IRC-Galleria

”Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima. Siksi iloitsen heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin joudun Kristuksen tähden. Juuri heikkona olen voimakas” (2 Kor 12:7-10, KR 92).

I. SOKAISEVAN YLPEYDEN VAARA

Esillä oleva 2 Kor:n katkelma on lyhyt ja hyvinkin henkilökohtainen kuvaus erään Jumalan ihmisen sisäisestä taistelusta. Sen avulla Pyhä Henki paljastaa meille erään uskonelämämme suurimman vaaran ja osoittaa, millä tavoin Herra johtaa ja varjelee omiaan.

Siinä kerrotaan Jumalan ihmisestä, joka oli saanut kokea Jumalan yliluonnollisen puuttumisen omaan elämäänsä. Hänellä oli ollut valtavia ilmestyksiä. Hänet oli temmattu paratiisiin ja hän oli kuullut sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua (2 Kor 12:3). Tämän kokemuksen jälkeen hän saattoi olla täysin varma siitä, että hän oli todellinen Jumalan lapsi ja valittu ase ja että hänen koko elämänsä oli täysin Jumalan käsissä.

Samaan aikaan kerrotaan kuitenkin Jumalan lapsen hauraudesta ja syntisyydestä. Hän ei kestänytkään Jumalan kirkkauden kohtaamista. Vuosien rukoustaistelun jälkeen hän tajusi, että häntä uhkasi suuri sisäinen vaara. Kenties se selvisi vasta kolme kertaa toistuneen rukouksen jälkeen, kun hän ihmetteli miksi Jumala ei vastaa.

Hän tajusi, että nämä Jumalan teot hänen elämässään ja valtavat ilmestykset houkuttelivat hänestä esiin synneistä saatanallisimman – ylpeyden (2 Kor 12:7). Kaikista Hengen voimateoista huolimatta hänessä eli ja vaikutti hänen turmeltunut luontonsa. Siitähän Jeesus oli varoittanut opetuslapsia Getsemanessa: ”Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko” (Matt 26:41). Toisessa yhteydessä Paavali tunnusti tämän: ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen.” ”Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room 7:18,24). Jokaisessa uskovassa elää ja vaikuttaa tänäänkin samanlainen turmeltunut luonto.

Miten nöyryyttävää onkaan huomata, etteivät suuret tunteet eivätkä edes väkevät taivaalliset kokemukset ilman muuta olekaan vain siunaukseksi! Ne sisältävät vaaran ja saattavat johtaa uskovan hänen luontonsa heikkouden takia omahyväisyyteen ja ylpeyteen.

Ylpeys (kreik. hybris) on perimmäinen synti, kaikkien syntien alkujuuri. Juuri siihen käärme houkutteli ihmisen syntiinlankeemuksessa, kun hän väitti, että ”te tulette niin kuin Jumala” (1 Moos 3:5, KR 38) – Jumalan kaltaiseksi. Ylpeys on ihmisen halua korottaa itsensä jumalaksi ja tulla riippumattomaksi todellisesta Jumalasta – itsenäiseksi, vapaaksi ja oman tahtonsa mukaisesti itseään toteuttavaksi ihmiseksi. Ylpeys on sitä, että ihminen on perinjuurin minäkeskeinen, itsekäs, itsensä ympärille käpertynyt ja etsii kaikkialla ja aina omaa etuaan. Tämä mieli lähtee sisästä, ihmisen sydämestä (Mark 7:22).

Ilmestyskirjassa paljastetaan millaiseen arvostelukyvyn puutteeseen, sokeuteen ja omahyväisyyteen uskovan sisimmästä nouseva ylpeys voi johtaa: ”Sinä sanot: Minä olen rikas, minä olen rikastunut enkä mitään tarvitse; etkä tiedä, että juuri sinä olet viheliäinen ja kurja ja köyhä ja sokea ja alaston” (Ilm 3:17, KR 38). Se on eräs niistä vaaroista, joihin voimakkaana koettu uskoontulo ja pelastusvarmuus voi johtaa. Me kaipaamme ja tarvitsemme pelastusvarmuutta ja kuitenkin pelastusvarmuus voi muuttua huomaamattamme varmuudeksi omasta uskosta ja omasta oikeasta hengellisyydestä eikä se enää olekaan varmuutta yksin Pelastajan rakkaudesta ja luotettavuudesta.

Tarvitsemme toistuvasti varoituksen: ”Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu” (1 Kor 10:12). ”Jos joku luulee jotakin tietävänsä, ei hän vielä tiedä, niinkuin tietää tulee” (1 Kor 8:2, KR 38). Jatkuvasti on myös tarpeen Psalmin rukous: ”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle” (Ps 139:23-24, KR 38).

Raamattu kehottaa: ”Pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon. Nöyrtykää siis Jumalan väkevän käden alle, niin hän ajan tullen korottaa teidät” (1 Piet 5:5-6).

Nöyryys on sitä, että Jumala saa olla minun elämässäni Jumala ja minä olen vain ihminen. Nöyryys on sitä, että suostun näkemään omat rajoitukseni enkä yritä olla sen enempää kuin olen. Nöyryys on sitä, että annan Pyhän Hengen yhä syvemmin näyttää todeksi oman pohjattoman perisyntisyyteni.

Kristittyinä myönnämme kyllä todeksi Jesajan profetian sanat: ”Korkea ja Ylhäinen, hän, joka pysyy ikuisesti, jonka nimi on Pyhä, sanoo näin: - Minä asun korkeudessa ja pyhyydessä, mutta asun myös murtuneiden ja nöyrien luona. Minä virvoitan murtuneiden hengen ja herätän eloon nöyrien sydämen” (Jes 57:15). Mutta meidän on vaikea suostua siihen, että Herra alkaa todella murtaa ja nöyryyttää meitä. Nöyräksi ei kuitenkaan tulla ilman nöyryytyksiä. Vanhassa virressä laulettiin: ”Sä särje mun kivinen sydämeni, se uudeksi luo Isä taivaan” (vrt. virsi 159:4). Mutta kun Herra alkaa särkeä, me alamme parkua ja esittää voimakkaita vastalauseita.

Näemme nyt Paavalin elämässä, etteivät suuret hengelliset kokemukset tee ilman muuta uskovaa nöyräksi. Paavali tarvitsi pysyäkseen nöyränä sekä lihaansa pistimen että Saatanan enkelin rusikoimaan. Paavali joutui samaan kouluun kuin Job.

Näin tämä tilannekuvaus paljastaa meille taistelun, jota käydään jokaisen Kristuksen uskovan sisimmässä läpi koko ajallisen elämän. Ylpeytemme ei katoa sydämestämme niin kauan kuin elämme tässä ruumiissa. Siksi valvova Jumalan lapsi joutuu koko elämänsä ajan vaikeroimaan oman sydämensä petollisuutta, pahuutta ja parantumattomuutta (Jer 17:9) ja huutamaan Herran armoa avukseen.

II. PISTÄVÄ PIIKKI JA SAATANAN ENKELI KURITTAMASSA MINUA

Uskovan Paavalin elämänkokemus paljastaa meille myös toisen keskeisen piirteen jokaisen Jumalan lapsen elämästä. Emme siitä mielellämme puhu emmekä edes halua siitä tietää mitään.

Emme kerta kaikkiaan pysy oikealla tiellä ilman tuskallista kuritusta. ”Jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa, hän lyö jokaista, jonka pojakseen ottaa. Teidän kärsimyksenne on kasvatusta.” ”Jumalan kuritus koituu meidän todelliseksi parhaaksemme” (Hepr 12:6,7,10). Job sanoo: ”Hän avaa ihmisten korvat ja sinetillä vahvistaa heidän saamansa kurituksen, kääntääkseen ihmisen pois pahasta teosta ja varjellakseen miestä ylpeydestä” (Job 33:17-18).

Kurittaessaan Jumala joutuu käyttämään joskus hyvinkin raskaita keinoja.

Saatanan enkeli - käärme kavalin kaikista kedon eläimistä - vietteli ensimmäiset ihmiset syntiin. Nyt Jumala käyttää tätä samaa viettelijää Paavalin elämässä pitääkseen hänen ylpeytensä kurissa. Ihmeellisessä taivaallisessa ”rokotuksessa” käytettään samaa tuhoajaa torjumaan kyseisen tuhoajan tappavan vaikutuksen. Se tuntuu aivan käsittämättömältä. Mutta näin Jumala toimii kaikkivaltiudessaan. Näin tapahtui myös silloin, kun hän nosti tangon päähän autiomaassa saman käärmeen kuvan, joka vietteli ihmisen syntiin. Myös Jeesus korotettiin ihmisten kiroamana tangon päähän (Joh 3:14-15) ja juuri sillä tavoin hän voitti tuon vanhan käärmeen, Saatanan.

Emme tiedä käytännössä mikä oli Paavalin elämässä pistävä piikki ja millä tavalla Saatana häntä rusikoi. Jobin kirjan alku antaa meille joitakin viitteitä siihen, miten Saatana voi rusikoida ihmistä. Joka tapauksessa Paavalin kohdalla kyseessä oli jokin jatkuva, tuskaa tuottava ja sivullistenkin havaitsema oleva kiusa ja vaiva. Se pakotti hänet alistumaan ajallisen elämän rajoituksiin. Se sitoi hänet tiukasti maan kamaralle korkeiden yliluonnollisen taivaskokemuksen jälkeen. Se teki hänet raihnaiseksi ja haittasi hänen työtään Jumalan valtakunnassa. Tuon ajan katsomusten valossa pahan hengen aiheuttamat vaikeudet elämässä koettiin erittäin iljettävinä ja tällaisen ihmisen nähtiin olevan Jumalan hylkäämä. Emme ihmettele, että Paavali todella halusi vapautua siitä.

Missään tapauksessa Paavalin elämä ei yleensäkään kristittynä ollut helppo. Toinen Korinttilaiskirje paljastaa sen meille karulla tavalla: ”Kärsimykset ovat tulleet runsaina meidän osaksemme. Me olemme ahdingossa… Jouduimme niin suunnattomiin ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet selviävämme hengissä” (2 Kor 1:5-8). ”Me olemme kaikin tavoin ahtaalla… neuvottomia… vainottuja… maahan lyötyjä... ulkonainen ihmisemme murtuu (4:8,9,16). Tämä meidän maallinen telttamajamme puretaan… me huokailemme ja kaipaamme… huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua …” (5:1-4). ”Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen… Meitä halveksitaan, meitä panetellaan…. Meitä pidetään villitsijöinä… Meitä kohdellaan tuntemattomina… Olemme lähellä kuolemaa… pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, murheellisia… Olemme köyhiä .. meillä ei ole mitään” (6:4-12). ”Ahdinkomme keskellä… emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot” (7:4-6). ”Vaikeudet ovat raskaasti koetelleet… äärimmäisessä köyhyydessä” (8:2). ”Älkää pitäkö minua järjettömänä. Mutta vaikka olisinkin hullu, niin antakaa minun olla hullu” (11:16). ”Olen saanut raataa kovemmin… olen ollut… vankeudessa, minua on ruoskittu ylen määrin, monesti olen ollut kuolemanvaarassa. Olen juutalaisilta viisi kertaa saanut ’yhtä vaille neljäkymmentä’ ruoskaniskua, kolmesti olen saanut raippoja, kerran minua on kivitetty, kolme kertaa olen joutunut haaksirikkoon, olen ajelehtinut meressä vuorokauden. Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa” (11:23-27).

Kaikista näistä ahdistuksista ja vaikeuksista huolimatta emme tiedä, mitä Paavali tarkoitti puhuessaan piikistä ja Saatanan enkelin rusikoimisesta. Se on hyvä, sillä nyt voi jokainen soveltaa Paavalin opetusta oman elämänsä pistäviin piikkeihin ja rusikoimisiin.

Missään tapauksessa ei ole helppo luottaa sellaiseen Jumalaan, joka johdatuksellaan aiheuttaa meille tuskaa ja kipua. Me haluamme sellaisen Jumalan joka tekee meidät onnellisiksi, terveiksi ja hyvinvoiviksi. Haluamme Jumalan, joka parantaa kaikki sairautemme eikä ainakaan anna niitä lisää.

Kaiken lisäksi Paavalin elämänkokemus Jumalan johdatuksesta kertoo meille, että piikit ja rusikoimiset saattavat kestää vuosia. Tällaisista vuosista tuleekin uskovan elämässä jatkuvaa nisunjyvän kuolemaa (Joh 12:24). Ehkä nuorempana saattoi kuvitella, että kyynelillä kylväminen ja nisunjyvän kuolema on kertakaikkinen ja nopea tapahtuma ja sitten elämän loppuun asti kannamme ihanaa satoa ja olemme onnellisia ja menestyviä uskovia. Mutta vähitellen huomaammekin, että tuskainen ja nöyryyttävä kuolemanprosessi vain jatkuu ja sato, sen näkeminen ja korjaaminen ehkä jääkin kokonaan rajan tuolle puolelle. Tälle puolelle jää vain uskollisuus tässä jatkuvan kuolettamisen tilanteessa.

