IRC-Galleria

”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:7-10, KR 92).

I. SOKAISEVAN YLPEYDEN VAARA

Esillä oleva 2 Kor:n katkelma on lyhyt ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus erään Jumalan ihmisen sisäisestä taistelusta. Sen avulla Pyhä Henki paljastaa meille erään uskonelämämme suurimman vaaran ja osoittaa, millä tavoin Herra johtaa ja varjelee omiaan.

Siinä kerrotaan Jumalan ihmisestä, joka oli saanut kokea Jumalan yliluonnollisen puuttumisen omaan elämäänsä. Hänellä oli ollut valtavia ilmestyksiä. Hänet oli temmattu paratiisiin ja hän oli kuullut sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua (2 Kor 12:3). Tämän kokemuksen jälkeen hän saattoi olla täysin varma siitä, että hän oli todellinen Jumalan lapsi ja valittu ase ja että hänen koko elämänsä oli täysin Jumalan käsissä.

Samaan aikaan kerrotaan kuitenkin Jumalan lapsen hauraudesta ja syntisyydestä. Hän ei kestänytkään Jumalan kirkkauden kohtaamista. Vuosien rukoustaistelun jälkeen hän tajusi, että häntä uhkasi suuri sisäinen vaara. Kenties se selvisi vasta kolme kertaa toistuneen rukouksen jälkeen, kun hän ihmetteli miksi Jumala ei vastaa.

Hän tajusi, että nämä Jumalan teot hänen elämässään ja valtavat ilmestykset houkuttelivat hänestä esiin synneistä saatanallisimman – ylpeyden (2 Kor 12:7). Kaikista Hengen voimateoista huolimatta hänessä eli ja vaikutti hänen turmeltunut luontonsa. Siitähän Jeesus oli varoittanut opetuslapsia Getsemanessa: ”Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko” (Matt 26:41). Toisessa yhteydessä Paavali tunnusti tämän: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen.” ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:18,24). Jokaisessa uskovassa elää ja vaikuttaa tänäänkin samanlainen turmeltunut luonto.

Miten nöyryyttävää onkaan huomata, etteivät suuret tunteet eivätkä edes väkevät taivaalliset kokemukset ilman muuta olekaan vain siunaukseksi! Ne sisältävät vaaran ja saattavat johtaa uskovan hänen luontonsa heikkouden takia omahyväisyyteen ja ylpeyteen.

Ylpeys (kreik. hybris) on perimmäinen synti, kaikkien syntien alkujuuri. Juuri siihen käärme houkutteli ihmisen syntiinlankeemuksessa, kun hän väitti, että ”te tulette niin kuin Jumala” (1 Moos 3:5, KR 38) – Jumalan kaltaiseksi. Ylpeys on ihmisen halua korottaa itsensä jumalaksi ja tulla riippumattomaksi todellisesta Jumalasta – itsenäiseksi, vapaaksi ja oman tahtonsa mukaisesti itseään toteuttavaksi ihmiseksi. Ylpeys on sitä, että ihminen on perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itsensä ympärille käpertynyt ja etsii kaikkialla ja aina omaa etuaan. Tämä mieli lähtee sisästä, ihmisen sydämestä (Mark 7:22).

Ilmestyskirjassa paljastetaan millaiseen arvostelukyvyn puutteeseen, sokeuteen ja omahyväisyyteen uskovan sisimmästä nouseva ylpeys voi johtaa: ”Sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm 3:17, KR 38). Se on eräs niistä vaaroista, joihin voimakkaana koettu uskoontulo ja pelastusvarmuus voi johtaa. Me kaipaamme ja tarvitsemme pelastusvarmuutta ja kuitenkin pelastusvarmuus voi muuttua huomaamattamme varmuudeksi omasta uskosta ja omasta oikeasta hengellisyydestä eikä se enää olekaan varmuutta yksin Pelastajan rakkaudesta ja luotettavuudesta.

Tarvitsemme toistuvasti varoituksen: ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor 10:12). ”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee” (1 Kor 8:2, KR 38). Jatkuvasti on myös tarpeen Psalmin rukous: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38).

Raamattu kehottaa: ”Pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät” (1 Piet 5:5-6).

Nöyryys on sitä, että Jumala saa olla minun elämässäni Jumala ja minä olen vain ihminen. Nöyryys on sitä, että suostun näkemään omat rajoitukseni enkä yritä olla sen enempää kuin olen. Nöyryys on sitä, että annan Pyhän Hengen yhä syvemmin näyttää todeksi oman pohjattoman perisyntisyyteni.

Kristittyinä myönnämme kyllä todeksi Jesajan profetian sanat: ”Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” (Jes 57:15). Mutta meidän on vaikea suostua siihen, että Herra alkaa todella murtaa ja nöyryyttää meitä. Nöyräksi ei kuitenkaan tulla ilman nöyryytyksiä. Vanhassa virressä laulettiin: ”Sä särje mun kivinen sydämeni, se uudeksi luo Isä taivaan” (vrt. virsi 159:4). Mutta kun Herra alkaa särkeä, me alamme parkua ja esittää voimakkaita vastalauseita.

