ja edelleen mentiin ylöspäin.

Enää muutama etappi viimeistä rataa ja sitten homma olisi siinä. Neljänneksi viimeinen puiden väli oli haastavin. Pelkkä vaijeri puiden välissä, mutta tiheästi köysiä riippumassa koko matkalla. Mutta kun jo ensimmäisestä köydestä oli vaikea saada kiinni otettuaan ensimmäisen askeleen vaijerille. Tämä oli ehdottomasti vaikein tilanne koko rupeamassa, mutta tilanne ratkesi sitten suht helposti; Kun uskalsit ottaa toisenkin askeleen ja sait yhdestä köydestä kiinni, uskalsit sitten ottaa kolmannen ja neljännenkin jne. Vaikkakin aina kun otit köydestä kiinni, samassa tasossa toisella puolella ollut köysi nousi ylemmäs ja oli jälleen vaikeammin saatavilla. Tässä vaiheessa toivoin koko ajan, ettei tasapaino pettäisi niin pahasti, että joutuisin siksi pieneksi hetkeksi siihen vapaaseen pudotukseen, jonka ne vyötäröllä ja vaijerissa kiinni olleet köydet antoivat periksi, koska ei sitä ollut vielä kertaakaan tapahtunut. Eikä sitä myöskään tässä tilanteessa tapahtunut ja tämäkin osio sujui loppujen lopuksi ilman suurempia ongelmia.

Tämän kaikista rankimman etapin jälkeen oli vuorossa puiden väli, mihin oli viritetty vaijerin, jonka päällä jälleen kerran käveltiin, lisäksi kaksi suurta köyttä, jotka menivät keskikohdassa ristiin ja siinä kohdassa piti vaihtaa ote toiseen köyteen jotta pääsisi perille. Yksi tällainen väli oli jo aikaisemmin ollut, jossa lisäksi piti nostaa jalat sen köyden yli, mistä päästettiin irti. Ja jalathan ei paljoa tärisseet siinä kohtaa.. Vieläpä kun maahan oli se 30 metriä.. Viimeisenä tälläkin radalla piti hypätä takaperin sen yhden vaijerin varassa alas. Se siitä sitten. Kädet olivat kieltämättä kovilla, ja haukat huus leipää pitkin matkaa viimeisellä radalla. Mutta tälläkin kertaa oli erittäin mukavaa. Keskittymiskyvyn luulisi parantuneen ainakin jonkin verran tämän päivän aikana.

Täytyy tänäänkin hieman päivitellä näiden ruoka-aikoja; Aamupala oli tänään onneksi vasta puolen päivän aikoihin ja kiipeilyreissulla oli mukana eväitä, tosin itse en siellä ottanut kuin yhden keksin ja mukillisen colaa. Tuossa seitsemän aikaan juotiin kahvit ja syötiin kakkua, olisiko se sitten lounas?? Päivällinen/illallinen valmistetaan sitten kun muu porukka tulee uintitreeneistä, meikäläinen passasi tänään. Saa kiipeily riittää tämänpäivän urheilusuoritukseksi.

Yksi mielenkiintoinen asia vielä lisättäköön tähän loppuun. Täällä ei ole tv auennut vielä kertaakaan näiden kolmen päivän aikana. Senkin asian vois muuttaa ja mennä tsekkaa tulisko miltää kanavalt laatufutist...

Kaksi päivää seikkailua takana, yli 300 edessä. Siivillä on aika mennyt, johtuu varmaan siitä että jo näiden kahden päivän aikana on saanut kokea sellaisia tapahtumia joista Suomessa ei voi edes haaveilla.
Erittäin hyvin jaksamista edistävän tunnin yöunen jälkeen herätyskello soi lauantaina 2.30 sen merkiksi, että reissu on aluillaan. Kotipiha hävisi näkyvistä 3.40 ja lentokone nousi Helsinki-Vantaalla ilmaan 7.40.

