IRC-Galleria

Pelkkää tyhjää. Mun sisällä ja mun ympärillä. Missään ei oo enää mitään. Ei kuulu mitään äänii, ei tunnu miltään, ei tuoksu, ei maistu, näkyvyys nolla. Mun sydän lyö. Mä hengitän. Mä mietin asioita, tapahtumia, keskusteluja, sanoja, katseita, tunteita. Sit huomaan äkkii kuinka paljon mua ahdistaa, ihan ku joku yrittäis kuristaa mua. Kuristaa ihan joka kohdasta mun vartaloo. Haukon henkee. En pysty hengittään, tuntuu et tukehdun. Mun käteen sattuu. Jään paikoilleni, en pysty liikkumaan. Oon siinä vaan. Mun sisällä kuohuu. Ja sitten kaikki katoo taas ja jäljellä on pelkkä tyhjyys, yksinäisyys, epätoivo. Ekaks iskee paniikki kun tajuun et kaikki ei pelkästään näytä, vaan myös on mahdotonta. Sitten tulee tyyneys, rauhallisuus, tuskaton tila. Hetken aikaa saan ilmaa vedettyy keuhkoihini. Sit en tiiä enää mistään mitään, kaikki muuttuu sekavaksi, silmissä sumenee. Oksennan. Päässä pyörii. Suljen silmät. Odotan et jotain tapahtuis. Odotan... toivon. Odotan. Makoilen nii hiljaa ku pystyn. Kyyneleet valuu silmistä ja muuttaa valot säteisiksi. Olisinpa mäkin sellanen: sädehtivä, vaikka enkeli. Odotan vieläki. Toivon vaan et tapahtuis ihme. Pystyn ekaa kertaa tiedostaan mun henkisen pahan olon, joka aiheuttaa fyysistä huonovointisuutta. Sitten se iskeekin jokaiseen soluun mussa. Käsi sykkii. Kipu viiltää läpi mun kehon. Vie mukanaan kaiken mikä siinä viel oli arvokasta. Jättää jäljelle pelkän kuolleen ruumiin. Ja mut, elämään siinä, vangittuna. Odotan. En tiiä kauanko, mut oon vaa. Uusi ravisteleva itkukohtaus. En jaksa enää, en uskoa, enkä edes toivoa. Sitten heikkenen ja haalistun pois. Myöhemmin löydän vielä jostain vähän voimia raottaa silmäluomiani. Nään valoa. Oiskohan se enkeli?