Näemme nyt Paavalin elämässä, etteivät suuret hengelliset kokemukset tee ilman muuta uskovaa nöyräksi. Paavali tarvitsi pysyäkseen nöyränä sekä lihaansa pistimen että Saatanan enkelin rusikoimaan. Paavali joutui samaan kouluun kuin Job.

Näin tämä tilannekuvaus paljastaa meille taistelun, jota käydään jokaisen Kristuksen uskovan sisimmässä läpi koko ajallisen elämän. Ylpeytemme ei katoa sydämestämme niin kauan kuin elämme tässä ruumiissa. Siksi valvova Jumalan lapsi joutuu koko elämänsä ajan vaikeroimaan oman sydämensä petollisuutta, pahuutta ja parantumattomuutta (Jer 17:9) ja huutamaan Herran armoa avukseen.

II. PISTÄVÄ PIIKKI JA SAATANAN ENKELI KURITTAMASSA MINUA

Uskovan Paavalin elämänkokemus paljastaa meille myös toisen keskeisen piirteen jokaisen Jumalan lapsen elämästä. Emme siitä mielellämme puhu emmekä edes halua siitä tietää mitään.

Emme kerta kaikkiaan pysy oikealla tiellä ilman tuskallista kuritusta. ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. Teidän kärsimyksenne on kasvatusta.” ”Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme” (Hepr 12:6,7,10). Job sanoo: ”Hän avaa ihmisten korvat ja sinetillä vahvistaa heidän saamansa kurituksen, kääntääkseen ihmisen pois pahasta teosta ja varjellakseen miestä ylpeydestä” (Job 33:17-18).

Kurittaessaan Jumala joutuu käyttämään joskus hyvinkin raskaita keinoja.

Saatanan enkeli - käärme kavalin kaikista kedon eläimistä - vietteli ensimmäiset ihmiset syntiin. Nyt Jumala käyttää tätä samaa viettelijää Paavalin elämässä pitääkseen hänen ylpeytensä kurissa. Ihmeellisessä taivaallisessa ”rokotuksessa” käytettään samaa tuhoajaa torjumaan kyseisen tuhoajan tappavan vaikutuksen. Se tuntuu aivan käsittämättömältä. Mutta näin Jumala toimii kaikkivaltiudessaan. Näin tapahtui myös silloin, kun hän nosti tangon päähän autiomaassa saman käärmeen kuvan, joka vietteli ihmisen syntiin. Myös Jeesus korotettiin ihmisten kiroamana tangon päähän (Joh 3:14-15) ja juuri sillä tavoin hän voitti tuon vanhan käärmeen, Saatanan.

Emme tiedä käytännössä mikä oli Paavalin elämässä pistävä piikki ja millä tavalla Saatana häntä rusikoi. Jobin kirjan alku antaa meille joitakin viitteitä siihen, miten Saatana voi rusikoida ihmistä. Joka tapauksessa Paavalin kohdalla kyseessä oli jokin jatkuva, tuskaa tuottava ja sivullistenkin havaitsema oleva kiusa ja vaiva. Se pakotti hänet alistumaan ajallisen elämän rajoituksiin. Se sitoi hänet tiukasti maan kamaralle korkeiden yliluonnollisen taivaskokemuksen jälkeen. Se teki hänet raihnaiseksi ja haittasi hänen työtään Jumalan valtakunnassa. Tuon ajan katsomusten valossa pahan hengen aiheuttamat vaikeudet elämässä koettiin erittäin iljettävinä ja tällaisen ihmisen nähtiin olevan Jumalan hylkäämä. Emme ihmettele, että Paavali todella halusi vapautua siitä.

Missään tapauksessa Paavalin elämä ei yleensäkään kristittynä ollut helppo. Toinen Korinttilaiskirje paljastaa sen meille karulla tavalla: ”Kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme. Me olemme ahdingossa… Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä” (2 Kor 1:5-8). ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla… neuvottomia… vainottuja… maahan lyötyjä... ulkonainen ihmisemme murtuu (4:8,9,16). Tämä meidän maallinen telttamajamme puretaan… me huokailemme ja kaipaamme… huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua …” (5:1-4). ”Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen… Meitä halveksitaan, meitä panetellaan…. Meitä pidetään villitsijöinä… Meitä kohdellaan tuntemattomina… Olemme lähellä kuolemaa… pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia… Olemme köyhiä .. meillä ei ole mitään” (6:4-12). ”Ahdinkomme keskellä… emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot” (7:4-6). ”Vaikeudet ovat raskaasti koetelleet… äärimmäisessä köyhyydessä” (8:2). ”Älkää pitäkö minua järjettömänä. Mutta vaikka olisinkin hullu, niin antakaa minun olla hullu” (11:16). ”Olen saanut raataa kovemmin… olen ollut… vankeudessa, minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa. Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut ’yhtä vaille neljäkymmentä’ ruoskaniskua, kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua on kivitetty, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, olen ajelehtinut meressä vuorokauden. Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa” (11:23-27).

Kaikista näistä ahdistuksista ja vaikeuksista huolimatta emme tiedä, mitä Paavali tarkoitti puhuessaan piikistä ja Saatanan enkelin rusikoimisesta. Se on hyvä, sillä nyt voi jokainen soveltaa Paavalin opetusta oman elämänsä pistäviin piikkeihin ja rusikoimisiin.

