IRC-Galleria

Olen hehkuttanut täällä päiväkirjassa, ystävien sähköposteissa ja puhelimessa sitä kuinka seesteiseksi oloni tunnen, kuinka rauhallisesti elämä soljuu eteenpäin ja minä vain hymyilen. Ja nyt se loppui.

Ei iskenyt joulustressi näin viikkoa ennen joulua, ei sinne päinkään. Vaan osan mukuloiden elämänasenteet ja niistä johtuvat töppäilyt saivat meikäläisen menettämään toivonsa. Toivon menettäminen, vaikka vain hetkeksi on raskasta. Tuntuu, että lähes koko elämä kaatuu. Onneksi tunne helpottaa hetken päästä, kokonaan se ei kuitenkaan hetkessä katoa.
Se on muuten tärkeä juttu tuo Toivo. Jos sitä ei olisi, ei kyllä jaksaisi taapertaa arjesta toiseen.

Luin eilen lehdestä professori Timo Airaksisen (hän on mielestäni aika ärsyttävä tyyppi, ihan vaan näin meidän kesken sanottuna) jutun Onnellisuudesta. Hän määritteli onnellisuuden tilan jotenkin niin, että onnellinen on silloin kun ei kaipaa jonnekin muualle, vaan haluaa elää juuri sitä hetkeä kun elää. Päättelin mielessäni, että niin se varmaan on, että onnettomana sitä haikailee jotakin muuta jossakin muualla.

Minun onnellisuuteeni liittyy oleellisena osana Toivo. Toivo yksilötasolla sekä yhteiskunnallisesti. Toivo hyvästä ja kauniista. Toivo onnistumisesta ja pienistä valmiista jutuista, isot saa ollakin kesken.

Myös Jouluun liittyy paljon Toivoa. Juuri sitä hyvää ja kaunista. Nyt pistän Toivon hakuun, kaivan sen hiipparin vaikka mistä. Jos olet nähnyt tyyppiä, kerro minullekin mistä voisin sitä etsiä.
Toiveikasta joulunalusaikaa sinulle!

Toisinaan teen löytöjä omasta kirjahyllystä. Hylly on melko iso ja kätkee sisäänsä lapsuuden aikaisia kirjoja, nuoruuden kirjoja, miehen kirjoja, perittyjä kirjoja, ostettuja kirjoja ja muutaman varastetunkin, huh tulihan tuokin tunnustettua.

Tänään löysin kirjan, jonka olen saanut mieheltä lahjaksi pari vuotta sitten. Hanna Hirvosen kirja "Mitäs me sovittiin ?", joka kertoo kiristyksestä, uhkailusta ja lahjonnasta. Kutkuttava valikoima sammakoita, joita aikuiset päästävät suustaan kasvatustyön kivikkoisella taipaleella. Kirjan on kuvittanut muusikkona paremmin tunnettu, ex-ultra bra Joel Melasniemi. Näkyy piirtäminenkin onnistuvan tuolta mieheltä.

Tässä muutama sammakko ihan päivän piristykseksi.

"Jos ette nyt heti ala siivota, peruutan joulun !"
" Nyt tottelette tai vien kaikki joululahjat takaisin kauppaan ! Kuitti on tallella"
(Hanna 41v., aatonaattoaamuna lasteenhuoneen ovella)

seuraava on varsinkin esikoiselle, heh !
"Jos pääsemme kerrankin kassalle asti ilman hepulia, ostan sinulle tikkarin"
(Jaana 28v.,kaksivuotiaalle)

"Tappelu seis tai myyn teidät eniten tarjoavalle !"
(Markku 30v.,viisi-ja kolmivuotiaille sisaruksille)

"Semmoinen sopimus oli, ettei niitä sipsipusseja avata ennen kuin kotona vasta"
(Vuokko 53v.,kuusi- ja kahdeksanvuotiaille autoa imuroidessaan)

"Sovitaan, että jos et ole kiltisti, et saa kutsua yhtä ainoatakaan kaveria synttäseille."
(Reetta 45v.,kun viisivuotias jäi lapsenvahdin kanssa illaksi kotiin)

"Pitääkö äidin raivostua ?"
(Erja 34v.,kolmivuotiaalle tahtojen taiston tuoksinassa)

Että sellasia sammakoita...