Perhe otti minut ilolla vastaan Düsseldorfissa yhdeksän jälkeen aamulla paikallista aikaa ja reilu pari tuntia myöhemmin saavuimme Bielefeldiin. Ensimmäinen erikoinen juttu minkä sain huomata oli se, että perhe tulee aina kotiinsa takapihan kautta. Etuovi on avautunut näiden kahden päivän aikana 2 tai 3 kertaa.

Ensimmäinen kunnon yllätys tuli perheen esitellessä jo ensi hetkestä lähtien viihtyisältä vaikuttanutta taloaan. Tämä on nimittäin nelikerroksinen. Brilliant! Sisään tullaan ykköskerroksesta, jossa on vierashuone, pesukone ja kellari, jossa he säilyttävät osan ruuistaan ja juomistaan. Kakkosessa sijaitsevat keittiö, ruokapöytä ja olohuone sekä ovi terassille ja etupihalle. Nelosessa on perheen vanhempien makuuhuone ja kylppäri. Kolmonen on tätä nykyä meikäläisen kerros. Kaksi huonetta, toisessa sängyn ja nojatuolin lisäksi tv ja stereot, tässä toisessa tilat koulujuttuja varten ja läppäri jota saan aivan vapaasti käyttää. Ja oma kylppäri. Super!

Ensimmäinen kauppareissuni vanhempien kanssa oli myös mukava kokemus. Perheen äiti kysyi minulta mistä juomasta pidän ja sanottuani että colasta, sen enempiä kyselemättä hän nosti korillisen colaa ostoskärryyn ja matka jatkui. Näin!
Illalla perhe vei minut seuraamaan paikallisia meripäiviä, tosin merta ei ole lähelläkään. Ruokaa, juomaa, kuumailmapalloajeluita, musiikkia ym showta. Perheen vanhemman tyttären poikaystävä soittaa jossakin paikallisessa bändissä, joka esiintyi tapahtumassa. Tuntui olevan kova juttu.

Ensimmäinen illallinen yllättää varmasti kaikki: bratwurstia ja ranskalaisia. Oikein hyvää ja ravitsevaa. Terveellisyydestä voi tottakai keskustella. Onneksi pyysin annokseni pelkällä ketsupilla, sillä muiden annokset olivat mielenkiintoista katsottavaa, kun niihin tuli sekä ketsuppia että majoneesia. Meille annoksemme tarjoillut jätkä nimittäin laittoi ensin kohtuullisen määrän ketsuppia ja sen jälkeen 3-5 sentin kerroksen majoneesia, njam ja hyvää ruokahalua! Hyvin näytti porukalle maistuvan.

Vasta kun kello näytti iltakymmentä, minulle selvisi kunnolla miksi olimme tapahtumaan tulleet. Tuhannet ihmiset olivatkin kokoontuneet kunnioittamaan minun saapumistani kaupunkiin ja koko juttu huipentui miltei vartin kestäneeseen ilotulitukseen. Samanaikaisesti kaiuttimista raikui Simply the Best. Voiko ihminen enempää toivoa? Tuskin. Kuin pisteeksi I:n päälle ilotulituksen päätyttyä Bielefeldin taivas liikuttui niin syvästi tulostani, että itki seuraavan vartin ja vähän enemmänkin onnen kyyneleitä.