Missään tapauksessa ei ole helppo luottaa sellaiseen Jumalaan, joka johdatuksellaan aiheuttaa meille tuskaa ja kipua. Me haluamme sellaisen Jumalan joka tekee meidät onnellisiksi, terveiksi ja hyvinvoiviksi. Haluamme Jumalan, joka parantaa kaikki sairautemme eikä ainakaan anna niitä lisää.

Kaiken lisäksi Paavalin elämänkokemus Jumalan johdatuksesta kertoo meille, että piikit ja rusikoimiset saattavat kestää vuosia. Tällaisista vuosista tuleekin uskovan elämässä jatkuvaa nisunjyvän kuolemaa (Joh 12:24). Ehkä nuorempana saattoi kuvitella, että kyynelillä kylväminen ja nisunjyvän kuolema on kertakaikkinen ja nopea tapahtuma ja sitten elämän loppuun asti kannamme ihanaa satoa ja olemme onnellisia ja menestyviä uskovia. Mutta vähitellen huomaammekin, että tuskainen ja nöyryyttävä kuolemanprosessi vain jatkuu ja sato, sen näkeminen ja korjaaminen ehkä jääkin kokonaan rajan tuolle puolelle. Tälle puolelle jää vain uskollisuus tässä jatkuvan kuolettamisen tilanteessa.

Elämänkohtalomme ainakin hetkittäin voivat tuntuvat meistä mielettömän vaikeilta. Kristillinen usko onkin elämistä tässä maailmassa kärsimyksen synnyttämässä ahdistuksessa. Kärsimys ja synti koskettavat koko uskovan elämää ja ovat jatkuvasti hänen seuralaisinaan.

II. MITÄ TARKOITTAA HERRAN SANAT "MINUN ARMONI”?

Mikä auttaa meitä kaikesta huolimatta kestämään kurituksen alla ja ehkä oppimaankin jotain. Miten säilytämme rohkeutemme? Mikä auttaa meitä kaiken suoritettuamme pysymään pystyssä (Ef 6:13)?

Paavali rukoili vapautumista vaivoistaan. Siinä ensimmäinen opetus: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä” (1 Piet 5:7, KR 38). Jumala ei näyttänyt vastaavaan mitään ja kun hän sitten vastasi, vastaus olikin ensi kuulemalta hyvin karu: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 12:9). Jumala ei puhu tässä mitään pistimestä eikä Saatanan enkelistä. Hän ei sanonut, että hän ottaa pois nämä kiusat. Hän vain sanoi, että hänen armonsa riittää pitämään Paavalin elämänhaluisena ja työkykyisenä. Hän jopa sanoi senkin, että Paavalin kokema heikkous on välttämätöntä. Jumalan todellinen voima pääsee toimimaan hänen elämässään vain silloin kun hän kokee itsensä heikoksi.

Voiko Herran armo merkitä näin paljon? Onko mahdollista, että juuri armo antaakin elämän vaikeuksien ja tuskien keskellä koko olemassaolollemme todellisen mielekkyyden? Riittääkö armo silloinkin, kun piikki raastaa ja Saatana oikein rusikoi? Miten Jumalan armo voi olla kärsivälle ihmiselle näin tärkeä? Mistä tuollaisessa armossa lopulta on kysymys? Mitä uutta ja ratkaisevan tärkeää Paavali löysi nyt Jumalan armosta?

Meille on tärkeää huomata Herran lyhyessä vastauksessa jokainen sana. Hän sanoi: ”Minun armoni.” Korostus on sanassa minun. Nyt ei ole kysymys jostain yleisestä armosta, jostain osaksemme tulevasta elämän hyvyydestä ja mukavuudesta. Armo liittyy täysin Jumalan persoonaan ja siihen millainen ja kuka on Jumala. Tässä armossa kohtaamme iankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan. Kristittyinä tiedämme, että Jumalan armo on aina sidottu hänen ainoaan Poikaansa Jeesukseen Kristuksen. Koko Jumalan armo keskittyy Kristukseen, hänen elämäänsä ja työhönsä.

Armossa on kysymys Isästä ja Pojasta ja Pyhän Hengen elävöittävästä todellisuudesta. Kun Jumala sanoo ”minun armoni”, silloin armo on tässä ja nyt ja se on mitä todellisin. Missä sana, siellä Herra itse! Armo on Jumalan todellisuuden kohtaamista. Siksi armo merkitsee, että tajuan olevani kaikkinäkevän Jumalan edessä, hänen valaisemanaan ja hänen silmien tutkittavana.

Ennen kaikkea Jumalan armossa on aina kysymys hänen suosiollista mielenlaadustaan ihmistä kohtaan. ”Armo merkitsee Jumalan lempeyttä ja mielisuosiota” (Luther). Kun kuulemme sanan armo, kohtaamme jotakin sellaista, jolla lähtee syvältä Jumalan sydämestä. Siinä on kyse hänen ajatuksestaan, mielenlaadustaan ja asenteestaan meitä kohtaan. Siksi sanat ”minun armoni” sisältävät mitä pyhimmän ja kalleimman asian. Näin Jumala ajattelee minusta, tällaisena hän pitää minua.

