IRC-Galleria

Kun sataa tai on muuten mörkki ilma ettei ulos viitsi mennä, on hyvä aloittaa lasten vaatekaappien läpikäynti. Aloitin kuopuksesta. Uskomaton määrä vaatetta joita ei ole käytetty aikoihin. Joko ne olivat liian pieniä, kuluneita, ei mieleisiä tai sitten vain niin piilossa kasojen takana, ettei kukaan ole niitä sieltä löytänyt. Kirppiskassit, toinen Pelan kirppikselle ja toinen omalle tulevalle pöydälle täyttyivät. Ja kun sain loput vaatteet viikatuksi kaappiin, huomasin miten poika on taas kasvanut. Ei kun kauppalistaan sukkia, pitkiä kalsareita ja jokunen huppari. Tätä kasvun ihmettä jaksan aina ihailla ja kauhistella.

Kun talossa on 5 murkkua, joilla kaikilla on menossa kasvupyrähdys eri vaiheissa, on pieniä, lyhyitä ja muuten epäsopivia vaatteita ja kenkiä kasatolkulla. Onneksi kasvavat. Toivottavasti myös henkisesti. Taidan lähteä ensi viikolla tyttöjen kanssa shoppailemaan, jos vanhan äitimuorin vielä mukaansa huolivat. Onneksi minulla on rahapussi, ehkä sillä helpotan mukaan pääsyä ; )

Koko elämähän on yhtä kasvua. Kun fyysinen kasvu hieman hidastuu, niin henkinen alkaa toden teolla. Luotan siihen, että kasvan vielä itsekin...ainakin lapset ja mies kovasti siihen kannustavat ja haastavat. Ystävistä puhumattakaan.

Kovasti olen vanhenemista viime vuosina miettinyt ja löysin yhden hienon Magnus von Platenin ajatuksen aiheesta.

" Se, että huolestumme vanhenemisesta johtuu siitä, että huomaamme vain sen, mitä vuodet vievät, emmekä sitä mitä ne lahjoittavat; tietoa, selvänäköisyyttä, ymmärrystä. Huomaamme ainoastaan, että silmälasit olisivat tarpeen."

Täällä sataa ja sadetta on säätieteenlaitos luvannut lähipäiviksikin. Hyvä, monen kaivossa näkyy pohja.

Kun sataa tulee tehtyä monia sellaisia asioita, joita muuten ei malttaisi, kuten lukea. Eilenkin, keskellä päivää kömmin sänkyyn hyvän kirjan kanssa. Asettelin monta tyynyä kipeän niskani alle (olen jotenkin saanut niskani oikean puolen kipeäksi) ja aloin lukea. Hävisin jonnekin.

Pian kuopus kömpi perässäni sänkyymme oman kirjansa kanssa viereeni. Veti viltin päällensä ja alkoi lukea. Sanoja ei tarvittu. Oli hiljaista ja lämmintä, vain sivujen rapina paljasti että olimme olemassa. Pieni mies selkäni takana välillä työnsi nenänsä lähelle selkääni ja tuoksutteli, haki emon turvallista tuoksua ja jatkoi taas lukemista. Tunsin olemisen sietämätöntä keveyttä, hetken hurmaa.

Hetken päästä sänkyyn hyppäsi koira ja tunki itsensä väliimme. Sietämätön röyhkimys, tunnelman pilaaja ajattelin, mutta koira pötkähti uneen ja alkoi kuorsata, kovaa. Lukemisemme jatkui.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Jonkin ajan päästä Hulda-kissamme löysi meidät ja hyppäsi päälleni kehräämään. Siinä me olimme kaikki samassa kasassa, kuin pesässä.

Tällaisia hetkiäkin elämässä tarvitaan.

Viisaudesta ja älykkyydestä on keskusteltu varmaan niin kauan kun on inhimillistä elämää maapallolla ollut. Niistä on kiistelty ja niitä on mitattu. Oikein älykkäät ja viisaat ovat oikein järjestäytyneet omaan kerhoonsa, Mensaan.

Puhutaan matemaattisesta-,kielellisestä-,tunne-ja sosiaalisesta älystä. On kiistelty siitä mikä on oikeaa älyä tai viisautta ja millaisilla älynlahjoilla pärjää elämässä.
Onneksi meissä on erilaisilla älynlahjoilla varustettuja ihmisiä, toiset tekevät suuria keksintöjä, hahmottavat laajoja kokonaisuuksia ja toiset ovat varustettu suurilla tunneälyn lahjoilla. Joillakin on molempia.