Elämänkohtalomme ainakin hetkittäin voivat tuntuvat meistä mielettömän vaikeilta. Kristillinen usko onkin elämistä tässä maailmassa kärsimyksen synnyttämässä ahdistuksessa. Kärsimys ja synti koskettavat koko uskovan elämää ja ovat jatkuvasti hänen seuralaisinaan.

II. MITÄ TARKOITTAA HERRAN SANAT "MINUN ARMONI”?

Mikä auttaa meitä kaikesta huolimatta kestämään kurituksen alla ja ehkä oppimaankin jotain. Miten säilytämme rohkeutemme? Mikä auttaa meitä kaiken suoritettuamme pysymään pystyssä (Ef 6:13)?

Paavali rukoili vapautumista vaivoistaan. Siinä ensimmäinen opetus: ”Heittäkää kaikki murheenne hänen päällensä” (1 Piet 5:7, KR 38). Jumala ei näyttänyt vastaavaan mitään ja kun hän sitten vastasi, vastaus olikin ensi kuulemalta hyvin karu: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa" (2 Kor 12:9). Jumala ei puhu tässä mitään pistimestä eikä Saatanan enkelistä. Hän ei sanonut, että hän ottaa pois nämä kiusat. Hän vain sanoi, että hänen armonsa riittää pitämään Paavalin elämänhaluisena ja työkykyisenä. Hän jopa sanoi senkin, että Paavalin kokema heikkous on välttämätöntä. Jumalan todellinen voima pääsee toimimaan hänen elämässään vain silloin kun hän kokee itsensä heikoksi.

Voiko Herran armo merkitä näin paljon? Onko mahdollista, että juuri armo antaakin elämän vaikeuksien ja tuskien keskellä koko olemassaolollemme todellisen mielekkyyden? Riittääkö armo silloinkin, kun piikki raastaa ja Saatana oikein rusikoi? Miten Jumalan armo voi olla kärsivälle ihmiselle näin tärkeä? Mistä tuollaisessa armossa lopulta on kysymys? Mitä uutta ja ratkaisevan tärkeää Paavali löysi nyt Jumalan armosta?

Meille on tärkeää huomata Herran lyhyessä vastauksessa jokainen sana. Hän sanoi: ”Minun armoni.” Korostus on sanassa minun. Nyt ei ole kysymys jostain yleisestä armosta, jostain osaksemme tulevasta elämän hyvyydestä ja mukavuudesta. Armo liittyy täysin Jumalan persoonaan ja siihen millainen ja kuka on Jumala. Tässä armossa kohtaamme iankaikkisen, kaikkivaltiaan Jumalan. Kristittyinä tiedämme, että Jumalan armo on aina sidottu hänen ainoaan Poikaansa Jeesukseen Kristuksen. Koko Jumalan armo keskittyy Kristukseen, hänen elämäänsä ja työhönsä.

Armossa on kysymys Isästä ja Pojasta ja Pyhän Hengen elävöittävästä todellisuudesta. Kun Jumala sanoo ”minun armoni”, silloin armo on tässä ja nyt ja se on mitä todellisin. Missä sana, siellä Herra itse! Armo on Jumalan todellisuuden kohtaamista. Siksi armo merkitsee, että tajuan olevani kaikkinäkevän Jumalan edessä, hänen valaisemanaan ja hänen silmien tutkittavana.

Ennen kaikkea Jumalan armossa on aina kysymys hänen suosiollista mielenlaadustaan ihmistä kohtaan. ”Armo merkitsee Jumalan lempeyttä ja mielisuosiota” (Luther). Kun kuulemme sanan armo, kohtaamme jotakin sellaista, jolla lähtee syvältä Jumalan sydämestä. Siinä on kyse hänen ajatuksestaan, mielenlaadustaan ja asenteestaan meitä kohtaan. Siksi sanat ”minun armoni” sisältävät mitä pyhimmän ja kalleimman asian. Näin Jumala ajattelee minusta, tällaisena hän pitää minua.

Siinä sanotaan kaikkein tärkein ja parhain, mitä ihminen voi kuulla Jumalan omana vakuutuksena omalle kohdalleen. Jeremia ilmaisee sen unohtumattomalla tavalla: ”Iankaikkisella rakkaudella minä olen sinua rakastanut, sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni armosta" (Jer 31:3, KR 38). Jo ennen häntä Jumala ilmoitti Moosekselle tämän saman olemuksensa syvimmän tunnon langennutta ihmistä kohtaan: "Herra, Herra on laupias Jumala, hän antaa anteeksi. Hän on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä ja uskollisuutensa on suuri. Hän on armollinen tuhansille ja antaa anteeksi pahat teot, rikkomukset ja synnit” (2 Moos 34:6-7).

Näin silloinkin, vaikka hän vakuuttaa, ettei ei jätä syyllistä rankaisematta. Paavalin ilmaisee tämän Jumalan armon luonteen henkilökohtaisella ja samalla UT:n ilmoituksen antamilla sanoilla: ”Minkä nyt elän lihassa (tässä syntisessä ja heikossa luonnossa), sen minä elän Jumalan Pojan (antamassa) uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni” (Gal 2:20b) ja joka siksi rakastaa minua edelleenkin. UT:n todistuksen pohjalta tiedämme, että Jeesus on myös se syyllinen, joka otti kantaakseen kaikki syntini ja jota rangaistiin juuri minun tähteni. Tässä on Herran armo, tässä on tuo ”minun armoni”.

Jos Jumala lakkaisi hetkeksikään olemasta meille armollinen, olisimme tuhon omat. Siksi Valitusvirsien tekijä sanoo: ”Herran armoa on se, että vielä elämme” (Val 3:22). Elämämme jokainen hetki on Jumalan armon varassa. Siksi myös pelastumisemme on kokonaan Jumalan armon varassa.

Armo on myös sitä, että Jumala persoonallisena olentona tuntee meidät henkilökohtaisesti ja ottaa meihin yhteyttä ja ottaa meidät yhteyteensä. Hän tuntee meidät nimeltä. Hän sanoo minullekin: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun” (Jes 43:1).

Armo on Jumalan kohtaamista elämäksi ja autuudeksi. Armo on sitä, että hän antaa kaiken anteeksi ja ottaa omakseen ja pitää omanaan. Siksi armo luo aidon suhteen Jumalaan. Se tuo elämäämme lapsen suhteen Isään. Siksi armo merkitsee läheistä yhteyttä Jumalaan, Jumalan puhuttelua, jatkuvaa vuorovaikutusta hänen kanssaan ja Jumalan huolenpitoa.

Armo on sitä, että hänen ajatuksensa meitä kohtaan ovat rauhan eivätkä turmion ajatuksia ja hän antaa meille tulevaisuuden ja toivon (Jer 29:11). Hän antaa meille iankaikkisen elämän.

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa tälle rakkaudelle ja armolle. Yksikään ihminen ei ole koskaan millään tavoin ansainnut elämällään tai teoillaan Jumalan armoa. Siksi Jumalan armo kohtaa aina sellaisen ihmisen, joka ei ole armoon kelvollinen. Armo yllättää aina. ”Hän on ENSIN rakastanut meitä” (1 Joh 4:19). Armoa eivät siis edellä mitkään ansiomme tai tekomme. Siksi se ei voi myöskään perustua katumukseemme tai itsesyytöksiimme, ei nöyryyteemme tai kaipaukseemme. Jumalan pelastava suhde meihin ja meidän suhteemme häneen perustuu vain Jumalan täysin edellyksettömään armoon ja rakkauteen. Armo on siis sitä, että Jumala rakastaa meitä ilman, että meissä on mitään perustaa tälle rakkaudelle. Hän yksinkertaisesti vain rakastaa meitä (Joh 3:16), sillä hän on rakkaus. Siksi armo on omalla tavallaan yksipuolista rakkautta. Meidän vastauksemme Jumalan armoon on aina hyvin vajavaista ja heikkoa – usein tuskin uskonkipinäinenkään. Siksi armo ihmeellisyydessään ja valtavuudessaan ei ole vain ylijärjellinen, vaan suorastaan järjenvastainen.

Jumalan armon voimme ottaa vastaan vain uskomalla armoa julistavaan sanaan, Jumalan armon evankeliumiin. Jumalan armo on pelastuksemme syy, perusta ja vaikuttava voima ja evankeliumi on se armon väline, joka tuo armon ja pelastuksen elämäämme. Koska Jumalan armo kohtaa meidät sanan vakuutuksena, voimme aina väitellä vastaan ja myös torjua armon.

Armo voi tulla meille myös liian korkealla olevaksi sanaksi. Ansioton ei uskalla ottaa sitä sanaa vastaan Jumalan omana ja juuri hänelle kuuluvana sanana. Hän kokee olevansa armon varas, armon väärinkäyttäjä, jos hän alkaa luottaa Jumalan armoon. Hän päättelee, että kun elämäni ei ole muuttunut eikä vaellukseni korjaantunut, en uskalla enää ottaa tätä sanaa ja sen vakuuttamaa rakkautta vastaan. Se ei kuulu minulle. Se ei vaikuta minussa. Näen itseni niin epäonnistuneena ihmisenä, ettei minulla ole mitään oikeutta luottaa Jumalan armoon. Jos luotan armoon, olen armon väärinkäyttäjä.

Siksi armon osallisuuteen pääsemiseen liittyy usein vaikeita taisteluja. Meidän on vaikea käsittää, että Jumalan armon ylistys on ihmisen synnin tunnustus. Juuri se, että pidän itseäni armoon kelpaamattomana, jopa armon väärinkäyttäjänä, avaakin käteni ja sydämeni armolle.

Rosenius on sanonut: "Ei armoa tarvitse todella sellainen syntinen, jonka synnit ovat tekoja, ajatuksia ja sanoja, mutta joka ei suostu myöntämään eikä ole nähnyt sydämensä luonnon saastaisia pohjamutia ja joutunut niistä hätään. - Vain itsestään epätoivoinen ihminen tarttuu armoon." Saman on sanonut myös Luther: ”Armo ei ravitse niitä, jotka ovat kylläisiä ja ravituita, vaan se ravitsee nälkäisiä, niinkuin usein olemme sanoneet. Ei voi tulla Herran Kristuksen tykö eikä armoa osakseen saada se, joka vielä on viisas, voimakas ja nuhteeton, sellainen, joka löytää itsestänsä hyvää, vielä olematta köyhä, kurja, sairas, syntinen ja houkka.”

On varmaa, että olipa meidän tilamme omasta ja toisten mielestä millainen tahansa, niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme varmasti armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

”Meidän tulee oppia, ettei meillä ole mitään ansiota Jumalan edessä, että hänen täytyy lahjoittaa meille armo pelkästä armosta meidän Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta. Meidän tulee oppia sekin, että Herran täytyy lahjoittaa meille myös armo ja lahja voida vastaanottaa armo, että hänen täytyy lahjoittaa meille usko. Niin sekin on meidän opittava, ettei uskoamme varten riitä vain se, että sillä on totinen ja luotettava kohde, ei riitä vain se, että Jumala on antanut meille järkkymättömän totuuden omistettavaksi. Vaaditaan vielä enemmän: Jumalan on sen lisäksi annettava meille vielä itse uskokin, annettava meille lahjan vastaanottava käsikin. Ei riitä vain se, että hän on antanut meille auringon valon, hänen täytyy antaa meille myös silmät ennen kuin me voimme nähdä jotain” (Rosenius).

Herra sanoi: ”Minun armoani.” Enempää et tule samaan ja enempää et tarvitsekaan. Se riittää täysin tätä aikaa ja iäisyyttä varten. Kyllähän Paavali tiesi, että Jumalan armo oli ollut tähänkin asti hänelle mitä todellisin ja koko hänen elämänsä oli ollut armon varassa. Jumalan armo oli ollut hänen voimansa (1 Kor 15:10). Hän oli vakuuttunut siitä, että hänen elämäntehtävällään oli yksi ainoa sisältö: Julistaa evankeliumia Jumalan armosta (Apt 20:24). Mutta oliko Jumalan armo tullut tuossa vaikeassa elämäntilanteessa hänelle liian itsestään selväksi? Oliko se muuttunut vain uskonnolliseksi fraasiksi? Rusikoimisen keskellä eivät fraasit auta. Armon on oltava todellista.

Tänäänkin on ihmeellistä ihmeellisempää, että Herra antaa armonsa, oman armonsa minullekin. Siinä on kyseessä hänen sydämensä armo ja laupeus. Se tarkoittaa juuri minua ja kohdistuu minuun, Hän antaa tämän armonsa lahjana, ilmaiseksi vaatimatta minulta mitään vastineeksi. Hän odottaa, että otan sen vastaan uskoen ja perustan koko toivoni valoisasta tulevaisuudesta vain siihen ja että suostun jatkamaan palvelutyötäni yksin tämän armon varassa.

Totisesti parempaa olotilaa sisäiselle tervehtymiselle ja kasvulle ei voi olla kuin armo, jossa saa hengittää täydellisesti hyväksyttynä ilman ainuttakaan ehtoa. Kallein aarre, mitä kristillisellä seurakunnalla on tarjota aikamme ihmiselle, on ansiottoman armon tietoinen julistaminen. Armo on tämän ajan kuormitetulle, ahdistuneelle, epävarmuuden keskellä elävälle ihmiselle ainoa asia, jonka varassa jaksaa elää. Armosta ei koskaan voi kuulla liikaa, mutta siitä vaikeneminen tai siitä puhuminen ehdollisena voi johtaa järkyttäviin seurauksiin ahdistuneen ihmisen elämässä.