Siinä sanotaan kaikkein tärkein ja parhain, mitä ihminen voi kuulla Jumalan omana vakuutuksena omalle kohdalleen. Jeremia ilmaisee sen unohtumattomalla tavalla: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta" (Jer 31:3, KR 38). Jo ennen häntä Jumala ilmoitti Moosekselle tämän saman olemuksensa syvimmän tunnon langennutta ihmistä kohtaan: "Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit” (2 Moos 34:6-7).

Näin silloinkin, vaikka hän vakuuttaa, ettei ei jätä syyllistä rankaisematta. Paavalin ilmaisee tämän Jumalan armon luonteen henkilökohtaisella ja samalla UT:n ilmoituksen antamilla sanoilla: ”Minkä nyt elän lihassa (tässä syntisessä ja heikossa luonnossa), sen minä elän Jumalan Pojan (antamassa) uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:20b) ja joka siksi rakastaa minua edelleenkin. UT:n todistuksen pohjalta tiedämme, että Jeesus on myös se syyllinen, joka otti kantaakseen kaikki syntini ja jota rangaistiin juuri minun tähteni. Tässä on Herran armo, tässä on tuo ”minun armoni”.

Jos Jumala lakkaisi hetkeksikään olemasta meille armollinen, olisimme tuhon omat. Siksi Valitusvirsien tekijä sanoo: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val 3:22). Elämämme jokainen hetki on Jumalan armon varassa. Siksi myös pelastumisemme on kokonaan Jumalan armon varassa.

Armo on myös sitä, että Jumala persoonallisena olentona tuntee meidät henkilökohtaisesti ja ottaa meihin yhteyttä ja ottaa meidät yhteyteensä. Hän tuntee meidät nimeltä. Hän sanoo minullekin: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun” (Jes 43:1).

Armo on Jumalan kohtaamista elämäksi ja autuudeksi. Armo on sitä, että hän antaa kaiken anteeksi ja ottaa omakseen ja pitää omanaan. Siksi armo luo aidon suhteen Jumalaan. Se tuo elämäämme lapsen suhteen Isään. Siksi armo merkitsee läheistä yhteyttä Jumalaan, Jumalan puhuttelua, jatkuvaa vuorovaikutusta hänen kanssaan ja Jumalan huolenpitoa.

Armo on sitä, että hänen ajatuksensa meitä kohtaan ovat rauhan eivätkä turmion ajatuksia ja hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon (Jer 29:11). Hän antaa meille iankaikkisen elämän.

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa tälle rakkaudelle ja armolle. Yksikään ihminen ei ole koskaan millään tavoin ansainnut elämällään tai teoillaan Jumalan armoa. Siksi Jumalan armo kohtaa aina sellaisen ihmisen, joka ei ole armoon kelvollinen. Armo yllättää aina. ”Hän on ENSIN rakastanut meitä” (1 Joh 4:19). Armoa eivät siis edellä mitkään ansiomme tai tekomme. Siksi se ei voi myöskään perustua katumukseemme tai itsesyytöksiimme, ei nöyryyteemme tai kaipaukseemme. Jumalan pelastava suhde meihin ja meidän suhteemme häneen perustuu vain Jumalan täysin edellyksettömään armoon ja rakkauteen. Armo on siis sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa tälle rakkaudelle. Hän yksinkertaisesti vain rakastaa meitä (Joh 3:16), sillä hän on rakkaus. Siksi armo on omalla tavallaan yksipuolista rakkautta. Meidän vastauksemme Jumalan armoon on aina hyvin vajavaista ja heikkoa – usein tuskin uskonkipinäinenkään. Siksi armo ihmeellisyydessään ja valtavuudessaan ei ole vain ylijärjellinen, vaan suorastaan järjenvastainen.

Jumalan armon voimme ottaa vastaan vain uskomalla armoa julistavaan sanaan, Jumalan armon evankeliumiin. Jumalan armo on pelastuksemme syy, perusta ja vaikuttava voima ja evankeliumi on se armon väline, joka tuo armon ja pelastuksen elämäämme. Koska Jumalan armo kohtaa meidät sanan vakuutuksena, voimme aina väitellä vastaan ja myös torjua armon.

Armo voi tulla meille myös liian korkealla olevaksi sanaksi. Ansioton ei uskalla ottaa sitä sanaa vastaan Jumalan omana ja juuri hänelle kuuluvana sanana. Hän kokee olevansa armon varas, armon väärinkäyttäjä, jos hän alkaa luottaa Jumalan armoon. Hän päättelee, että kun elämäni ei ole muuttunut eikä vaellukseni korjaantunut, en uskalla enää ottaa tätä sanaa ja sen vakuuttamaa rakkautta vastaan. Se ei kuulu minulle. Se ei vaikuta minussa. Näen itseni niin epäonnistuneena ihmisenä, ettei minulla ole mitään oikeutta luottaa Jumalan armoon. Jos luotan armoon, olen armon väärinkäyttäjä.