Toisinaan teen löytöjä omasta kirjahyllystä. Hylly on melko iso ja kätkee sisäänsä lapsuuden aikaisia kirjoja, nuoruuden kirjoja, miehen kirjoja, perittyjä kirjoja, ostettuja kirjoja ja muutaman varastetunkin, huh tulihan tuokin tunnustettua.

Tänään löysin kirjan, jonka olen saanut mieheltä lahjaksi pari vuotta sitten. Hanna Hirvosen kirja "Mitäs me sovittiin ?", joka kertoo kiristyksestä, uhkailusta ja lahjonnasta. Kutkuttava valikoima sammakoita, joita aikuiset päästävät suustaan kasvatustyön kivikkoisella taipaleella. Kirjan on kuvittanut muusikkona paremmin tunnettu, ex-ultra bra Joel Melasniemi. Näkyy piirtäminenkin onnistuvan tuolta mieheltä.

Tässä muutama sammakko ihan päivän piristykseksi.

"Jos ette nyt heti ala siivota, peruutan joulun !"
" Nyt tottelette tai vien kaikki joululahjat takaisin kauppaan ! Kuitti on tallella"
(Hanna 41v., aatonaattoaamuna lasteenhuoneen ovella)

seuraava on varsinkin esikoiselle, heh !
"Jos pääsemme kerrankin kassalle asti ilman hepulia, ostan sinulle tikkarin"
(Jaana 28v.,kaksivuotiaalle)

"Tappelu seis tai myyn teidät eniten tarjoavalle !"
(Markku 30v.,viisi-ja kolmivuotiaille sisaruksille)

"Semmoinen sopimus oli, ettei niitä sipsipusseja avata ennen kuin kotona vasta"
(Vuokko 53v.,kuusi- ja kahdeksanvuotiaille autoa imuroidessaan)

"Sovitaan, että jos et ole kiltisti, et saa kutsua yhtä ainoatakaan kaveria synttäseille."
(Reetta 45v.,kun viisivuotias jäi lapsenvahdin kanssa illaksi kotiin)

"Pitääkö äidin raivostua ?"
(Erja 34v.,kolmivuotiaalle tahtojen taiston tuoksinassa)

Että sellasia sammakoita...

Olen jotenkin levollisella mielellä. Tätä ei varmaankaan pitäisi sanoa ääneen tai kirjoittaa tänne päiväkirjaan. Pian kuitenkin tapahtuu jotakin.... ei se niin mene. Olen levollinen ja sillä siisti, huomenna asiat voivat olla toisin. Nyt nautitaan tämän päivän tilasta.

Pienet asiat saavat minut levolliseksi, hyvälle mielelle. Kuten esimerkiksi se, että saan olla avuksi esikoiselle, joka rakentaa ensimmäistä omaa jouluaan miehensä kanssa. Neuvoa miten sitä maailman parasta lanttulaatikkoa tehdään tai perunalaatikko imelletään.
On mukava kirjoitella joulukortteja ja miettiä kaikkia niitä ihmisiä joiden kanssa on yhteistä matkaa taivaltanut, joskus kymmeniä vuosia sitten ja viime aikoina.
Hyvä mieli tulee Liimataisen piparitaikinasta, joka odottaa jääkaapissa valmiina ja kirpparilta löydetyt vanhat piparimuotit, ne oikeat ukot, akat, kuuset, tähdet, kuut ja tietenkin possut leipojia.
Kivalta tuntuu katsella myös lintuja ikkunan takana, jotka takovat talipalloja nokallaan ja välillä joku kopauttaa ikkunalautaan ihan kuin muistuksena, että jyvät automaatista on loppu.
Elämäniloinen tätini sai puhelullaan minut myös hymyilemään. Osaisimpa ottaa asiat yhtä löysin rantein, kun olen hänen ikäisensä.

Olen menossa iltapäivällä ruokakauppaan ostelemaan juoluruokatarvikkeita. Jopa tuo ruuhkassa pyöriminen ei tunnu ahdistavan. Ostan sen minkä muistan, loput joskus myöhemmin.

Levollisuutta toivon myös sinulle ! sytytä kynttilä ja ajattele kaikkea hyvää mitä sinulla on.