III. MILLÄ TAVOIN YKSIN ARMO RIITTÄÄ?

Mitä Jumalan armossa on sellaista, että se täyttää ja tyydyttää täysin ihmisen? Mikä salaisuus, mikä rikkaan elämän mahdollisuus kätkeytyykään näihin Herran sanoihin ”Minun armoni riittää” tai vanhan käännöksen sanoin ”Minun armossani on sinulle kyllin”? Miten tämä armo alkaa riittää minullekin ja täyttää minut? Miten vaivojen ja kiusojen alla ja niiden keskellä elävä ihminen voi olla tyydytetty pelkän Jumalan armon varassa? Miten voi olla mahdollista, että Jumalan armon kohdannut ihminen Paavalin tavoin voi sanoa, että hän kerskaa, ylpeilee, pitää, iloitsee heikkoudestaan, vaikeuksistaan ja ahdistuksistaan? Se tuntuu aivan käsittämättömältä elämänasenteelta. Uskomme kuitenkin, että Paavali sanoi tämän rehellisesti.

Paavali oli nyt vakuuttunut, että Jumalan armo tulisi riittämään kaikissa elämänkohtaloissa. Se riittäisi kaikissa sairauksissa, niissäkin, joista häntä ei parannettaisi. Se riittäisi kaikissa ihmissuhteissa, niissä kaikkein vaikeimmissakin, joissa hän kohtasi valheveljiä. Se riittäisi silloinkin, kun inhimillisesti katsoen hänen elämäntyönsä näytti tuhoutuvan ja kaikki aasialaiset uskovat hylkäsivät hänet ja hänen opetuksensa (2 Tim 1:15). Se riitti silloinkin kun hänet vangittiin ja hän joutui vuosia virumaan tutkintovankeudessa kykenemättä mitenkään edistämään asiaansa. Se riitti silloinkin, kun keisarin Neron sotilaan miekka katkaisi hänen kaulansa.

Jos meillekin kirkastuisi samalla tavoin Jumalan armo kuin Paavalille, niin totisesti mekin olisimme sydämemme syvyyksiä myöten tyydytettyjä ja turvallisella mielellä. Jos näkisimme Jumalan armon koko syvyyden ja suuruuden, emme jaksaisi enää elää täällä alhaalla. Armo on aina suurempi ja ihmeellisempi kuin mitä koskaan eläessämme tässä ruumiissa ja sen monien rajoitusten alaisena pystymme kuvittelemaan. Armo ylittää täysin käsityskykymme ja myös kykymme ottaa se vastaan. Se on niin pakahduttavan ihmeellinen ja suloinen, että me yksinkertaisesti repeytyisimme rikki pelkästä ilosta ja riemusta. Eräs virrensäkeistä sanoo sen näin: ”Yli ymmärryksemme todella käy armo se, jonka Herra tarjoaa, langenneille lahjoittaa” (virsi 19:5). Toisessa virressä laulamme: ”Lujempaa turvaa meille ken voi tuoda mistään muusta kuin armon sana ikuinen! Se lähti Herran suusta” (virsi 183:4).

Herran armo merkitsee sitä, että minulla on joka hetki avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan (Sak 13:1). Armo merkitsee sitä, että saan pyytää Herralta, että hän antaisi minulle elävää vettä. Ja hän antaa ja minä juon enkä enää koskaan ole janoissani. Hänen antamasta vedestä tuleekin lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä (Joh 4:10, 14). Herran armo on sitä, että voin mennä koska tahansa ja välittömästi hänen luokseen eikä hän aja minua pois (Joh 6:37). Ja kun tulen hänen luokseen, en koskaan ole nälissäni ja kun uskon häneen en koskaan enää ole janoissani (6:35). Armo on sitä, että hän antaa minulle yltäkylläisen elämän (Joh 10:10).

Armon osallisuus on sitä, että voin Psalmin rukoilijan tavoin tunnustaa: ”Ketä muuta minulla olisi taivaassa! Ja kun sinä olet minun kanssani, en minä mistään maan päällä huoli. Vaikka minun ruumiini ja sieluni nääntyisi, Jumala on minun sydämeni kallio ja minun osani iankaikkisesti… minun onneni on olla Jumalaa lähellä, minä panen turvani Herraan” (Ps 73:25,26,28, KR 38)

Armo merkitsee nimenomaan sitä, että juuri tällaista masentunutta, kiukuttelevaa ja epäuskoista ihmistä Jeesus kutsuu: "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä anna teille levon" (Matt 11:28). Ja minä uskallan mennä!

Armon valoa välähtää ristiltä. Jumala ei Kristuksen tähden lue meidän syntejämme eikä syyllisyyttämme tuomioksi. Hän antaa kaiken anteeksi ja peittää. Olemme autuaita synneistämme huolimatta ja syntiemme kanssa. Olemme autuaita kaikista kivuistamme ja ahdistuksistamme huolimatta. Olemme autuaita, vaikka Jumala joutuu syntiemme tähden kurittamaan jatkuvasti meitä. Ja olemme kiitollisia, että hän vaivautuu kurittamaan ja näin varjelee meitä sokaisevalta ylpeydeltä.

Jumalan armo Kristuksessa on siis ihmeellinen. Emme vapaudu vielä tänään syntisyydestämme, mutta vapaudumme syyllisyydestämme ja silloin myös kadotustuomiosta. Toki jotain syntien tekemisestä putoaa pois vähitellen elämästämme. Mutta varsinaiset tuskamme ja syyllisyytemme aiheuttajat - itsekkyys, ylpeys, rakkaudettomuus, epäilys - säilyvät meissä elämämme loppuun asti. Siksi alituinen syntimme tarvitse alituista sovituksen, anteeksiantamuksen ja armon sanaa. Juuri tähän välähtää ristiltä valo! Juuri tässä asiassa armo riittää ja on kylliksi.

Armon tähden Pyhä Henki voi asua syntisessä sydämessämme niin kuin aarre voi olla rikkinäisessä ja likaisessa saviastiassa. Saviastia ei siitä muutu mihinkään, vaikka sen sisään kätketään suunnattoman suuri aarre. Tänään meidän tilamme voi olla millainen tahansa. Mutta niin kauan kun tarvitsemme Herraa Kristusta ja huudamme avuksemme hänen nimeään, olemme armon osallisuudessa ja Kristus tuntee meidät.

Tätä Jumalan armon ihmettä kohdallamme olemme tottuneet nimittämään uskonvanhurskaudeksi, luetuksi vanhurskaudeksi ja jumalattoman vanhurskauttamiseksi (Room 4:5). Se on mitä ihmeellisin Jumalan rakkauden ja armon osoitus. Tämä rakkaus kestää. Se ei sammu meidän viheliäisyytemme eikä heikkoutemme tähden. Tämän suurempaa rakkautta emme koskaan ajallisen elämämme aikana tule samaan osaksemme.

Vasta tämän armon ymmärtäminen ja tuleminen todeksi tekee meille Kristuksen ristin kaikkein tärkeimmäksi elämässämme ja rohkaisee meitä kestämään elämämme loppuun asti monenlaisia korvapuusteja ja nyrkin iskuja. Siksi armo ei ole sitä, että tuska otetaan pois. Armo on sitä, että opitaan elämään yhdessä tuskan kanssa.

Job joutui järkyttävällä tavalla Saatanan ruhjottavaksi. Mikä auttoi Jobia kestämään. Hän uskalsi purkaa pahanolonsa avoimesti. Hän ei vaiennut. Hän purki sisimpänsä vihan ja katkeruuden. Hän hyökkäsi jopa Jumalaa vastaan sillä tavoin, että joutui myöhemmin tunnustamaan puhuneensa mielettömästi (Job 42:3). Mutta kaiken tuskansa ja mielettömien puheittensa keskellä hän sittenkin säilytti uskonsa. Se ilmenee suurenmoisella tavalla Jobin uskontunnustuksessa: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa (Job 19:25-27). Tämä uskontunnustus sisältää sen rehellisen toteamuksen, että kerran nahkani on riekaleina ja lihani riistetty irti. Fyysinen olemukseni on hajonnut, maallinen majani hajotettu. Maasta olen tullut ja maaksi olen jälleen tuleva. Mutta juuri siinä syvimmässä tuhoutumisen hetkessä Job uskoi, että hän saa nähdä Jumalan.

Sama usko teki Aabrahamista meidän kaikkien uskonisän. Abraham toivoi, vaikka toivoa ei ollut, ja hän uskoi siihen Jumalaan, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room 4:18,17). Hän oli valmis kuolemaan ja vaipumaan olemattomuuteen, koska hän oli varma ylösnousemuksesta. ”Abraham ei ollut epäuskoinen eikä epäillyt Jumalan lupausta, vaan sai voimaa uskostaan. Hän antoi Jumalalle kunnian varmana siitä, että Jumala pystyy tekemään sen mitä on luvannut” (Room 4:20-21).

Abrahamhan uskoi häneen, ”joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan” (4:17). Minunkin ainoa mahdollisuuteni on luottaa Herraan, joka minun kuolleen uskoni, kuihtuneen rakkauteni, olemattoman parannukseni, pyhitykseni, kilvoitukseni, hengentäyteyteni ja hengen hedelmäni saa olemaan ja tekee eläväksi.

En vain luota siihen, että Herra kerran ruumiin ylösnousemuksessa tekee tämän ihmeen. Luotan siihen, että hän on aloittanut tämän ylösnousemuksen ihmeen minussa jo nyt. Hän joka päivä ikään kuin aavistellen, kuin idullaan tekee minut kuolleen ja olemattoman uskovan olevaksi ja eläväksi.

Siksi en voi olla lakkaamatta ojentumassa yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen kautta lahjoitettuun sovitukseen ja vanhurskauteen. Saan elää siitä, Saan iloita siitä. Se on uskon kohteena aamuin ja illoin. Siihen palaan jatkuvasti ja vain se antaa rauhan ja ilon sydämeen elämän monenlaisten huolten ja vaikeuksien keskellä.

Vain Kristuksen sijaissovitukseen ja uskonvanhurskauteen kiinnittyvä usko vahvistaa Jumalan lapsen kestämään ajallisen elämän kaikkea mielettömyyttä. Sen varassa eletään toivossa silloinkin kun toivoa ei näy. Siihen kiintyvä usko antaa kaikessa ja aina kunnian yksin Jumalalle. Vain tähän keskittyvä usko vie syntisen ihmisen yhteyteen elävän Jumalan kanssa. Vain tässä uskossa Jumalan lapsi saa kokea riemullisen täyttymyksen.

IV. MITÄ TARKOITTAA SE, ETTÄ ”VOIMA TULEE TÄYDELLISEKSI HEIKKOUDESSA"?

Mistä siinä oikein on kysymys? Kuinka Paavali saattoikaan rehellisesti tunnustaa olevansa jopa mieltynyt heikkouteen puutteisiin, ahdistuksiin, vastoinkäymisiin? Eihän niissä koskaan ole mitään miellyttävää.

Näkikö hänen omassa elämässään ylpeyden niin suurena vaarana, että hän tajusi miten juuri vaikeudet ja vastoinkäymiset pitävät hänet oikealla tiellä ja auttavat häntä säilyttämään oikean asenteen Herraan ja itseensä. Vaikeuksien keskellä hänen luottamuksensa omaan itseensä ja omiin kykyihinsä romahti. Mutta silloin pääsi myös luottamus Herraan ja Herran voimaan ja mahdollisuuksíin hallitsemaan häntä ja hänen käyttäytymistään. VT:ssa tulee esiin tämä sama asia: ”Ennen kuin minua nöyryytettiin, minä eksyin... Hyvä oli minulle, että minua nöyryytettiin” (Ps 119:67, 71). ”Sillä Herra hankkii oikeuden kansallensa ja armahtaa palvelijoitansa, koska hän näkee, että heidän voimansa on poissa ja että kaikki tyynni on lopussa” (5 Moos 32:36).

Luther käsittelee tätä asiaa Roomalaiskirjeen luennossa: "Ellei Jumala ahdistuksella meitä tutkistelisi olisi mahdotonta yhdenkään ihmisen tulla autuaaksi. Tämä johtuu siitä, että meidän luontomme on perisynnin tähden niin syvälle itseensä käpristynyt, että se ei ainoastaan Jumalan parhaita lahjoja taivuta itsensä mukaisiksi ja nauti niitä, kuten näkyy laki-ihmisistä ja ulkokullatuista, vaan vieläpä käyttää itse Jumalaakin niitten saavuttamiseen. Onpa se itse tietämätön siitä, että se niin väärin, kierosti ja nurjasti etsii kaikkea, myös Jumalaa, vain oman itsensä tähden. … Sen tähden armollinen Jumala heti paikalla ahdistaa, harjoittaa, koettelee ihmistä vanhurskautettuaan ihmisen ja annettuaan hänelle hengelliset lahjansa, ettei tuo jumalaton luonto ryntäisi nauttimaan niistä, ne kun ovat erinomaisen rakastettavia ja nauttimiseen kovasti kiihottavia, ja ettei ihminen sellaisen tietämättömyytensä vuoksi joutuisi ikuiseen kadotukseen. Tällä tavoin näet ihminen oppii rakastamaan puhtaasti Jumalaa ja palvomaan, kun hän ei palvo Jumalaa armon ja lahjojen tähden vaan yksinomaan Jumalan itsensä tähden. Siten hän ‘ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa’. Ellei hän näin tekisi, lapsi uuden perintönsä suloisuuden valtaamana pian alkaisi hekumoida saamansa armon nauttimisessa ja loukkaisi Isäänsä sen jälkeen pahemmin kuin sitä ennen. Sen tähden apostoli sanoo sopivassa järjestyksessä, että ‘ahdistus saa aikaan kärsivällisyyttä, mutta kärsivällisyys koettelemuksen kestämistä’, ts. että meistä tulee koeteltuja."