Siksi armon osallisuuteen pääsemiseen liittyy usein vaikeita taisteluja. Meidän on vaikea käsittää, että Jumalan armon ylistys on ihmisen synnin tunnustus. Juuri se, että pidän itseäni armoon kelpaamattomana, jopa armon väärinkäyttäjänä, avaakin käteni ja sydämeni armolle.

Rosenius on sanonut: "Ei armoa tarvitse todella sellainen syntinen, jonka synnit ovat tekoja, ajatuksia ja sanoja, mutta joka ei suostu myöntämään eikä ole nähnyt sydämensä luonnon saastaisia pohjamutia ja joutunut niistä hätään. - Vain itsestään epätoivoinen ihminen tarttuu armoon." Saman on sanonut myös Luther: ”Armo ei ravitse niitä, jotka ovat kylläisiä ja ravituita, vaan se ravitsee nälkäisiä, niinkuin usein olemme sanoneet. Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, vielä olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka.”

On varmaa, että olipa meidän tilamme omasta ja toisten mielestä millainen tahansa, niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme varmasti armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

”Meidän tulee oppia, ettei meillä ole mitään ansiota Jumalan edessä, että hänen täytyy lahjoittaa meille armo pelkästä armosta meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Meidän tulee oppia sekin, että Herran täytyy lahjoittaa meille myös armo ja lahja voida vastaanottaa armo, että hänen täytyy lahjoittaa meille usko. Niin sekin on meidän opittava, ettei uskoamme varten riitä vain se, että sillä on totinen ja luotettava kohde, ei riitä vain se, että Jumala on antanut meille järkkymättömän totuuden omistettavaksi. Vaaditaan vielä enemmän: Jumalan on sen lisäksi annettava meille vielä itse uskokin, annettava meille lahjan vastaanottava käsikin. Ei riitä vain se, että hän on antanut meille auringon valon, hänen täytyy antaa meille myös silmät ennen kuin me voimme nähdä jotain” (Rosenius).

Herra sanoi: ”Minun armoani.” Enempää et tule samaan ja enempää et tarvitsekaan. Se riittää täysin tätä aikaa ja iäisyyttä varten. Kyllähän Paavali tiesi, että Jumalan armo oli ollut tähänkin asti hänelle mitä todellisin ja koko hänen elämänsä oli ollut armon varassa. Jumalan armo oli ollut hänen voimansa (1 Kor 15:10). Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen elämäntehtävällään oli yksi ainoa sisältö: Julistaa evankeliumia Jumalan armosta (Apt 20:24). Mutta oliko Jumalan armo tullut tuossa vaikeassa elämäntilanteessa hänelle liian itsestään selväksi? Oliko se muuttunut vain uskonnolliseksi fraasiksi? Rusikoimisen keskellä eivät fraasit auta. Armon on oltava todellista.

Tänäänkin on ihmeellistä ihmeellisempää, että Herra antaa armonsa, oman armonsa minullekin. Siinä on kyseessä hänen sydämensä armo ja laupeus. Se tarkoittaa juuri minua ja kohdistuu minuun, Hän antaa tämän armonsa lahjana, ilmaiseksi vaatimatta minulta mitään vastineeksi. Hän odottaa, että otan sen vastaan uskoen ja perustan koko toivoni valoisasta tulevaisuudesta vain siihen ja että suostun jatkamaan palvelutyötäni yksin tämän armon varassa.

Totisesti parempaa olotilaa sisäiselle tervehtymiselle ja kasvulle ei voi olla kuin armo, jossa saa hengittää täydellisesti hyväksyttynä ilman ainuttakaan ehtoa. Kallein aarre, mitä kristillisellä seurakunnalla on tarjota aikamme ihmiselle, on ansiottoman armon tietoinen julistaminen. Armo on tämän ajan kuormitetulle, ahdistuneelle, epävarmuuden keskellä elävälle ihmiselle ainoa asia, jonka varassa jaksaa elää. Armosta ei koskaan voi kuulla liikaa, mutta siitä vaikeneminen tai siitä puhuminen ehdollisena voi johtaa järkyttäviin seurauksiin ahdistuneen ihmisen elämässä.

III. MILLÄ TAVOIN YKSIN ARMO RIITTÄÄ?

Mitä Jumalan armossa on sellaista, että se täyttää ja tyydyttää täysin ihmisen? Mikä salaisuus, mikä rikkaan elämän mahdollisuus kätkeytyykään näihin Herran sanoihin ”Minun armoni riittää” tai vanhan käännöksen sanoin ”Minun armossani on sinulle kyllin”? Miten tämä armo alkaa riittää minullekin ja täyttää minut? Miten vaivojen ja kiusojen alla ja niiden keskellä elävä ihminen voi olla tyydytetty pelkän Jumalan armon varassa? Miten voi olla mahdollista, että Jumalan armon kohdannut ihminen Paavalin tavoin voi sanoa, että hän kerskaa, ylpeilee, pitää, iloitsee heikkoudestaan, vaikeuksistaan ja ahdistuksistaan? Se tuntuu aivan käsittämättömältä elämänasenteelta. Uskomme kuitenkin, että Paavali sanoi tämän rehellisesti.