Viime aikoina olen miettinyt kuinka paljon sitä jaksaa hätäillä ja huolehtia. Aika paljon, mutta miksi ?

Luen tällä hetkellä Helsingin piispa Eero Huovisen kirjaa "toinen aurinko" ja sieltä osui juuri ytimeen eräs kirjoitus. Piispa siteeraa raamatun kohtaa, joka kertoo Martasta ja Mariasta. Itse pääjehu Jeesus ja hänen perässä hiihtäjänsä tulivat erääseen taloon, jossa Martta alkoi heti höösätä ruokaa, juomaa jne... Maria vaan istahti Jeesuksen jalkojen juureen ja kuunteli. Ja tämäkös sieppasi Marttaa, kun hänen piti kaikki hommat hoitaa ja yksi vaan istuu ja kuuntelee. Martta pyysi jopa Jeesuksen puuttumaan moiseen laiskotteluun ja itsekkyyteen. Pääjehu vastasi, että Martta huolehti ja hätäili aivan liian monista asioista, vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut itse osansa, se olkoon hänen.

Mutta miten voi olla huolehtimatta ja hätäilemättä tässä maailmassa. Vanhemmat hätäilevät lastensa puolesta, miten heidän elämässä käy, etteivät vaan joutuisi huonoille teille. Sitä hätäilee oman ja läheisten terveyden puolesta.
Joskus sitä hätäilee koko maapallonkin puolesta, luonnonkatastrofit, terrorismi ja sodat saavat epävarmaksi ja huolekkaaksi.
Olen sitä mieltä, että ihminen joka hätäilee ja huolehtii rakastaa toisia ihmisiä, lapsia, terveyttä, maailmaa ja tulevaisuutta. Haluamme kaikille hyvää ja pelkäämme pahaa.

Miksi sitten raamatusta saa sellaisen kuvan, että Marian valinta olisi jotenkin parempi kuin Martan. Marttahan teki rakkauden tekoja huolehtimalla, niin kuin moni meistä naisista tekee.
Ehkä viesti on se, että huolehdimme turhastakin, kannamme sellaisia huolien kuormia, joiden alle meinaamme tuupertua. Hätäilemme tarpeettomasti liian monesta asiasta. Tässä suhteessa voisimme ottaa oppia Mariasta, joka osasi ja uskalsi vain olla ja kuunnella.
Näin Joulun alla yritän ottaa Marian oppeja käyttöön, ettei Martan hössöttäminen saa meikäläistä ihan väsähtämään.

Tällaisena harmaana, tuulisena ja jotenkin ankean oloisena päivänä olisi aika helppo kirjoittaa jostakin olemattomasta, tylsästä tai masentavasta aiheesta. Ajattelin kuitenkin tarttua tähän haasteeseen ja kirjoittaa jotakin kivaa tai hauskaa.
Ensimmäisenä tulee mieleeni jouluun liittyviä mukavia muistoja omasta lapsuudesta. Minä olen viettänyt varhaislapsuuteni Joulut lähes yksinomaan mummolassa Kuusankoskella. Mummoni, joka oli minulle hyvin rakas, oli erittäin hyvä keittiöihminen, pitoemäntä. Tuohon aikaan, siis 60-luvulla ja vielä 70-luvullakin kaikki jouluruoka tehtiin itse. Paistettiin ihan mahdottoman ohuita pipareita, rapeita torttuja ja englantilaista hedelmäkakkua, jota muuten teen yhä samalla reseptillä kuin mummoni ja ilman sitä ei tule joulua. Perinteiset kinkut ja laatikot oli pöydässä, samoin kuin rosolli, joka oli lapsena suurin jouluruokaherkkuni kinkun lisäksi.
Ensimmäisen joulupukkini muistan oikein hyvin. Olin noin 3-4 vuotias kun kauan odottamani pukki tuli. Harmittelin kun isä oli lähtenyt saunaan ja hän ei pukkia nähnyt. Olin säikähtänyt pukkia ja piiloutunut mummon selän taa. Olin sieltä sopertanut mummon korvaan, että ei tuo ole oikea pukki, kun sillä on huulipunaa. Oli tainnut isällä maskeeraus mennä vähän överiksi sinä vuonna.
Muut söivät jouluna suklaata. Minä en. Minun herkkuni olivat merkkarit, joita sain mummolta aina ison laatikollisen. Niitä riitti yli vuodenvaihteen. Sain viime joulunakin salmiakkia, nyt vaan mieheltä, joka tuntee intohimoni. Valitettavasti olen joutunut rajoittamaan salmiakin syöntiä erilaisten terveydellisten juttujen takia, mutta vähän täytyy ostaa täksikin jouluksi. Nyt kyllä maistuu jo suklaakin. Olen oppinut sitäkin syömään.