Kuinka tyhjäksi ja voimattomaksi Jumala riisuikaan elämän koulussa Abrahamin. Luther tulkitsee hyvin tätä Abrahamin elämänkoulua: ”Aabraham lähti isänmaastaan eikä tiennyt mihin. Hän jättäytyi minun tietoni varaan ja luopui omastaan ja saapui oikeata tietä oikeaan päämäärään. Katso, tämä on ristin tie. Sinä et voi itse sitä löytää, vaan minun täytyy kuljettaa sinua niin kuin sokeaa. Sen tähden et sinä (ei ihminen eikä mikään luotu), vaan "minä", minä itse, opetan sinua kulkemaan sitä tietä, jota sinun tulee vaeltaa (Ps 32:8). Seuraa minua, älä itse valitsemassasi työssä äläkä itse ajattelemassasi kärsimyksessä, vaan siinä, mikä kohtaa sinua vastoin valintaasi, ajatuksiasi ja haluasi. Siinä minä kutsun. Ole siinä oppilaani. Silloin on aika. Mestari on läsnä (Joh 11:28)."

Siunatessaan Jumalan armon valitseman poikansa Jaakobin, Iisak oli sokea ja petetty puoliso ja isä. Jos hän olisi nähnyt ja hänen voimansa olisivat olleet jäljellä, hän ilman muuta olisi siunannut Esaun, jota hän arvosti enemmän kuin Jaakobia. Jaakob paetessaan kodistaan oli niin yksinäinen ja köyhä, että hänen tyynynään oli pelkkä kivi. Mutta juuri siinä tilanteessa Jumala näytti hänelle taivaan portaat ja enkelit ja lupasi olla hänen kanssaan kaikessa. Kuinka tyhjäksi Jumala ensin riisuikaan ylpeän ja itsevarman Joosefin ennen kuin saattoi antaa hänelle suuren tehtävän. Samoin Mooseksen itsevarmuus ja prinssin asema romahti neljänkymmenen vuoden autiomaakoulutuksessa. Kun sitten Jumala kutsui ja halusi lähettää hänet, ei hänelle ollut muuta sanottavaa kuin lähetä joku toinen, ei minusta ole. Daavid riisuttiin Goljatin voittamisen tuomasta huumasta ja hän joutua vuosia pakenemaan Saulin häikäilemätöntä vainoa. Silloin hän itki niin, ettei enää löytänyt itseltään kyyneleitä. Jeremia löysi itsensä liejukaivosta ja oli sinne kuolemaisillaan. Kyllä Jumala todella monella tavoin on joutunut riisumaan lapsensa omiin voimiin luottamisesta. Kuitenkin he kaikista vaikeuksista huolimatta täyttivät sen elämäntehtävän, jonka olivat saaneet Herralta.

Emme saa vaatia itsellemme hyvää oloa. Meidän on suostuttava kantamaan pahaa oloa, tuskaa, sekavuutta. Meidän on suostuttava jatkuvaan riisumiseen ja luopumiseen. Kuitenkin olemme siinä autuaita, jos katsomme Jeesukseen. Olemme rutiköyhiä ja kuitenkin autuaita.

”Sen tähden tarkoittaa juuri koko Jumalan armotyö saada ihminen riisutuksi niin, että Jumala saa olla mitä hän tahtoo, armahtaja ihmistä varten. Jumalan armotyön pahimpana esteenä ovat ihmisen luuloteltu oma kunto, oma usko, parannus, vaellus, jotka estävät häntä vastaanottamasta kaikkea Kristukselta. Vasta alaslyöty ja murheissansa apua tähystävä saa avun...Hän jopa tahtoo pitääkin ihmisen kurjuutensa tunnossa, jotta tämä säilyisi vastaanottajan asemassa loppuun asti” (W. Malmivaara).

I. JEESUS KAIKEN KESKUKSEKSI

Tartumme otsikkomme ensimmäiseen sanaan - Jeesus! Kristillisen uskon suurin ihme ja samalla sen ydin ja sen olemus on Jeesus Kristus. Hän on Jumalan Poika ja Ihmisen Poika, hän tuli ihmiseksi, hän kärsi meidän pahuutemme tähden, hän nousi ylös kuolleista, hän elää tänäänkin, on omiensa kanssa ja pian hän tulee takaisin. Kaikki oleelli­nen kristillisessä uskossamme keskittyy tähän yhteen persoonaan, siihen mitä hän on, mitä hän on tehnyt ja mitä tulee vielä tekemään.

Tähän nimeen ja henkilöön sisältyy kaikki, mitä kristillinen usko voi tarjota tänään yhtä hyvin koko maailmalle kuin yhdelle ahdistuneelle ja kyselevälle ihmiselle kahdenkeskisessä sielunhoidollisessa keskustelussa. Sielunhoitotilanteessa hiljaa mielessämme toivon mukaan kyselemme, miten Jeesus Kristus pääsisi palvelemaan tätä lähimmäistäni tässä ja nyt? Miten löydämme yhdessä suuren Lääkärin ja ihmisen ainoan todellisen auttajan luo?

Toki meidän tehtävämme on nimenomaan palvella toista, ei opettaa eikä taivuttaa häntä omaan käsitykseemme asioista tai edes omaan uskoomme. Emme saa kuitenkaan tyytyä siihen, että Jeesuksen todellisuus ja hyvyys eivät pääse esille yhteisessä hetkessämme. Lopulta meillä sielunhoidossa ei ole muuta todellista annettavaa kuin läsnä oleva Herra Jeesus Kristus. Sielunhoito onkin Kristuksen evankeliumin liikkeellä oloa tässä maailmassa. Siinä julistamme tavalla tai toiselle evankeliumia yhdelle ihmiselle. Siksi sielunhoito ei ole terapiaa eikä se saa jäädä terapian tasolle vain ajallisiin!

Ja kuitenkin kuinka arkoja, jopa häpeilevän anteeksipyytäviä olemmekaan aikamme ihmisen edessä tuomaan esiin Jeesuksen nimeä ja yrittäessämme todistaa hänestä.

Pitäisikö meidän mennä Jeesuksen vakavien sanojen alle ja todella kuunnella niitä: ”Joka tämän uskottoman ja syntisen sukupolven keskellä häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee Isänsä kirkkaudessa pyhien enkelien kanssa" (Mark. 8:38).

Toistan vielä: Oli miten oli, niin joka tapauksessa Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalan vastaus tänäänkin niin koko ihmiskunnan kuin yksityisen ihmisen syvimpään hätään oman ainosyntyisen Poikansa lähettäminen maailmaan. Jumalan vastaus ei siis ole joku oppi, joku teko, jolla asiat järjestetään vaan persoona, henkilö – Jeesus Kristus todellinen ihminen ja todellinen Jumala – persoona jonka voimme oppia tuntemaan ja jonka kanssa voimme olla joka päivä yhteydessä.

Hän on kaiken syy ja perusta, kaiken välittäjä ja vaikuttaja, kaiken ylläpitäjä ja voima, kaiken päämäärä ja tarkoitus. Hän ”asuu kaikkien tähtitaivaiden tuolla puolen” ja silti niiden keskellä. Hän ”istuu majesteettina valtaistuimella” ja silti myös ”kumartuu tomun maahan” (Raimo Mäkelä). Tämän Jeesuksen todellisuuden tulisi tavalla tai toisella heijastua jokaiseen meidänkin sielunhoidolliseen keskusteluumme. Ei tyrkyttämisenä, vaan hiljaisena läsnäolona, aivan kuin tuoksuna.

Miten rohkeasti ensimmäisen sukupolven kristityt sanoivatkaan: ”Kristuksessa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol. 2:3). Hän, ”Poika on Jumalan sädehtivä kirkkaus, hänen olemuksensa kuva, ja hän ylläpitää kaikkea olemassa olevaa sanansa voimalla” (Hepr 1:2). ”Hän on näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen, ennen koko luomakuntaa syntynyt. Hänen välityksellään luotiin kaikki, kaikki mitä on taivaissa ja maan päällä, näkyvä ja näkymätön, valtaistuimet, herruudet, kaikki vallat ja voimat. Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten. Hän on ollut olemassa ennen kaikkea muuta, ja hän pitää kaiken koossa” (Kol 1:15-17).

He olivat syvästi vakuuttuneita siitä, että ”Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ’Jeesus Kristus on Herra’" (Fil. 2:10-11). ”Hän, joka on kaiken yläpuolella, ikuisesti ylistetty Jumala” (Room 9:5). ”Hän on tosi Jumala ja iankaikkinen elämä” (1 Joh 5:20).

Onko ihme, jos ensimmäisen sukupolven kristityt uskalsivat sanoa: ”Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle” (2 Kor. 10:5).

Miten rohkeasti vielä 1600-luvulla elänyt kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal korostikaan Jeesuksen Kristuksen merkitystä: ”Tunnemme Jumalan yksistään Jeesuksen Kristuksen avulla. Itseämmekään emme tunne muuten kuin Jeesuksen Kristuksen avulla. Elämän ja kuoleman tunnemme vain Jeesuksen Kristuksen avulla. Ilman Jeesusta Kristusta emme tiedä, mitä on elämämme, mitä kuolemamme, mitä on Jumala, mitä itse olemme. Siten me ilman Raamattua, jonka kohteena on vain Jeesus Kristus, emme tunne mitään, vaan näemme pelkkää pimeyttä ja sekavuutta Jumalan luonnossa ja omassa luonnosamme” (Mietelmiä, 214).

Tämä henkilö on yhtä todellinen, elävä kuin sinä ja minä tässä ja nyt. Juuri hän on kristillisen uskon vastaus koko ihmiskunnan syvimpiin kysymyksiin olemassaolomme tarkoituksesta ja päämäärästä. Hän on vastaus jokaisen ihmisen kaipuuseen onnellisesta elämästä.

Palautan mieliimme tilanteen Israelin autiomaamatkalta. Jälleen kansa oli kapinoinut vaikeuksien keskellä Jumalaa vastaan. Jälleen Jumala pyhyytensä tähden kuritti kapinoivaa kansaa. Käärmeet tulivat leiriin ja monia kuoli. Silloin Mooses sai käskyn ripustaa leirin keskelle tangon päähän vaskikäärmeen. Ja nyt jokainen käärmeen purema, joka katsoi tuohon tangon päässä riippuvaan käärmeeseen, jäi eloon. Käärmeen kuolettavan myrkyn ihmisruumissa voitti katse vaskikäärmeeseen.

Tämä kuvan Jeesus palautta mieliimme Joh 3:3: "Niin kuin Mooses autiomaassa nosti käärmeen korkealle, niin on myös Ihmisen Poika korotettava, jotta jokainen, joka uskoo häneen, saisi iankaikkisen elämän” (Joh 3:4-15). Siksi Johannes Kastaja sanoi niin vakuuttavasti: "Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh 1:29, 36). Siksi Heprealaiskirje kehottaa: ”Katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään… Ajatelkaa häntä” (12:2,3). ”Tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä” (Kol. 3;1-2).

Kuinka hyvä olisi aina välillä laulaa virttä 42: 1. On Jeesus nimi ihanin sielulle uskovalle. Se lohdun antaa vaivoihin, tuo rauhan ristin alle. 2. Se rohkaisee ja puhdistaa ja hoitaa särkyneitä. Se uupuneita vahvistaa ja ruokkii nääntyneitä. 3. Se nimi kallioni on ja linna luja Herran. Sen rikkaus on loputon, muu kaikki viedään kerran.

Vanhoja Herää Valvomaan lehden vuosikertoja selaillessa sattui silmääni hengellinen laulu. Se sopii hyviin päättämään otsikkomme ensimmäisen sanan Jeesus tulkinnan: Vain, yksin Jeesus mulle riittävi. Vain Hänen luonaan tyyntyy syömmeni. Vain luona ristin hiljaa vartoen saan kaiken hältä, mitä tarvitsen. Kuin virvatulten liekki häilyvä on täällä onnekkainkin elämä. Pois rientää hetket onnen päivien vain Jeesus antaa onnen iäisen. Vain Jeesus riittää. Kaiken peittää yö ja sydän, tuskaa täynnä, kuumeisesti lyö, kun kuljen kautta korven pimennon. Vain Jeesus riittää, kun Hän luonain on. Vain Jeesus riittää. Myrskyt raivoaa ja aallot uhkaa purren hukuttaa. Oi, auta, Herra, huudan tuskassaan. Hän tyyntää myrskyn, kun on purressain. On luonain Jeesus. Silmäin sulkeutuu ja päärlyportit mulle avautuu. On luonain Hän, kun jätän tämän maan ja muutan Isän kotiin ihanaan. (HV 2/1955)

JEESUS LÄHTEENÄ JA OPETTAJANA

Koettaessamme eläytyä kanssaihmistemme ongelmiin, meidän päällimmäisenä tavoitteena tulisi olla, että tavalla taikka toisella Jeesuksen nimi tulisi esiin, kuulisimme hänen paimenääntään ja niin kohtaisimme hänet sekä lähteenä että opastajana. Me itse olemme ihmisinä niin tyhjiä ja tyhjänpäiväisiä!