Paavali oli nyt vakuuttunut, että Jumalan armo tulisi riittämään kaikissa elämänkohtaloissa. Se riittäisi kaikissa sairauksissa, niissäkin, joista häntä ei parannettaisi. Se riittäisi kaikissa ihmissuhteissa, niissä kaikkein vaikeimmissakin, joissa hän kohtasi valheveljiä. Se riittäisi silloinkin, kun inhimillisesti katsoen hänen elämäntyönsä näytti tuhoutuvan ja kaikki aasialaiset uskovat hylkäsivät hänet ja hänen opetuksensa (2 Tim 1:15). Se riitti silloinkin kun hänet vangittiin ja hän joutui vuosia virumaan tutkintovankeudessa kykenemättä mitenkään edistämään asiaansa. Se riitti silloinkin, kun keisarin Neron sotilaan miekka katkaisi hänen kaulansa.

Jos meillekin kirkastuisi samalla tavoin Jumalan armo kuin Paavalille, niin totisesti mekin olisimme sydämemme syvyyksiä myöten tyydytettyjä ja turvallisella mielellä. Jos näkisimme Jumalan armon koko syvyyden ja suuruuden, emme jaksaisi enää elää täällä alhaalla. Armo on aina suurempi ja ihmeellisempi kuin mitä koskaan eläessämme tässä ruumiissa ja sen monien rajoitusten alaisena pystymme kuvittelemaan. Armo ylittää täysin käsityskykymme ja myös kykymme ottaa se vastaan. Se on niin pakahduttavan ihmeellinen ja suloinen, että me yksinkertaisesti repeytyisimme rikki pelkästä ilosta ja riemusta. Eräs virrensäkeistä sanoo sen näin: ”Yli ymmärryksemme todella käy armo se, jonka Herra tarjoaa, langenneille lahjoittaa” (virsi 19:5). Toisessa virressä laulamme: ”Lujempaa turvaa meille ken voi tuoda mistään muusta kuin armon sana ikuinen! Se lähti Herran suusta” (virsi 183:4).

Herran armo merkitsee sitä, että minulla on joka hetki avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan (Sak 13:1). Armo merkitsee sitä, että saan pyytää Herralta, että hän antaisi minulle elävää vettä. Ja hän antaa ja minä juon enkä enää koskaan ole janoissani. Hänen antamasta vedestä tuleekin lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä (Joh 4:10, 14). Herran armo on sitä, että voin mennä koska tahansa ja välittömästi hänen luokseen eikä hän aja minua pois (Joh 6:37). Ja kun tulen hänen luokseen, en koskaan ole nälissäni ja kun uskon häneen en koskaan enää ole janoissani (6:35). Armo on sitä, että hän antaa minulle yltäkylläisen elämän (Joh 10:10).

Armon osallisuus on sitä, että voin Psalmin rukoilijan tavoin tunnustaa: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti… minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan” (Ps 73:25,26,28, KR 38)

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että juuri tällaista masentunutta, kiukuttelevaa ja epäuskoista ihmistä Jeesus kutsuu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä anna teille levon" (Matt 11:28). Ja minä uskallan mennä!

Armon valoa välähtää ristiltä. Jumala ei Kristuksen tähden lue meidän syntejämme eikä syyllisyyttämme tuomioksi. Hän antaa kaiken anteeksi ja peittää. Olemme autuaita synneistämme huolimatta ja syntiemme kanssa. Olemme autuaita kaikista kivuistamme ja ahdistuksistamme huolimatta. Olemme autuaita, vaikka Jumala joutuu syntiemme tähden kurittamaan jatkuvasti meitä. Ja olemme kiitollisia, että hän vaivautuu kurittamaan ja näin varjelee meitä sokaisevalta ylpeydeltä.

Jumalan armo Kristuksessa on siis ihmeellinen. Emme vapaudu vielä tänään syntisyydestämme, mutta vapaudumme syyllisyydestämme ja silloin myös kadotustuomiosta. Toki jotain syntien tekemisestä putoaa pois vähitellen elämästämme. Mutta varsinaiset tuskamme ja syyllisyytemme aiheuttajat - itsekkyys, ylpeys, rakkaudettomuus, epäilys - säilyvät meissä elämämme loppuun asti. Siksi alituinen syntimme tarvitse alituista sovituksen, anteeksiantamuksen ja armon sanaa. Juuri tähän välähtää ristiltä valo! Juuri tässä asiassa armo riittää ja on kylliksi.

Armon tähden Pyhä Henki voi asua syntisessä sydämessämme niin kuin aarre voi olla rikkinäisessä ja likaisessa saviastiassa. Saviastia ei siitä muutu mihinkään, vaikka sen sisään kätketään suunnattoman suuri aarre. Tänään meidän tilamme voi olla millainen tahansa. Mutta niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

Tätä Jumalan armon ihmettä kohdallamme olemme tottuneet nimittämään uskonvanhurskaudeksi, luetuksi vanhurskaudeksi ja jumalattoman vanhurskauttamiseksi (Room 4:5). Se on mitä ihmeellisin Jumalan rakkauden ja armon osoitus. Tämä rakkaus kestää. Se ei sammu meidän viheliäisyytemme eikä heikkoutemme tähden. Tämän suurempaa rakkautta emme koskaan ajallisen elämämme aikana tule samaan osaksemme.

