IRC-Galleria

Olen hehkuttanut täällä päiväkirjassa, ystävien sähköposteissa ja puhelimessa sitä kuinka seesteiseksi oloni tunnen, kuinka rauhallisesti elämä soljuu eteenpäin ja minä vain hymyilen. Ja nyt se loppui.

Ei iskenyt joulustressi näin viikkoa ennen joulua, ei sinne päinkään. Vaan osan mukuloiden elämänasenteet ja niistä johtuvat töppäilyt saivat meikäläisen menettämään toivonsa. Toivon menettäminen, vaikka vain hetkeksi on raskasta. Tuntuu, että lähes koko elämä kaatuu. Onneksi tunne helpottaa hetken päästä, kokonaan se ei kuitenkaan hetkessä katoa.
Se on muuten tärkeä juttu tuo Toivo. Jos sitä ei olisi, ei kyllä jaksaisi taapertaa arjesta toiseen.

Luin eilen lehdestä professori Timo Airaksisen (hän on mielestäni aika ärsyttävä tyyppi, ihan vaan näin meidän kesken sanottuna) jutun Onnellisuudesta. Hän määritteli onnellisuuden tilan jotenkin niin, että onnellinen on silloin kun ei kaipaa jonnekin muualle, vaan haluaa elää juuri sitä hetkeä kun elää. Päättelin mielessäni, että niin se varmaan on, että onnettomana sitä haikailee jotakin muuta jossakin muualla.

Minun onnellisuuteeni liittyy oleellisena osana Toivo. Toivo yksilötasolla sekä yhteiskunnallisesti. Toivo hyvästä ja kauniista. Toivo onnistumisesta ja pienistä valmiista jutuista, isot saa ollakin kesken.

Myös Jouluun liittyy paljon Toivoa. Juuri sitä hyvää ja kaunista. Nyt pistän Toivon hakuun, kaivan sen hiipparin vaikka mistä. Jos olet nähnyt tyyppiä, kerro minullekin mistä voisin sitä etsiä.
Toiveikasta joulunalusaikaa sinulle!