Jeesus lähteenä! Miten aikoinaan profeetta Sakarja sanoikaan: "Sinä päivänä… puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta” (13:1). Kristillinen kirkko on ymmärtänyt, että tämä profetia puhuu juuri Jeesuksesta. Hän on keskellämme kuin avoin lähde. Me saamme siitä juoda elämän vettä. Psalmista sanoo: ”Sinun luonasi on elämän lähde, sinun valostasi me saamme valon” (Ps. 36:10) ja hän on meille ”lähde, josta vesi ei ehdy” (Jes 58:11).

Samalla on hyvä myös palauttaa mieleen profeetta Jeremian surumieliset sanat: ”Minut, elävän veden lähteen, se on hylännyt ja hakannut itselleen vesisäiliöitä, särkyviä säiliöitä, jotka eivät vettä pidä” (Jer. 2:13).”He ovat hylänneet Herran, elävän veden lähteen.” Mutta jatkaa rukouksella: ”Paranna sinä minut, Herra, niin minä paranen. Auta minua, niin minä saan avun. Sinua yksin minä ylistän!” (17:13, 14).

”Älkää tavoitelko katoavaa ruokaa, vaan katoamatonta, sitä, joka antaa ikuisen elämän. Sitä teille antaa Ihmisen Poika, sillä Isä, Jumala itse, on merkinnyt hänet sinetillään." He kysyivät: "Mitä meidän tulee tehdä, että tekomme olisivat Jumalan tekoja?" Jeesus vastasi: "Uskokaa häneen, jonka Jumala on lähettänyt. Se on Jumalan teko" (Joh. 6:27-28).

Muistamme myös kuinka Jeesus huusi kovalla äännellä – niin todella Raamattu kertoo: huusi kovalla äänellä: "Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, 'hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat', niin kuin kirjoituksissa sanotaan" (Joh. 7:37-38).

Voisimmepa psalmin laulajien tavoin sanoa: "Kaikki minun lähteeni ovat sinussa". (Ps. 87:7 KR 38). Hän on se ainoa, joka voi antaa minulle elämän, todellisen elämän. Hän voi antaa elämän, josta Raamattu käyttää sanaa yltäkylläinen (Joh. 10:10, kreik. perisson, vielä enemmän, ylenpalttinen, yllin kylin, peri tarkoittaa ympäröidä joka puolelta). Vain hän antaa iankaikkisen elämän. ”Minä annan heille ikuisen elämän. He eivät koskaan joudu hukkaan, eikä kukaan riistä heitä minulta” (Joh. 10:28).

Miten Jeesus sanoikaan samarialaiselle naiselle: ”Joka juo minun antamaani vettä, ei enää koskaan ole janoissaan. Siitä vedestä, jota minä annan, tulee hänessä lähde, joka kumpuaa ikuisen elämän vettä" (Joh 4:14).

Miten suurenmoista olisikaan, jos saisimme sielunhoitotilanteessa kuulla ja jopa kokea todeksi Jesajan sana: ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista. Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää!” (Jes 55:1-3).

SYNTIEMME ANTEEKSIANTAMUS ON RATKAISEVA SUHTEESSAMME JUMALAAN, ILMAN SITÄ MEILLE EI OLE YHTEYTTÄ JUMALAAN

Vasta nyt otamme esille otsikkomme avainsanan – tuon vaikean ja niin tärkeän sanan anteeksiantamus. Meille on talletettuna järkyttävä Mooseksen rukous Jumalan johdatusta vastaan kapinaan nousseen kansansa puolesta: ”Herra, näytä nyt voimasi suuruus! Olethan sanonut: 'Herra on kärsivällinen, ja hänen hyvyytensä on suuri. Hän antaa anteeksi pahat teot ja rikkomukset, mutta ei jätä syyllistä rankaisematta. Aina kolmanteen ja neljänteen polveen hän panee lapset vastaamaan isiensä pahoista teoista.' Koska siis armosi on suuri, anna kansallesi anteeksi sen pahat teot, niin kuin olet tähänkin asti antanut sille anteeksi aina Egyptistä lähdöstä saakka." Herra sanoi: "Minä annan anteeksi, niin kuin pyysit” (4 Moos. 14:17-20). Syntisyytemme tähden vain anteeksiantamus voi luoda läheisen yhteyden meidän ja Jumalan välille.

Juuri anteeksiantamus on ainoa sana Apostolisessa uskontunnustuksessa, jolla kuvataan koko uskonelämän todellista sisältöä: ”Minä uskon… syntien anteeksiantamuksen (kreik. eis afesin hamartion). Verbi afiemi voidaan kääntää sanoilla päästää, heittää, lähettää, antaa mennä, laskea mene­mään, hylätä, poistua jostakin

Yhteys Jumalaan ja olemisemme Jumalan lapsena voi toteutua vain syntiemme anteeksiantamuksessa. Voimme toki sanan anteeksiantamus vaihtaa myös sanaan uskonvanhurskaus – molemmat sanat kuvaavat samaa asiaa.

Syntiemme anteeksiantamuksessa on aina ja ennen kaikkea kysymys Jumalan suhteesta, Jumalan asenteesta meihin – käytän näitä perin inhimillisiä sanoja. Syntiemme anteeksiantamus tapahtuu aina ja joka kerta Jumalan edessä taivaassa tai ehkä voimme sanoa Jumalan sydämessä hänen ajatellessaan meitä. Syntiemme anteeksiantamus tapahtuu Jumalan sisimmässä.

Mitä tarkoitan, kun sanon, että anteeksiantamuksessa on kysymys Jumalan sisimmästä? Asian tekee meille havainnollisesti Raamatun ehkä vaikeimmin luettava kirja 3. Moos. Se on kirja synnistä, uhrista, verestä, sovituksesta ja anteeksiantamuksesta. Yhteenvetona siellä sanotaan: ”Veri tuottaa sovituksen” (3 Moos 17:11 KR 38). Saman sanoo UT: ”Ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamista” (Hepr. 9:22).

3. Moos:ssa syntien anteeksiantamuksen lähtökohtana on se, että joku israelilainen oli tehnyt syntiä, rikkonut Herran käskyä vastaan ja tehnyt jotakin, mitä ei saa tehdä (4:2). Näin hän oli tullut syynalaiseksi, syylliseksi (4:3,13, 22, 27, 5:1, 2, 3, 4, 5). Toimintaohjeet ovat selvät: "Kun joku on joutunut syynalaiseksi jonkin tällaisen teon vuoksi, hänen tulee tunnustaa rikkomuksensa. Hänen on tekemänsä rikkomuksen sovitukseksi tuotava Herralle syntiuhrina… lammas. Pappi toimittakoon hänen rikkomuksensa sovitusmenot” (5:5-6).

Yksityiskohtaisesti saamme tietää, että kun syntinen on tuonut syntiuhriksi uhrieläimen, hänen on pantava kätensä eläimen päälle tunnustettava siinä syntinsä (3 Moos. 16:21). Mutta tämähän on samaa, mitä UT sanoo: ”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1 Joh 1:9).

Näin sovitettavat synnit pannaan uhrieläimen kannettavaksi (3 Moos 16:10, 21). Mutta niinhän UT:kin sanoo: ”Itse, omassa ruumiissaan, hän ’kantoi meidän syntimme’ ristinpuulle” (1 Piet. 2:24). Kuinka hyvin tähän viittaakaan Johannes Kastajan sanat: ”Katso Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh 1:29).

Tunnustamisen jälkeen syntisen itsensä oli teurastettava uhrieläin. Nyt pappi ottaa eläimen verta ja sivelee sitä alttarin sarviin. Näin toimitetaan synnin sovitus ja vasta sen jälkeen ihminen on Herran edessä puhdas kaikista synneistään (16:30).

On häkellyttävää lukea, kuinka 3 Moos:n luvuissa 4 ja 5 toistetaan tämä äärettömän tärkeä totuus anteeksiantamuksesta kahdeksan kertaa. Sen tulisi syöpyä syvälle meidän sydämeemme:

Kun pappi on toimittanut nämä sovitusmenot, kansa saa rikkomuksensa anteeksi (4:20).

Kun pappi näin on toimittanut sovitusmenot, kansan johtomies saa rikkomuksensa anteeksi (4:26),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi” (4:31),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi” (4:35),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot, rikkomuksen tehneelle annetaan anteeksi” (5:10),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot jostakin tällaisesta rikkomuksesta, rikkomuksen tekijä saa tekonsa anteeksi (5:13)

kun pappi on toimittanut tahattomasti tehdyn rikkomuksen sovitusmenot, rikkomus annetaan anteeksi” (5:18),

kun pappi on toimittanut sovitusmenot Herran edessä, rikkomus annetaan anteeksi (5:26).

Jeesus on meidän syntiuhrimme ja pappimme. Hän on meidän puolestamme toimittanut sovitusmenot ja siksi hänen kädestään voimme saada syntimme anteeksi. Näin Jeesus on meille anteeksiantamuksen lähde, hän on se avoin lähde syntiä ja saastaisuutta vastaan.

Tätä kuunnellessamme meille muistutetaan: ”Jumalan rakkaus antoi maailmalle synnit anteeksi vasta sitten, kun Kristus ensin oli kärsinyt kuoleman sijaisenamme. Jumalassa tapahtui sittenkin mielenmuutos, kun sijaiskärsimys poisti rakkauden esteenä olleen vihan” (Jukka Thurèn).

Siksi voimme nyt rohkeasti julistaa: "Jumala antaa synnit anteeksi, antaa anteeksi kaikki synnit ja kaikissa tapauksissa ja kaikkina aikoina ja antaa anteeksi ansaitsemattomasti ja kokonaan." Ja lisätä Lutherin sanat: "Syntien anteeksiantamusta ei voida ottaa vastaan muutoin kuin uskolla. Aarre on kyllä tarjona ja pantuna jokaiselle ovelle, vieläpä pöydällekin, mutta siihen vaaditaan, että sinä myös otat sen vastaan ja pidät sen varmasti sellaisena kuin sanat sen sinulle antavat" (C.O. Rosenius).

1960-luvulla Suomessakin vieraillut lähetystyöntekijä Ralf Shallis on terävästi nähnyt tähän sisältyvän erään nykyajan ihmisen ongelman. ”Joku sanoo nyt varmasti: "Tuo kuulostaa kyllä hie­nolta, mutta ei se niin helppoa ole. Mitä oikein tarkoitat? Sitäkö, että voin tehdä syntiä Jumalaa vastaan ja kuitenkin kaikki pyyhitään aina noin vain pois? Ei mi­nun omatuntona ainakaan salli minun uskoa niin help­poon ratkaisuun!" Olet aivan oikeassa, kun et halua uskoa helppoon ratkaisuun. Jumalalle tämä ratkaisu ei ollut helppo. Pienimmästäkin synnistäsi Jumala maksoi kalliin hin­nan: Poikansa kärsimisen ja kuoleman. Jeesuksen ve­ren vuodattaminen oli kaikkea muuta kuin helppo rat­kaisu, mutta Jumala haluaa sinun uskovan tämän ainut­laatuisen uhrin tuottaman sovituksen ehdottomuuteen. Jeesus itse huusi ristillä: "Se on täytetty." Jos et usko, että Hän antaa anteeksi, olet langennut epäuskon syn­tiin. Saatanan perimmäinen tarkoitus on viedä sinulta varmuus anteeksiantamuksesta ja syöstä sinut takaisin tuskaisiin epäilyksiin. Näin hän lamaannuttaa hengelli­sen elämäsi, ja uskosi pysyy voimattomana.” ”Tuntuuko liian helpolta? Asia on kuitenkin niin, että Jumalan anteeksiantamusta ei voi saada millään muulla tavalla. Ota se vastaan ja kiitti Jumalaa! Ymmärrätkö, miten täydellisen työn Jumala on teh­nyt puolestasi? Oletko todella ymmärtänyt Jeesuksen veren arvon? Jumala kutsuu meitä kasvojensa eteen siksi, että Jeesus on Puolustajamme ja ylimmäinen pappimme eikä suinkaan vihollisemme.”