Vasta tämän armon ymmärtäminen ja tuleminen todeksi tekee meille Kristuksen ristin kaikkein tärkeimmäksi elämässämme ja rohkaisee meitä kestämään elämämme loppuun asti monenlaisia korvapuusteja ja nyrkin iskuja. Siksi armo ei ole sitä, että tuska otetaan pois. Armo on sitä, että opitaan elämään yhdessä tuskan kanssa.

Job joutui järkyttävällä tavalla Saatanan ruhjottavaksi. Mikä auttoi Jobia kestämään. Hän uskalsi purkaa pahanolonsa avoimesti. Hän ei vaiennut. Hän purki sisimpänsä vihan ja katkeruuden. Hän hyökkäsi jopa Jumalaa vastaan sillä tavoin, että joutui myöhemmin tunnustamaan puhuneensa mielettömästi (Job 42:3). Mutta kaiken tuskansa ja mielettömien puheittensa keskellä hän sittenkin säilytti uskonsa. Se ilmenee suurenmoisella tavalla Jobin uskontunnustuksessa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa (Job 19:25-27). Tämä uskontunnustus sisältää sen rehellisen toteamuksen, että kerran nahkani on riekaleina ja lihani riistetty irti. Fyysinen olemukseni on hajonnut, maallinen majani hajotettu. Maasta olen tullut ja maaksi olen jälleen tuleva. Mutta juuri siinä syvimmässä tuhoutumisen hetkessä Job uskoi, että hän saa nähdä Jumalan.

Sama usko teki Aabrahamista meidän kaikkien uskonisän. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja hän uskoi siihen Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room 4:18,17). Hän oli valmis kuolemaan ja vaipumaan olemattomuuteen, koska hän oli varma ylösnousemuksesta. ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut” (Room 4:20-21).

Abrahamhan uskoi häneen, ”joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan” (4:17). Minunkin ainoa mahdollisuuteni on luottaa Herraan, joka minun kuolleen uskoni, kuihtuneen rakkauteni, olemattoman parannukseni, pyhitykseni, kilvoitukseni, hengentäyteyteni ja hengen hedelmäni saa olemaan ja tekee eläväksi.

En vain luota siihen, että Herra kerran ruumiin ylösnousemuksessa tekee tämän ihmeen. Luotan siihen, että hän on aloittanut tämän ylösnousemuksen ihmeen minussa jo nyt. Hän joka päivä ikään kuin aavistellen, kuin idullaan tekee minut kuolleen ja olemattoman uskovan olevaksi ja eläväksi.

Siksi en voi olla lakkaamatta ojentumassa yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta lahjoitettuun sovitukseen ja vanhurskauteen. Saan elää siitä, Saan iloita siitä. Se on uskon kohteena aamuin ja illoin. Siihen palaan jatkuvasti ja vain se antaa rauhan ja ilon sydämeen elämän monenlaisten huolten ja vaikeuksien keskellä.

Vain Kristuksen sijaissovitukseen ja uskonvanhurskauteen kiinnittyvä usko vahvistaa Jumalan lapsen kestämään ajallisen elämän kaikkea mielettömyyttä. Sen varassa eletään toivossa silloinkin kun toivoa ei näy. Siihen kiintyvä usko antaa kaikessa ja aina kunnian yksin Jumalalle. Vain tähän keskittyvä usko vie syntisen ihmisen yhteyteen elävän Jumalan kanssa. Vain tässä uskossa Jumalan lapsi saa kokea riemullisen täyttymyksen.

IV. MITÄ TARKOITTAA SE, ETTÄ ”VOIMA TULEE TÄYDELLISEKSI HEIKKOUDESSA"?

Mistä siinä oikein on kysymys? Kuinka Paavali saattoikaan rehellisesti tunnustaa olevansa jopa mieltynyt heikkouteen puutteisiin, ahdistuksiin, vastoinkäymisiin? Eihän niissä koskaan ole mitään miellyttävää.

Näkikö hänen omassa elämässään ylpeyden niin suurena vaarana, että hän tajusi miten juuri vaikeudet ja vastoinkäymiset pitävät hänet oikealla tiellä ja auttavat häntä säilyttämään oikean asenteen Herraan ja itseensä. Vaikeuksien keskellä hänen luottamuksensa omaan itseensä ja omiin kykyihinsä romahti. Mutta silloin pääsi myös luottamus Herraan ja Herran voimaan ja mahdollisuuksíin hallitsemaan häntä ja hänen käyttäytymistään. VT:ssa tulee esiin tämä sama asia: ”Ennen kuin minua nöyryytettiin, minä eksyin... Hyvä oli minulle, että minua nöyryytettiin” (Ps 119:67, 71). ”Sillä Herra hankkii oikeuden kansallensa ja armahtaa palvelijoitansa, koska hän näkee, että heidän voimansa on poissa ja että kaikki tyynni on lopussa” (5 Moos 32:36).