Tämän jälkeen päätimme hakea juotavaa. Oli mielenkiintoista seurata, kuinka puolen tusinaa tarjoilijaa, kaikki miehiä, ottivat taukoamatta uusia tilauksia vastaan ahtaassa teltassa ja yrittivät sitten mahdollisimman nopeasti saada kaikki pyydetyt juomat asiakkaille vaihtorahan kanssa. Seurasin hieman tarkemmin yhtä heistä, joka todella tehokkaasti pyöritti hommaa. Jokainen sai erittäin nopeasti haluamansa, mutta noin viiden minuutin kuluttua selkäranka katkesi; eräs asiakas tilasi pari juomaa ja maksoi 20€ setelillä. Juomat tulivat samaan aikaan vaihtorahojen kanssa, mutta asiakas huomasi ettei ollut saanut tarpeeksi vaihtorahaa ja huikkasi tarjoilijan takaisin. Tarjoilija otti rahat takaisin asiakkaalta ja palasi kassan ääreen. Tyyppi tuijotti vuoroin kassan sisältöä ja käsissään olevia rahoja ja yritti mitä ilmeisimmin laskea paljonko ne pari äskeistä juomaa olivat maksaneet. Kirosanat lentelivät kun hommasta ei tullutkaan enää mitään. Vaihtorahat kyllä menivät lopulta perille, mutta tarjoilija vain jumitti kassan ääressä loppuajan minkä vierestä näin.
Lisäksi tarjoilijat piti kiireisenä asiakkaat, jotka vain toivat tyhjiä mukeja takaisin tiskille. Syy tähän löytyi seinällä olleesta lapusta, jossa luvattiin jokaisesta palautetusta mukista 1€ asiakkaalle. Siellä sitten jotkut kantoivat 10 mukin torneja tiskille ja sekä tarjoilijat että mukien tuojat olivat tyytyväisiä.

Ei tarvinnut paljon unta pyydellä, kun tultiin takaisin kotiin yhdentoista aikoihin. Itse olin nukkunut edeltävän vuorokauden aikana yhteensä arviolta 4 tuntia pienissä pätkissä, joten eipä ollut ihme että väsytti. Eikä paljon naurattanut kun perheen tytär sanoi, että herätyskello soi sitten kuudelta, kun lähdetään triathlon kisoihin.

Kello siis soi sunnuntaiaamuna kuudelta, mutta eipä se suuremmin haitannut. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan, kun menimme kilpailupaikalle ja kisat pääsivät käyntiin. Varsinaisessa triathlonissahan uidaan 3km, pyöräillään 180km ja juostaan lopuksi maraton, eli yli 42km, mutta tässä tapahtumassa, joka järjestettiin täällä 17. kerran, matkat olivat, onneksi, huomattavasti inhimillisemmät: aikuiset uivat 500m, pyöräilivät 20km ja juoksivat 5km. Lapsilla matkat olivat vielä lyhyemmät. Tapahtuman suosio oli erittäin yllättävää. Jo lasten sarjojen uintiosuutta oli seuraamassa satoja ihmisiä, ja kun tuli aikuisten vuoro, väki vain lisääntyi. Eipä ole kotimaassa moista tullut nähtyä.

Kotiin palatessamme väsymys sitten iski jälleen kunnolla, ja nuokuin jo automatkalla kiitettävästi. Perheen vanhemmat tekivät selväksi päiväohjelman: he lähtevät juoksulenkille ja väsyneet nuoret saavat vapaasti mennä päiväunille. Siinä sitten kolme tuntia vierähti äkkiä unten mailla. Ei aavistustakaan, kuinka pitkän lenkin vanhemmat juoksivat, mutta koska he valmistautuvat ensi kuun Berliinin maratonille, on selvää, että puhutaan parista kymmenestä kilometristä.

Illallisena oli tällä kertaa bratwurstin lisäksi lihaa ja salaatteja. Huomionarvoista ovat näiden kahden päivän aikana syödyt lounaat: lauantaina aprikoosikakkua, sunnuntaina yksi juustosämpylä. No, eipä se nyt suuremmin haittaa. Ei ole ehtinyt nälkäkään iskeä sen suuremmin kun on ollut niin mukavaa.

Tänään ollaan menossa kiipeilemään jos sää vain sallii. En tiedä vielä, kuinka korkealle ollaan menossa, mutta varmasti tulee olemaan hauskaa. Tällaista tänne.

Auf wiederhören

Nyt on varmaankin hyvä hetki raapustaa tännekin jotakin. Niille, jotka eivät ole tietoisia kerrottakoon, että mulla on eessä vaihto-oppilas vuosi Bielefeldissä, Saksassa. Huomen aamulla klo 7.40 lähtee kone Düsseldorfiin ja siitä sitten uuden perheen kanssa Bielefeldiin. Paluu joskus ensi kesänä... Tänne tulee sitten kirjoiteltua kuulumisia ja tekemisiä sieltä.

Auf wiedersehen und auf wiederhören