Per Wallendorff kirjoitti: "Kristuksen rakkaus tuo meidät syntiemme anteeksiantamuksen osallisuuteen. Siinä julistetaan Jumalan edessä joka hetki meille vanhurskauttamistuomio. Siinä syntisinä ja heikkoina tunnustamme viheliäisyytemme ja pyydämme, että Jumala Jeesuksen tähden antaisi kaikki syntimme anteeksi olemuksemme pohjia myöten. Siinä rukoilemme, että Jumala synnyttäisi oikean uskon sydämeemme ja pukisi päällemme Kristuksen lahjavanhurskauden pyhitykseksi, viisaudeksi ja lunastukseksi. Tämän vanhurskautustuomion tuo meille Raamatun saan Pyhä Hengen kautta omaisuudeksemme ja iloksemme. Kiitos tästä, rakas Herra Jeesus!" (Kylväjän ensimmäinen Vuosikirja 1980).

”Syntien anteeksiantamus on loukkaamaton ja muuttumaton. Turvatkaamme siihen. Pitäkäämme tätä lahjaa kaikkia muita kalliimpana, vieläpä halveksikaamme tämän lahjan rinnalla kaikkia muita, niin suuria ja loistavia kuin ovatkin” (Luther, Gen II, 289).

"Kristityl­le on usko syntien anteek­siantamukseen aina oleva suuri ja ratkaiseva asia. Se ei siis kuuluu vain uskonelämän alkuvaiheeseen. Mitä vanhemmaksi kristitty tulee, mitä pitemmälle hän pääsee pyhityksessä, mitä enemmän hän on tekemisissä Pyhän Hengen kanssa - sitä kipeämmin hän tarvitsee syntien anteeksiantamusta. Syntien anteeksiantamuksen ratkaiseva merkitys kristillisyyden muiden lahjojen rinnalla on siinä, että vain se suo meille pääsyn taivaaseen. Jumalan tuomioistuimen edessä ei kysytä suuria hengellisiä elämyksiä, ihmeparantumisia, Jumalan valtakunnan työssä saavutettuja tuloksia eikä muutakaan - vain sitä ovatko syntimme annetut meille anteeksi." "Kristuksen seu­rakunta ei kuitenkaan elä moraalista eikä Jumalan käskyjen tuntemisesta ja noudatta­mises­ta. Ei se elä uskonnostakaan, ei korkeista jumaluuden kokemisista eikä Jumalan salaisuuk­sien tuntemisesta. Se elää yksin syntien anteeksisaamisesta" (Fr. Wislöff, Raitis usko).

Mutta sitten tulee tärkeä huomio, joka nimenomaan sielunhoidossa on mitä keskeisin ja myös mitä kipein totuus: "Kaikki synnit ovat armosta annettu anteeksi, mutta vielä ei ole kaikki tullut terveeksi saadun lahjan kautta" (Luther). Siis anteeksiannon saanut ei olekaan tullut synnittömäksi. "Lihaamme rasittaa ikuinen synti. Niin kauan kuin maan päällä elämme, eivät virheemme ja erehdyksemme lopu. Siksi on todella tarpeen olla olemassa meitä varten ikuinen ja aina vaikuttava anteeksiantamus niin ettemme syntiemme tähden uudelleen joutuisi Jumalan vihattaviksi, vaan pysyisimme anteeksiantamuksen tähden alati armon autettavana" (Luther).

Menemme Genetsaretin järven rannalle

Meidät kutsutaan Raamattua lukiessamme samastumaan lukemaamme kohtaan. Me aivan kuin siirrymme Raamatun maailmaan ja annamme siellä olevan koskettaa ja puhua meille. Raamatun kuvaama maailma on minun maailmani. Näin syntyy aito yhteys meidän ja Raamatun henkilön ja tapahtuman välille. Raamattu puhuu juuri minulle juuri tässä. Jumalahan on koko ajan sama. Näin hän johti ja puhui silloin, näin hän johtaa ja puhuu minulle tänäänkin.

Muistamme kuvauksen Jeesuksen ja Pietarin kohtaamisesta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen Genetsaretin järven rannalla. Siitä kerrotaan Johannkesen evankeliumin viimeisessä luvussa.

Koska Jumala on antanut meille mielikuvituksen lahjan, niin voimme sulkea vaikkapa silmämme ja kuvitella istuvamme tuolla samalla paikalla kuin Pietari. Me voimme eläytyä niin tuohon tilanteeseen, että aivan kuin itsekin näemme Jeesuksen silmät ja kuulemme Jeesuksen äänen. Emme kuuntele vain sitä, mitä Pietari vastasi, sillä nyt on meidän vuoromme vastata. Kuuntelemme Jeesuksen kolme kertaa toistuvaa kysymystä.

Toivon mukaan suostumme tähän Jeesuksen kyselyyn. Hänhän elää tänäänkin. Hän on totisesti noussut ylös. Hauta on tyhjä. Sentähden lupauksensa – ”minä olen tiedän kanssanne joka päivä” - mukaan hän on kirjaimellisesti läsnä tässä ja nyt. Hän totisesti kuulee, mitä hänelle vastaamme.

Nyt hän siis katsoo meihin ja kysyy kolme kertaa käyttäen jopa minunkin etunimeäni: ”Rakastatko sinä minua”, ”rakastatko minua", ”olenko minä sinulle rakas?”

Mitä vastaamme sisimmässämme näihin Jeesuksen henkilökohtaisiin kysymyksiin?

Kuuntelemme miten UT:n sivuilla silloiset uskovat vastasivat

Kertaamme joitakin kohtia UT:sta, joissa tulee näkyviin ensimmäisen sukupolven kristittyjen vastus näihin kysymyksiin ja heidän rakkautensa Jeesukseen. Voimmeko me tänään sydämestämme yhtyä niihin?

En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta (1 Kor. 2:2).

Minä taas en ikinä tahdo kerskailla mistään muusta kuin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen rististä. Siinä on maailma minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle (Gal. 6:14).

Minulle elämä on Kristus ja kuolema on voitto (Fil. 1:21)

Minun Herrani ja Jumalani! (Joh. 20:28)

Nyt olen kääntänyt selkäni kaikelle sille, mitä ennen pidin suuressa arvossa. Olen pannut luottamukseni ja toivoni yksin Kristukseen. Kaikki muu menettää arvonsa, kun vertaan sitä aarteeseen, joka on omani siksi, että tunnen Jeesuksen Kristuksen, Herrani. Olen työntänyt kaiken muun arvottomana syrjään omistaakseni vain Kristuksen ja saadakseni olla yhteydessä häneen. Enää en kuvittele pelastuvani siksi, että olen hyvä ihminen, tai siksi, että noudatan Jumalan lakeja, vaan uskon, että Kristus yksin pelastaa minut. Jumala hyväksyy minut yhteyteensä, koska en luota kehenkään muuhun kuin Kristukseen ja siihen, mitä hän teki puolestani. Nyt haluan vain oppia paremmin tuntemaan Kristusta (Elävä uutinen, UT vapaasti kerrottuna, Juva 1977, Fil. 3:7-10).

Sen elämän, jota tässä ruumiissani elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani (Gal. 2:20).

Rikkain ja syvin tieto on tulla tuntemaan Jumalan salaisuus, Kristus, jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä (Kol. 2:2-3).

Voidaanko meistäkin sanoa: Häntä te rakastatte, vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa (1 Piet. 1:8).

Olkoon tänään pyyntönämme kirkkomme vanhan synnintunnustuksen mukainen: Että minä "niin kuin syntinen vaimo, sinua sydämestäni rakastaisin."

Kaksi varoitusta

Kuinka murheellista onkaan, jos olemme kadottaneet herkän ja sydämellisen suhteen Jeesukseen Kristukseen. Olemme silloin kadottamassa ensimmäisen rakkautemme häneen. Ilmestyskirjan Herra sanoo suoraan Efeson seurakunnan uskoville: "Olet luopunut ensi ajan rakkaudesta" (Ilm. 2:4, KR 92) ja ”hyljännyt ensimmäisen rakkautesi" (KR 38).

Tämä huoli täytti myös Paavalin sydämen, kun hän kirjoitti Korintin uskoville: "Vartioin teitä intohimoisesti Jumalan puolesta. Olenhan kihlannut teidät yhdelle ainoalle miehelle, Kristukselle, ja tahdon tuoda teidät hänen eteensä kuin puhtaan neitsyen. Pelkään kuitenkin, että niin kuin käärme kavalasti petti Eevan, teidän mielenne turmeltuu ettekä te enää ole vilpittömiä ja puhtaita suhteessanne Kristukseen" (2 Kor. 11:2-3).

Mitä kertovatkaan meitä edeltävien sukupolvien uskovat?

"Minun sydämessäni vallitsee ja on vallitseva yksinomaan tämä yksi asia, nimittäin rakkaus Herraani Jeesukseen Kristukseen, joka on ainoa keskus, alku ja loppu kaikissa niissä hengellisissä ja hurskaissa ajatuksissa, joita minulla on yöt päivät. Ja sittenkin tunnen, että tuskin pääsen edes tämän äärettömän, käsittämättömän ja pohjattoman viisauden alkuun ja että minun on onnistunut löytää ja saattaa päivän valoon tuskin muuta kuin muutamia vähäisiä siruja ja osia tästä kaikkein kalleimmasta ja rikkaimmasta kaivoksesta" (Luther, Elämän taistelussa, 24).

Myöhään illalla marraskuun 23. päivänä 1654 31-vuotias Blaise Pascal koki voimakkaan kääntymyksen. Tuo "tuliyö” muutti hänen loppuelämänsä suunnan. Pascal kirjoitti kokemuksensa paperinpalalle, joka hänen kuoltuaan löydettiin kiinniommeltuna hänen vaatteistaan. Lapussa oli kirjoitettuna mm.

Aabrahamin Jumala, lisakin Jumala, Jaakobin Jumala, ei filosofien ja tiedemiesten. Varmuutta, varmuutta, liikutusta, iloa, rauhaa. Jeesuksen Kristuksen Jumala. Sinun Jumalasi on minun Jumalani. Unohduksiin maailma ja kaikki paitsi Jumala. Hänet löytää vain keinoin, jotka evankeliumi neuvoo.
Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen sinut. Iloa, iloa, iloa, ilon kyyneliä. Minä olen hänestä erossa Jumalani, jätätkö minut? Kunpa en jäisi ainaisesti eroon hänestä.
Tämä on iankaikkinen elämä, että he tuntevat sinut, joka yksin olet totinen Jumala, ja hänet, jonka sinä olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen. Jeesus Kristus, Jeesus Kristus. Minä olen erottanut itseni hänestä, paennut häntä, kieltänyt, ristiinnaulinnut hänet. Kunpa en koskaan joutuisi eroon hänestä. Hän pysyy vain keinoin jotka evankeliumi neuvoo. Iankaikkiseen iloon yhdestä koettelemusten päivästä maan päällä.

Monien sairauksiensa keskellä hän kirjoitti myös seuraavan rukouksen: ”Suo että tästä lähtien en toivoisi terveyttä ja elämää muussa tarkoituksessa kuin käyttääkseni ja päättääkseni sen sinua varten, sinun kanssasi ja sinussa. En rukoile sinulta terveyttä, en sairautta, en elämää, en kuolemaa, vaan että sinä vallitsisit terveyttäni ja sairauttani, elämääni ja kuolemaani sinun kunniaksesi, minun pelastuksekseni ja kirkon ja pyhiesi hyödyksi, joiden joukkoon toivon kerran armosi avulla kuuluvani. Sinä yksin tiedät, mikä minulle on parasta: sinä olet korkein valtias, tee mitä tahdot. Anna minulle, ota minulta, mutta saata tahtoni sopusointuun sinun tahtosi kanssa; ja käyköön niin, että minä nöyränä ja täydellisesti alistuen, pyhässä luottamuksessa valmistaudun vastaanottamaan iankaikkisen kaitselmuksesi määräyksiä ja yhtäläisesti kunnioitan kaikkea, mikä tulee sinulta.”

Mitä tarkoittaa rakkaus Jeesukseen?

Jälleen avuksemme tulevat Raamatun sanat. Ne antavat meille todellisen sisällön rakkaudelle Jeesusta kohtaan. Itselleni on merkinnyt paljon Pietarin rehelliset sanat: "Herra, kenen tykö me menisimme? Sinulla on iankaikkisen elämän sanat; ja me uskomme ja ymmärrämme, että sinä olet Jumalan Pyhä" (Joh. 6:68-69). Tähän tunnustukseen liitän myös Jeesuksen vähän aikaisemmin sanomat sanat: "Sitä, joka minun tyköni tulee, minä en heitä ulos" (6:37).

Rakkaus on sitä, että saan mennä hänen luokseen sellaisena kuin olen.

On ihmeellistä opetella aina ja joka elämäntilanteessa katsomaan Jeesukseen. Vaikka näenkin jo jotain omasta turmeltuneisuudestani ja minulla on monenlaisia ahdistuksia, on pahan olon tunnetta, levottomuutta ja sairautta, saan kuitenkin kiinnittää huomioni Vapahtajaani ja mennä hänen luokseen siinä sisäisessä tilassa missä olen. Se on valtava etuoikeus. Hänen luonaan minulla on jo nyt kaikki se hyvä, joka minulta vielä puuttuu. Häneen katsoessani minulla on todellinen toivo valoisasta ja suurenmoisesta tulevaisuudesta. Kaiken ei tarvitse tänään olla hyvin eikä tuntua hyvältä. Saan kokea elämäni juuri sellaisena kuin se nyt on. Joka tapauksessa Jeesus riittää. Hänen olemassaolonsa rohkaisee ja kannustaa kärsivällisyyteen. Tähän maailmaan ja elämään kuuluu vaiva ja työ. Paratiisin ja sen ilon ja levon olemme kadottaneet, mutta Jeesukseen katsoessamme tulemme kokemaan, että ”vähän, aivan vähän aikaa vielä, niin tulee hän, joka tuleva on, eikä viivyttele” (Hepr. 10:37) ja silloin kaikki kyyneleet pyyhitään pois.