Suomen itsenäisyyspäivä. Ulkona on 9 astetta lämmintä ja nurmi viheriöi. Päätimme laskea hanhen ja ankat ulos tepastelemaan ja syömään ruohoa ja mahdollisia matoja ja muita mönkijöitä. Oli linnuilla riemua, melkeimpä voisi laulaa vanhaa joululaulua "no onkos tullut kesä näin talven keskelle"...

Vieraat lähtivät juuri pihasta kohti Mäntyharjua. Oli taas mukava vuorokausi ystäväperheen kanssa. Söimme hyvin ja joimme glögiä ja paransimme ainakin omaa elämäämme, jos ei nyt ihan maailmaa. Heillä on perspektiiviä sellaisiin asioihin, joista meillä ei ole vielä kokemusta. Uskon että myös meidän ajatuksillamme ja mielipiteillämme on heille jotain annettavaa.
On kiva tavata ihmisiä, joiden kanssa voi keskustella laajasti melkeimpä mistä vain. Aiheiksi käy kulttuurin eri alat, kunnallinen vaikuttaminen, kasvatus, ruoka ja juomat, autot ja varsinkin moottoripyörät (minä olen kyllä tällä alalla tosi out). Toivottavasti tapaamme taas pian.

Tänään ilta menee varmasti tv:n ääressä. Luulen että minä ainakin tyttöjen kanssa katselemme linnan pukuloistoa ja kampauksia. Ja varmaankin syömme jotain herkkua ja juomme glögiä. Saa nähdä tuleeko Tomi Putaansuu linnaan. Lordi ei ainakaan tule, luulen niin.
Mitä veikkaat ?

Viikonlopun viimeinen päivä. Sain perheen houkuteltua joulukorttitalkoisiin, tuotoksista kuva arkiston puolella. Kuvassa ei ole kuin omani, lasten kortit ovat paljon hienompia. Kyllä niitä kehtaa kavereille lähetellä. Minä ajattelin lähettää joillekin kortin sijaan joulukirjeen, jossa kertoisin hieman enemmän vuoden kuulumisia. Joulukirje on amerikkalainen tapa muistaa läheisiä ja jotkut ovat pitäneet perinnettä yllä jo vuosikymmeniä, säilyttäen kirjeet kuin elämäntarinan.

Keräsin jo viime viikolla koivunoksia sisään kuivumaan. Tänään spreijasin ne valkoisella maalilla valkoisiksi ja huomenna asettelen ne maljakkoon ja yritän kehitellä niistä ja valkoisista höytyvävaloista asetelman. Katsotaan kuinka käy.
Jotenkin on ilo tehdä kaikkea jouluun liittyvää kun ei ole pakko.
Ensi viikko on taas aikamoista menemistä ja tekemistä. Mieluisat vieraat tulevat tiistaina viettämään meille itsenäisyyspäivää ja olisi mukava keksiä jotakin erikoista, olisiko ehdotuksia ? Pikkujoulutkin ovat pian tiedossa, joten nyt on mitä odottaa.

Hyvää alkavaa viikkoa kaikille teille jotka olette eksyneet sivuilleni ! Kiva kun kävit !

Meillä on välillä ns. lepoviikonloppuja. Eli otetaan asiat vähän rennommin ja ei käytännössä tehdä mitään, ainakaan mitään hyödyllistä.
Eilen illalla Mertalan koulu, jossa meidänkin mukuloista kolme opiskelee täytti 50 vuotta ja he järjestivät upean juhlan Savonlinna salissa. Ohjelma oli todella onnistunut ja omatkin esiintyivät ihan kiitettävästi. Ja minua taas itketti, kuten aina lasten esiintyessä, olivat he minkä ikäisiä tahansa. Juhlien jälkeen menimme vielä Heseen syömään ja sitten kauppaan, josta ostimme litra kaupalla jäätelöä. Loppuillasta taisi kaikkien vatsat olla niin täynnä jäätelöä, että pahaa teki.