Luther käsittelee tätä asiaa Roomalaiskirjeen luennossa: "Ellei Jumala ahdistuksella meitä tutkistelisi olisi mahdotonta yhdenkään ihmisen tulla autuaaksi. Tämä johtuu siitä, että meidän luontomme on perisynnin tähden niin syvälle itseensä käpristynyt, että se ei ainoastaan Jumalan parhaita lahjoja taivuta itsensä mukaisiksi ja nauti niitä, kuten näkyy laki-ihmisistä ja ulkokullatuista, vaan vieläpä käyttää itse Jumalaakin niitten saavuttamiseen. Onpa se itse tietämätön siitä, että se niin väärin, kierosti ja nurjasti etsii kaikkea, myös Jumalaa, vain oman itsensä tähden. … Sen tähden armollinen Jumala heti paikalla ahdistaa, harjoittaa, koettelee ihmistä vanhurskautettuaan ihmisen ja annettuaan hänelle hengelliset lahjansa, ettei tuo jumalaton luonto ryntäisi nauttimaan niistä, ne kun ovat erinomaisen rakastettavia ja nauttimiseen kovasti kiihottavia, ja ettei ihminen sellaisen tietämättömyytensä vuoksi joutuisi ikuiseen kadotukseen. Tällä tavoin näet ihminen oppii rakastamaan puhtaasti Jumalaa ja palvomaan, kun hän ei palvo Jumalaa armon ja lahjojen tähden vaan yksinomaan Jumalan itsensä tähden. Siten hän ‘ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’. Ellei hän näin tekisi, lapsi uuden perintönsä suloisuuden valtaamana pian alkaisi hekumoida saamansa armon nauttimisessa ja loukkaisi Isäänsä sen jälkeen pahemmin kuin sitä ennen. Sen tähden apostoli sanoo sopivassa järjestyksessä, että ‘ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä’, ts. että meistä tulee koeteltuja."

Kuinka tyhjäksi ja voimattomaksi Jumala riisuikaan elämän koulussa Abrahamin. Luther tulkitsee hyvin tätä Abrahamin elämänkoulua: ”Aabraham lähti isänmaastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäytyi minun tietoni varaan ja luopui omastaan ja saapui oikeata tietä oikeaan päämäärään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löytää, vaan minun täytyy kuljettaa sinua niin kuin sokeaa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mikään luotu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajattelemassasi kärsimyksessä, vaan siinä, mikä kohtaa sinua vastoin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mestari on läsnä (Joh 11:28)."

Siunatessaan Jumalan armon valitseman poikansa Jaakobin, Iisak oli sokea ja petetty puoliso ja isä. Jos hän olisi nähnyt ja hänen voimansa olisivat olleet jäljellä, hän ilman muuta olisi siunannut Esaun, jota hän arvosti enemmän kuin Jaakobia. Jaakob paetessaan kodistaan oli niin yksinäinen ja köyhä, että hänen tyynynään oli pelkkä kivi. Mutta juuri siinä tilanteessa Jumala näytti hänelle taivaan portaat ja enkelit ja lupasi olla hänen kanssaan kaikessa. Kuinka tyhjäksi Jumala ensin riisuikaan ylpeän ja itsevarman Joosefin ennen kuin saattoi antaa hänelle suuren tehtävän. Samoin Mooseksen itsevarmuus ja prinssin asema romahti neljänkymmenen vuoden autiomaakoulutuksessa. Kun sitten Jumala kutsui ja halusi lähettää hänet, ei hänelle ollut muuta sanottavaa kuin lähetä joku toinen, ei minusta ole. Daavid riisuttiin Goljatin voittamisen tuomasta huumasta ja hän joutua vuosia pakenemaan Saulin häikäilemätöntä vainoa. Silloin hän itki niin, ettei enää löytänyt itseltään kyyneleitä. Jeremia löysi itsensä liejukaivosta ja oli sinne kuolemaisillaan. Kyllä Jumala todella monella tavoin on joutunut riisumaan lapsensa omiin voimiin luottamisesta. Kuitenkin he kaikista vaikeuksista huolimatta täyttivät sen elämäntehtävän, jonka olivat saaneet Herralta.

Emme saa vaatia itsellemme hyvää oloa. Meidän on suostuttava kantamaan pahaa oloa, tuskaa, sekavuutta. Meidän on suostuttava jatkuvaan riisumiseen ja luopumiseen. Kuitenkin olemme siinä autuaita, jos katsomme Jeesukseen. Olemme rutiköyhiä ja kuitenkin autuaita.

”Sen tähden tarkoittaa juuri koko Jumalan armotyö saada ihminen riisutuksi niin, että Jumala saa olla mitä hän tahtoo, armahtaja ihmistä varten. Jumalan armotyön pahimpana esteenä ovat ihmisen luuloteltu oma kunto, oma usko, parannus, vaellus, jotka estävät häntä vastaanottamasta kaikkea Kristukselta. Vasta alaslyöty ja murheissansa apua tähystävä saa avun...Hän jopa tahtoo pitääkin ihmisen kurjuutensa tunnossa, jotta tämä säilyisi vastaanottajan asemassa loppuun asti” (W. Malmivaara).