On suurenmoista, että tänään ei kysytä kuinka kuuliainen olen ollut, kuinka hyvin olen noudattanut hänen käskyjään ja totellut häntä. Tänään ei kysellä millainen ihminen olen ollut ja kuinka hyvin olen onnistunut hänen seuraamisessaan eli kuinka hyviin olen totellut hänen käskyjään. Kysytään vain sydämeni suhdetta häneen – ja nimenomaan häneen persoonana ja menenkö kaikesta huolimatta hänen luokseen, liki häntä.

Nyt ei ole kysymys siitä, että vain hyvät ja onnistuneet uskovat saavat rakastaa Jeesusta. Nyt on lupa rakastaa häntä, jos kerta rakastaa, tykkää hänestä, sellaisetkin, joiden koko elämä on jatkuvaa epäonnistumista – ainakin toisten ihmisten silmissä. Nyt on tärkeintä, mitä sinun sydämesi kokee ja ajattelee, kun Jeesus pysähtyy sanansa ja Henkensä kautta eteesi, katsoo sinuun ja kysyy kolme kertaa: Olenko minä sinulle rakas?

Miten Luukkaan evankeliumin 18. luku opettaa rakastamaan Jeesusta?

Luuk. 18:ssa kerrotaan kolmesta henkilöstä, joihin omasta mielestään epäonnistuneinkin uskova uskaltaa ja voi samaistua jatkuvasti.

Ensimmäisenä on köyhä leski pyyntöinen ja väärämielinen tuomari tylyine asenteineen (Luuk. 18:3,6). Mitä lopulta tuomari ajattelikaan vaimon sitkeyden tähden: "Minä autan häntä saamaan oikeuden, muuten hän ennen pitkää repii minulta silmät päästä"' (18:5). Kuinka suorasukaisesti Jeesus soveltaakaan tätä rajua kuvaa uskonelämään: "Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?" (18:7-8). Haluan olla ksi tuolla tavoin kerjäävistä, huutavista ja peräänantamattomuudessa ikään kuin silmät päästä repiviä.

Toinen on se rukoilija, joka ei uskaltanut edes kohottaa katsettaan taivasta kohden eikä kunnolla rukoilla muuta kuin elämänsä karuimman tosiasian: ja jolla ei ollut muita sanoja kuin: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!” (18:13). Tämä pitemmälle hän ei ollut päässyt, vaikka oli jo vanha mies eikä tämä ollut suinkaan ainoa kerta, jolloin hän oli rukoilemassa.

Kolmas rukoilija on se sokea kerjäläinen Jerikon tien laidassa. Kun Jeesus Nasaretilainen oli menossa siitä ohi, hän huusi: "Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!" Ja vaikka hänen käskettiin olla hiljaa, hän huusi entistä kovemmin: "Daavidin Poika, armahda minua!" (18:38,39).

Jeesuksen rakastaminen on jäämistä hänen eteensä milloin hiljaa, milloin huutaen, silloinkin kun ei ymmärrä eikä jaksa ajatella mitään. Se on hänen odottamistaan joka tapauksessa. Se on hänen odottamistaan vielä silloinkin, kun ei enää toivoa ole ja kuolema voittaa. Se on hänen odottamistaan, hänen, jonka nousu on varmaa kuin aamurusko (Hoos. 6:3).

Eräs varhainen käännös virrestä 600 (Bonnhoeffer, Kirjeitä vankilasta) kuvaa hyvin tätä odottavaa rakkautta Jeesukseen: ”Ja jos ojennat meille tuskan katkeran maljan täytettynä reunojaan myöten, niin otamme senkin kiitollisina ja vapisematta sinun hyvästä ja rakkaasta kädestäsi. Hyvien voimien ihmeellisesti ympäröimänä, me odotamme turvallisesti, mitä tahansa tuleekin. Jumala on kanssamme illoin ja aamuin ja aivan varmasti jokaisena uutena päivänä.”

Se on luottamista siihen, että hän on lähellä, hän on läsnä, näin siitäkin huolimatta, vaikka hän ei muuta minua eikä olosuhteitani. Olen juuri tällaisenani hänen lähellään ja hän minun lähelläni. Saan uudelleen ja uudelleen puhella ja välillä taas tuskan yltyessä huutaa hänelle kaiken sen mikä painaa ja ahdistaa.

Voin välittömästi keskustella hänen kanssaan. Kertoa hänelle, mitä on sydämelläni. Hän kuuntelee ja vastaa käyttäen Raamatun sanaa välineenään.

Rakkaus Jeesukseen paljastaa sydämeni pohjiaan myöten

Ajatelkaa kuinka vapauttaa onkaan sanoa Jeesukselle Pietarin tavoin: "Herra, sinä tiedät kaiken." Sinähän tahdot totuutta salatuimpaan saakka (Ps. 51:8). Tänäänkin kaikki on sinun edessäsi minussa paljastettuna. Sinä tunnet sydämeni salatuimmatkin, sen sisimmät aikeet ja ajatukset. Kaikki on avointa ja alastonta sinulle (Hepr. 4:12). Minun on turha kaunistella sisintäni. Sinä Herra tutkit sydämet, tiedät salaisimmatkin ajatukseni (Jer. 17:10). Sinä näet, että minun sydämeni on juuri sellainen, millaisen profeetta Jeremia sanoo ihmissydämen olevan: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa!” Totisesti kyllä se petollinen ylitse kaiken ja pahanilkinen (Jer. 17:9).

Kohtaan ajallisen elämäni viime hetkeen asti Jeesuksen Kristuksen langenneena, inhottavana ja syntisenä ihmisenä. Muistamme miten Pietari huudahti, kun hän tajusi todella olevansa tekemisessä Jumalan Pojan kanssa. Hän lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: "Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies" (Luuk. 5:8).En kerta kaikkiaan täytä sitä mittaa, jonka Jumalan pyhä laki joka kerta avatessani Raamatun asettaa minun silmieni eteen.

Kohtaan Jeesuksen ristiinnaulittuna

Siksi on ihmeellistä, että saan kohdata Jeesukseen ristiinnaulittuna Herrana, joka kaikesta minun viheliäisyydestäni huolimatta antaa jatkuvasti ja antaa toistuvasti kaikki un syntini ja koko syntisyyteni anteeksi. Antaa anteeksi niin, että peittää minut vanhurskautensa vaatteeseen.

Tätä tilannettani kuvaa hyvin eräs runon katkelma: "Lunastit huonon ja kalliiseen hintaan, kun sinä lunastit mun. Valitsit minut, valitsit huonon, vaan oli valinta sun. Kaikessa rikon ja kaikessa uuvun, vaan olen kuitenkin sun."

Siksi olen niin kiitollinen, että kohtaan hänet kärsimysmuodossa, teurastettuna Karitsana, joka on teurastettu juuri sen tähden, että olen niin kurja kuin olen. Juuri siinä muodossa häneen osoittaakin Johannes Kastajan sormi.

Näen siis hänet suurena, koska näen hänet syntieni lävitse. Hän ei mene minun kurjan ohitse. Hän välittää minusta.

Hän tulee kohti ja näyttää haavansa kuten hän teki tullessaan epäilyksen synnin vallassa olevaa Tuomasta kohden. Tuomashan oli itsevarmasti vaatinut: "Ellen näe hänen käsissään naulojen jälkiä ja pistä sormeani naulojen sijoihin ja pistä kättäni hänen kylkeensä, en minä usko" (Joh. 20:25). Tälle vaatijalle hän sanoi: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" (Joh. 20:27). Ylösnousseenakin hänet tunnetaan haavoistaan ja ne ovat lyödyt minun syntieni tähden!

Hän tulee kohti ja sanoo nuo sanat silloinkin, vaikka sydämestäni lähtee pahoja ajatuksia, siveettömyyttä, varkautta, murhaa, aviorikoksia, ahneutta, häijyyttä, vilppiä, irstautta, pahansuopuutta, herjausta, ylpeyttä ja uhmamieltä (Mark. 7:21-22).

Hän tulee haavoille lyötynä Herrana, vaikka minussa asuu ja kantaa ilmeistä hedelmää sellaiset lihan teot kuten vihamielisyys, riidat, kiihkoilu, kiukku, juonittelu, eripuraisuus, lahkolaisuus. kateus (Gal. 50-21).

Mikään maailmassa ei ole lopulta merkittävämpää, tärkeämpää ja turvallisempaa kuin Herran Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema Golgatan keskimmäisellä ristillä. Se avaa minulle taivaan. Haluan sitoa koko nykyisen elämäni, tulevaisuuteni, ihmisenä olemiseni tähän Jumalan liiton merkkiin ja historialliseen tapahtumaan – Jeesuksen ristiin.

On hyvä toistaa kommunistien vainoaman unkarilaisen piispan Zoltan Turoczyn sanoja: "Tule siis lähemmäksi, vielä lähemmäksi, kuin nyt täällä olet, katso, kuinka Kristuksen ruumis saa kouristuksia, kuinka se hikoilee, kuinka hänen haavoistaan vierii, ihan virtaa punainen veri. Katso hänen syljettyjä kasvojansa, hänen rokkautuneita huuliansa. Astu sinne aivan ristin juurelle, että valuisi päällesi punainen veri, sillä risti ei voi auttaa ketään muuta kuin ainoastaan sitä, joka seisoo kokonaan sen juurella, jonka päälle pääsee valumaan kuuma, polttavan kuuma punainen veri".

Yksin Jeesuksen Kristuksen sovituskuolema koko ihmiskunnan syntien rangaistuksena antaa rauhan rauhattomuuden keskelle. Yksin se antaa turvan turvattomuuteen. Se tuo ilon vaikka jatkuvasti joudun huokailemaan ja usein kyyneleet ovat silmissäni. Se tuo elämään valoa, vaikka pimeyttä on vielä paljon ja moni asiaa jää ratkaisematta. Siinä on luja perustus ja se kestää, vaikka koko maanpiiri hajoaisikin.

Kohtaamme ristin uhrissa Jumalan rakkauden, joka on läpeensä totuudellinen. Siinä ei sivuuteta kevyesti perusongelmaamme - syntiämme eikä syyllisyyttämme. Tämä rakkaus paljastaa kaiken synnin ja tuomitsee kuolemaan jokaisesta synnistä. Eihän Jeesuksen olisi tarvinnut kärsiä ristillä, jollei syntiä olisi ollut. Tässä rakkaudessa Jeesus Kristus ottaa syntimme päälleen ja kantaa niiden tuomion ja rangaistuksen.

Tämä rakkaus sulkee meidät jumalattomat syliinsä ja antaa uskon (Room. 4:5) ja antaa anteeksiantamuksen, sillä "autuaat ne, joiden rikokset ovat anteeksi annetut ja joiden synnit ovat peitetyt" (4:7).

Tämän anteeksiantavan rakkauden sylissä jatkamme vaellusta edelleenkin syntisinä. Voimme Paavalin tavoin huudahtaa: "Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen" (Room. 7:24-25).

Tämän rakkauden turvissa uskallamme kuolla tällaisina kurjina ihmisinä.

Hän tulee kohti ja sanoo nuo iankaikkisen autuuden tuovat sanat: "Poikani, ole turvallisella mielellä; sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi" (Matt 9:2). Hän sanoo niin kuin hän sanoi syntiselle naisella fariseuksen huoneessa: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut" (Luuk. 7:48). Näin hän sanoo siksi, että "Ihmisen Pojalla on valta maan päällä antaa syntejä anteeksi" (Mark. 2:10). Totisesti "auki on nyt kädet Jeesuksen aivan, myös sinut (minut) helmaansa sulkeakseen" (Hgl 170:1. Siksi en voi olla yhtymättä jälleen Pietarin sanoihin: "Herra, kenen tykö me menisimme. Sinulla on iankaikkisen elämän sanat. (Joh 6:68)

Rakkaus Jeesuksen on aina syntisen rakkautta Sovittajaan

Kristuksen kohtaaminen syvemmältä tasoltaan on aina syntisen ja pyhän Jumalan kohtaamista. Se on musertavaa ja samalla niin ihanaa.

Samaa tapahtui myös profeetta Jesajan kohdalla, kun hän sai kutsumusnäyn. Hän huudahti: "Voi minua! Minä hukun, sillä minulla on saastaiset huulet, ja minä asun kansan keskellä, jolla on saastaiset huulet; sillä minun silmäni ovat nähneet kuninkaan, Herran Sebaotin" (Jes. 6:5). Jesaja sai myös vastauksen: "Sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu" (6:7).