Nukuimme aamulla pitkään, minä pisimpään. Heräsin siihen kun kuopus mönki viereeni kylmine varpaineen ja laittoi television päälle. Kaikki olivat jo syöneet aamiaisen, ennen kuin pääsin keittiöön.
Puolilta päivin lähdimme kaupunkiin. Yksi lapsista halusi mennä teatteriin katsomaan Sound of Musikia kavereittensa kanssa. Muu porukka lompsi kirpparille ja sieltä elokuviin katsomaan uusinta piirrettyä Virran viemää, joka oli saanut hyvät arvostelut (4 tähteä), eikä turhaan, se oli hauska ja hyvin tehty.

Kun pääsimme kulttuuririennoista, kurni vatsassa kamala nälkä. Ulos syömään ja sitten karkkipussien kanssa kotiin. Ilta telkkaria katsoen ja karkkia syöden, taas vähän paha olo.

Huomisesta ei vielä tiedä, mutta suunnitelmia on, ei kuitenkaan mitään hyödyllistä. Jos hyvin käy ja jaksaa, niin yritän motivoida porukan joulukorttitalkoisiin.
Yksi asia on kuitenkin varmaa, vaikka kuinka söisimme huomenna kotona hyvin ensimmäisen adventin kunniaksi, niin makean syöminen saa odottaa jouluun.

Huomenna torstaina on Antin päivä. Tarkemmin apostoli Andreaksen muistopäivä. Hän oli Galilealainen kalastaja, kuten myös veljensä Pietari, myöhemmin Pyhäksi kutsuttu. Herrat ovat yhä kalastajien suojelijoita.
Jos on uskominen vanhoja suomalaisia taruja, kertoo huominen talven ilmoista kaikenlaista. "Antin päivän pakkanen tekee suojatalven ja ruman kevään, mutta jos Antti lotisee, niin joulu komeilee." On myös sanottu, "jos Anttina sataa vettä, niin vasta Tuomaana tulee lunta".
Yleensä on pidetty, että Antista alkaa oikea talvi ja silloin kaivettiin turkit ja karvalakit varastosta. Eipä näytä huominen ennusteissa kovin kylmältä, mutta toivottavasti viimeistään Tuomaana saadaan lunta.

Kuu on pian vaihtumassa. Mies kaivoi joulukalenterin ullakolta ja alkoi täytellä sen pusseja yllätyksillä. Ompelin tuon melko ison säkkikankaisen taulun muistaakseni vuonna 1999 kun muutimme tänne Savoon. Siitä saakka se on ollut niitä joulun must-juttuja, josta ei voi luopua. 15-16 vuotiaatkin vielä haluavat olla mukana. Yritin ehdottaa jokaiselle omaa suklaakalenteria, mutta jäin yksin.
Ullakolta tarttui mukaan myös punainen peltinen adventtikynttilänjalka, onhan sunnuntaina ensimmäinen adventti ja silloin syttyy ensimmäinen kynttilä. Tapana on myös ollut, että ensimmäinen sähkökynttelikkö laitetaan palamaan adventtina. Kyllä tämä pimeä maailma kaipaakin jo vähän valoa. Ostin tänään joulukorttiaineksia, jospa vaikka viikonloppuna niitä tekisimme.

Kävin tänään myös ensimmäisen kerran jouluostoksilla kuopuksen kanssa, yhden lahjan hän jo löysi, isolle veljelle. Kyllä on kaupat täynnä kaikenlaista kivaa, on mukava katsella ja hypistellä, kun ei ole ostamisen pakkoa.

Niin... lupasin palata niihin omiin joululahjoihini, kun jotain selviää. Ostin siis joululahjoja Afrikkaan, kirkon ulkomaanavun kautta. Toivottavasti joku tai jotkut sisaret ja veljet siellä kaukana tulevat puun taimista, siemenistä ja kuokasta, moskiittoverkoista, kanoista ja vuohista hieman onnellisemmiksi. Jos haluat tehdä samoin mene sivuille www.toisenlainenlahja.fi
Haluan uskoa, että olen tehnyt jonkun/jotkut onnelliseksi ja siitä tulee itselle hyvä mieli.