Vietin eilisillan kävelemällä ulkona nelisen tuntia. Katselin hiljalleen putoilevia lumihiutaleita ja lauloin hiljaa itsekseni tunteakseni oloni turvallisemmaksi. Säikähdin pikkupoikaa, joka yllättäen lensi eteeni lumisesta pusikosta. Olin yksin. Taivasalla oli niin kylmää, että käteni jäätyivät miltei tunnottomiksi. Minulla ei tietenkään ollut hanskoja, lapasia, rukkasia, kintaita, käsineitä tai edes sormikkaita mukanani. Kävelin vain huulet sinertävinä kylmyydestä, jalat kankeina, käsiäni heiluttelematta. Luulin jäätyväni kuoliaaksi. En kuitenkaan jäätynyt.
Tänään heräsin aivan liian myöhään, aivan liian pirteänä, aivan liian oudosta asennosta ja aivan liian pahoilla mielin. Söin aamiaista: munakasta ja näkkileipää. Eilen söin vain kaurapuuroa ja kaksi näkkileipää. En tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. Syötyäni kiroilin tietokoneeni kanssa. Ei toimi Windows Xp, ei Windows Me, eikä netti: kone kaatuu ja sylkee vikailmoituksia näytölle. Odotan talvea. Odotan Joulua. Odotan kevättä ja kesää.