On huikaisevaa saada kokea, kuinka totta ovatkaan Jeesuksen kärsimystä kuvailevan Ps. 22:n sanat: "Hän ei halveksi heikkoa eikä karta kurjaa, ei käännä pois kasvojaan vaan kuulee kun huudan" (Ps. 22:25, KR 92).

Tämä on aina näin. Näin tapahtuu joka kerta!

Saan olla ihminen, joka on syvästi vakuuttunut ja myös käytännössä kerta toisensa jälkeen kokenut, että minun tuskainen syntiongelmani ja hedelmättömyyteni ratkeaa vain Jeesuksen ristinkuoleman edessä. Saan käydä uudelleen ja uudelleen hänen luokseen armahdettavaksi. Ja hän sanoo joka kerta: "Sitä, joka luokseni tulee, minä en aja pois" (Joh. 6:37). Eihän sitä voi muuta kuin pitää tällaista Jeesusta Kristusta kaikki kaikkena!

Jumalan olemus on rakkaus, mutta meidän olemuksemme ei sitä ole. Siksi rakkaus meissä on aina vain vastarakkautta, heijastusrakkautta. Se ei ole ensimmäisenä. "Siinä on rakkaus - ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. "Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä" (1 Joh. 4:10,19.).

Siksi emme voi luottaa omaan rakkauteemme, mutta kylläkin Jeesuksen rakkauteen. "Ah saavu, Jeesus seurahamme, niin rakastamme, uskomme. - Vain siitä syttyy sydämemme, kun saavut, Jeesus kallehin, kirkastat armon riemuksemme." (Virsi 103:2,4.).

Siksi kenties tärkein kysymyksemme onkin tänään: Miten osaamme antaa Jeesuksen rakastaa meitä puhtaasti ja vilpittömästi? Tärkein kysymyksemme ei siis olekaan kuinka syvästi ja aidosti minä rakastan häntä.

Loppusanat

"Minulla, Hyvä Brenz, on tapana kuvitella seuraavasti, jotta asian paremmin tajuaisin: Ikään kuin sydämessäni ei olisi mitään ominaisuutta, jota voisi kutsua uskoksi tai rakkaudeksi, vaan niiden paikalle laitan itsensä Kristuksen ja sanon: Tämä on minun vanhurskauteni, hän itse on se ominaisuuteni tai oleellinen vanhurskauteni (iustitia formalis). Näin teen, jotta voisin vapautua lain ja tekojen tarkkailusta, jopa Kristuksen tarkkailusta, kun hänet ymmärretään opettajaksi tai lahjojen antajaksi. Minä tandon, että hän itse itsenään on minulle lahja ja oppi, niin että minulla on kaikki hänessä. Hän sanoi näin: Minä olen tie, totuus ja elämä. Hän ei sanonut: Minä annan sinulle tien, totuuden ja elämän – ikään kuin hän minun ulkopuolelleni asettuneena vaikuttaisi minussa. Tien, totuuden ja elämän täytyy olla, pysyä ja elää minussa; hänen ei tule puhua vain minun kauttani tai minulle. 2. Kor. 5:ssa sanotaan: " – että olisimme vanhurskaus hänessä, ei rakkaudessa tai lahjoissa, jotka seuraavat" (Luther, Vainio, Väitöskirjan s. 52

1700-luvulla elänyt suomalainen herätyssaarnaaja Nils Wiklund sanoi tämän saman näin: "Minä isoon - Jeesus on leipäni. Minä janoon - Jeesus on juomani. Minä olen heikko - hänen haavoissansa on minun vahvuuteni. Minä olen voimaton - hänen veressänsä on minun tukeni. Minä olen vieras ja kulkija maan päällä - Golgatan mäellä on minun majani ja asumasijani. Taivaassa on minun kotoni. Sinne minä halajan, sinne tahtoo minun mieleni, minun ajatukseni ja haluni. Ylös, ylös, kotihin, kotihin - lapsi tahtoo isän tykö ja äitinsä helmaan, ja morsian ylkänsä tykö. Vanki tahtoo päästä vapauteen. Myrskyn ja aaltojen rasittama merimies ikävöitsee satamaa, mutta sinun tahtosi kuitenkin tapahtukoon. Likempänä se on nyt, kuin eilen, Jeesus. Anna minun sinussa pysyä siksi kuin tulet. Amen, amen."

Kristillisen uskon suurin ihme ja samalla tietenkin ongelma on ehdottomasti Jeesus Kristus, hänen persoonansa ja työnsä. Kaikki oleellinen kristillisessä uskossa keskittyy tähän persoonaan.
Kristittynä olemisen ydin on nimenomaan tämän persoonan tunteminen ja kristityn oman väitteen mukaan myös mitä läheisin henkilökohtainen yhteys Jeesukseen Kristukseen. Juuri tämä Jeesuksessa Kristuksessa koettu persoonallisen löytämisen riemu on ihmeitten ihme ja se on toistunut ensimmäisistä apostoleista alkaen sukupolvi sukupolven jälkeen meidän aikaamme asti. Meille riittää hänen persoonansa. Me luotamme siihen että Jumalan vastaus niin yksityisen ihmisen kuin koko ihmiskunnan hätään ja kyselyyn on vain tuossa yhdessä ainoassa persoonassa

Kyllä taasen kessan huomasi miten vaikeenpuolleista elämä on joidenkin kanssa.Olen niin ikävissäni .Äiti on sydän tähystys kokeissa.Olen niin peloissani ettei äidillänikin ole sydämmessä isoja vikoja.Oikeasti olen niin surullinen hänen takiaan ja täällä tyttären kanssa koko ajan ongelmaa .Pian laitan tyttären lapsensa kanssa pois täältä menee liian pitkälle .Ei mitää loppiua ole hänen huonolla käytöksellä.Luulee että jaksan loputtomiin katsella sitä ...Mä soitin mun isälle juuri asiasta ja sanoin että alkaa olla lopussa en enään jaksa..Että olen itsekkin sairaana...Etten jaksa kantaa takkoja yhtään...Alkaa loppua tämä touhu...ETSIN ITSELLENI MIEHEN JA KATOAN TAIVAAN KAMAJILLE NIIN ETTEI MINUSTA KUULU ENÄÄN MITÄÄN ...Olen hyvin väsynyt elää tämän kaltaista elämää....Haluaisin elää rauhaisaa elämää enkä aina riidan ja tappelun alla ei ole mun juttu...Kaikki loppuu sen päätin ..Tämä kesä sen elän omassa rauhassa...Se on sata ja varma...Tämä saa nyt riittää...Palataan astialle...Mukavaa tätä päivää ketkä luette ....

Herra on julistanut: ”Tämä on minun työni ja kirkkauteni – ihmisen kuolemattomuuden ja iankaikkisen elämän toteuttaminen” (Moos. 1:39). Kuolemattomuus on ikuista elämää ylösnousseena olentona. Kaikki saavat tämän lahjan Jeesuksen Kristuksen sovituksen kautta. Iankaikkinen elämä eli korotus tarkoittaa perintösijaa selestisen valtakunnan korkeimmassa asteessa, jossa me saamme asua Jumalan edessä yhdessä perheemme kanssa (ks. OL 131:1–4). Kuolemattomuuden tavoin tämäkin lahja on mahdollinen Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta. Se vaatii meiltä kuitenkin sitä, että me noudatamme ”evankeliumin lakeja ja toimituksia” (UK 3).
Iankaikkisen elämän polulla pysyminen

Kun sinut kastettiin ja sait Pyhän Hengen lahjan, astuit polulle, joka vie iankaikkiseen elämään. Profeetta Nefi opetti:

”Portti, josta teidän tulee mennä sisälle, on parannus ja vesikaste; ja silloin tulee teidän syntienne anteeksianto tulen ja Pyhän Hengen kautta.

Ja silloin te olette tällä kaidalla ja kapealla polulla, joka johtaa iankaikkiseen elämään; niin, te olette menneet sisälle portista; te olette tehneet Isän ja Pojan käskyjen mukaisesti; ja te olette saaneet Pyhän Hengen, joka todistaa Isästä ja Pojasta täyttäen hänen antamansa lupauksen, että jos te menette sisälle oikealla tavalla, te saatte.” (2. Nefi 31:17–18.)

Nefi tähdensi sitä, että kun me olemme astuneet tälle ”kaidalle ja kapealle polulle”, meidän täytyy kestää loppuun asti uskossa:

”Kun olette päässeet tälle kaidalle ja kapealle polulle, minä kysyn, onko kaikki tehty? Katso, minä sanon teille: Ei; sillä te olette päässeet tähän saakka vain Kristuksen sanan avulla, järkkymättömän uskon avulla häneen, turvautuen täysin hänen ansioihinsa, joka on voimallinen pelastamaan.

Sen vuoksi teidän täytyy ponnistella eteenpäin lujina Kristuksessa, niin että teillä on täydellinen toivon kirkkaus ja rakkaus Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja nyt, jos te ponnistelette eteenpäin kestiten itseänne Kristuksen sanalla ja kestätte loppuun asti, katso, näin sanoo Isä: Te saatte iankaikkisen elämän.” (2. Nefi 31:19–20.)

Nyt kun sinut on kastettu ja konfirmoitu, suuri osa edistymisestäsi kohti iankaikkista elämää riippuu muiden pelastavien toimitusten saamisesta: miehille asettaminen Melkisedekin pappeuteen, miehille ja naisille temppeliendaumentti ja avioliittoon sinetöiminen. Kun saat nämä toimitukset ja pidät niihin liittyvät liitot, valmistaudut perimään selestisen kirkkauden korkeimman asteen.
Iankaikkinen elämä on ulottuvillasi

Kun pohdit edistymistäsi ”kaidalla ja kapealla polulla”, voit olla varma siitä, että iankaikkinen elämä on ulottuvillasi. Herra haluaa sinun palaavan luokseen, eikä Hän vaadi sinulta milloinkaan mitään sellaista, mitä et voi täyttää. Hänen käskyjensä tarkoituksena on edistää onneasi. Kun osoitat uskoa ja palvelet Häntä kaikesta voimastasi, Hän antaa sinulle lujuutta ja valmistaa sinulle keinon tehdä, mitä Hän sitten käskeekin sinun tehdä (ks. 1. Nefi 3:7). Muista, että kun teet parhaasi ja teet parannuksen synneistäsi, Jeesuksen Kristuksen sovitus korvaa heikkoutesi ja tässä elämässä kokemasi epäoikeudenmukaisuudet, loukkaukset ja tuskat: ”Me tiedämme, että armosta me pelastumme kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä” (2. Nefi 25:23).

Lisäviitteitä: Joh. 3:16; 17:3; 2. Nefi 9:39; Moroni 7:41; OL 14:7; 50:5.

Katso myös Armo; Jeesuksen Kristuksen sovitus; Kirkkauden valtakunnat; Laupeus.

Olen ollut aikasin hereillä jo enen 7 .Otin aamu lääkkeet ja jatkoin muutaman tunnin unia .Heräsin 9 aikoihin ja aloin tekee ruokaa uuniin .Imuroin ja syötin tyttären tytön niin kuin aina niin teen aamusin.Ajattelin että kautan meikki kaappini siistiksi jonkun ajan päästä ja koru varaston ynm mun tavaroitani..On tässä tekemistä aina tekemiset ei lopu .Mulle riittää tehtävää tässä taloudessa.Kun vaan jaksaa tehdä vaikka väkisin...Mua alkaa masetaa se että taas tullut lunta .Kun olin viimeksi ulkona niin lumet liki kaikki sulanut pois.Nyt taas on lunta reippaasti tullut...Elämä jatkuu ja sen tuomat ihmettelyt ja kummastelut...eiköhän tää 'taas tästä ..Lisään tänne Hengellisiä asioita luettavaksi ja kuunneltavaksi.Mukavaa päivää kaikille täällä oleville....

Tää päivä eletty .Katson hiukan Netfliksiä ja sitten käyn kasvo ja hammas pesulla ja nukkuu ..ON tämä päivä mennyt taas niin kuin nämä muutkin päivät...koitan vaan elää ja olla murehtimatta asioita.Odottelen lääkerin lähetettä mutta kyllä näyttää kestävän aikas lailla...Eivät näytä ottaneen todesta minun huolta itsestäni jotenkin vaan tajuan itse ettei kaikki ole ok ...Siksi haluan että kaikki pois suljetaan mitkä voi tehdä ongelmaa...No koitan olla liikaa ajattelematta...kaunuuta unia ihmiset tänne kaikille ...Palataan aamulla taas asiaan....

Ilta tässä on ihan rauhallisesti kulkenut .Otttanut ihan rauhassa oloa..Kävin lämpimässä suihkussa.Ja nyt vaan olen ja ihmettelen makkarissa.Hiukan vaihdoin järjestystä ,minun makkarissa.Nyt on parenpi...Pian syötän Pikku tirpan vaihdan yö vaatteet...On kyllä elämä hurjan raskasta ajoittain.Mutta täytyy siltii muistaa että ,jokaisesta hetkestä pitää olla onnellinen .On ihmisiä joilla ei ole asiat hyvin...Huomenna soitan hammas lääk eriin et saan tulehdus pillerit tähän poistettuun hampaaseen.Nyt voisin laittaa pikku tirpalle iltapalan...Palataan taas ,myöhemmin asiaan ;)