Meillä on yksi lapsi, jolla on suuret tunneälyn varastot ja hän osaa niitä käyttää. Hämmästelen viikottain miten hän huomaa toisissa ihmisissä sellaisia asioita, huolia tai ongelmia joita voi helpottaa. Ei mitään ihmetekoja, vaan rinnalla kulkemista silloin kun jokin mättää.
Esimerkkinä, jos pikkuveli ei uskallakkaan hypätä kolmosesta, vaikka on koko viikon sitä uhonnut ja istuu surkeana uima-altaan reunalla, tämä tunneälyinen menee ja tökkää kyynerpäällä toista kylkeen ja sanoo "eiköhän mennä saunaan" hyvin myötätuntoisella äänellä. Tai kun samainen pikkuveijari on muuten huonolla tuulella, työntää isoveli kaverille jakoavaimen käteen ja pyytää kiristämään moponketjuja kanssaan, tärkeää hommaa.

Minusta yksi hienoimmista viisauden määritelmistä on Michael Wexioniuksen 1642 kirjoittama viisauden kolminkertainen silmä.
Meille on annettu Muisti, joka viittaa menneeseen, Ymmärrys, joka viittaa tämänhetkiseen ja Huolehtiminen, joka viittaa tulevaisuuteen.

Tämä juttu on varastettu;
Oli kolme miestä, jotka tekivät kaikki samaa työtä. Ensimmäiseltä kysyttiin mitä sinä teet ? hän vastasi, että "kannan tiilejä". Kysyttiin toiselta, joka vastasi "muuraan seinää". Kysyttiin kolmannelta, "rakennan kirkkoa".
Näinhän se on, jokainen näkee oman elämäntarkoituksensa/työnsä hyvin eri tavalla. Joillekin se on vain tiilien kantamista, päivästä toiseen. Jotkut näkevät asioiden suuremmat merkitykset ja osaavat suhteuttaa oman tekemisensä niihin.
On tärkeää nähdä oma työ ja tekeminen, pienikin, osana jotakin suurempaa, koko yhteiskuntaa rakentavaa. Ilman tiilejä ja niiden muuraamista ei synny kirkkoa. Ja mikä onkaan kirkon merkitys ihmisille, kylälle tai kaupungille. Uskon, että ne ihmiset jotka katsovat kauemmas, mutta jotka samalla näkevät pienten tekojen merkityksen arjessa, saavat tyydytystä työstään ja elämästään.

Että tällainen filosofinen aamujuttu tänään. Syynä tähän on eilen illalla tai siis yöllä lukemani kirja, jossa Jörn Donner ja John Vikström kirjoittavat toisilleen ja tästä kirjeenvaihdosta on kustannettu hyvä kirja, suosittelen.

Nyt alkoi aika "jälkeen miehen 50-kymppisten". Eiliset juhlat menivät aivan loistavasti, kaikella tapaa. Puhukoon kuvat omaa kieltään. Lämmin kiitos kaikille mukanaolleille !!!!
Nyt hieman väsyttää ja on melko tyhjä olo. Arki alkaa huomenna. Tänään vielä sulattelen kaikkea, hyvää ruokaa, tunnelmaa ja ennenkaikkea lämpimiä ihmisiä, yhdessäoloa.

Vanhemmiten olen alkanut miettiä ajan kulumista. Tuntuu että aika kuluu nyt paljon nopeammin kuin vielä 20 vuotta sitten. Parikymppisenä saattoi tarttua tai juuttua hetkeen, ottaa niin sanotusti asioista kaiken irti miettimättä hetkeäkään tulevia. Eli hetkessä. Elämä jotenkin koostui pienistä hetkistä, tunnelmista. Kokonaisuuden hahmottaminen oli vaikeaa tai jopa turhaa. Tulevista ei tullut niin stressattua. Elämähän oli edessä ja kaikki mahdollista.
Oikea elämä oli aina edessä päin.

No entäs nyt ? Sitä tuntee hallitsevansa kokonaisuuksia, osaa ennakoida ja organisoida. Arki on hallussa, ei tule yllätetyksi kovin helposti. Mutta nyt aika kuluu ihan hirveän nopeasti. Päivät menee hujauksessa ja kun yrittää tarttua hetkeen, se onnistuu huonosti. Nyt pitäisi olla sen oikean elämän aika ja tuntuu, että mitään ei ehdi.

Kun muutimme maalle 7 vuotta sitten, tein päätöksen unohtaa kalenterin, kännykän, puhelinvastaajan ja rannekellon. Eli kaikki ne tavarat jotka koin rajoittavan elämääni ja ajan käyttöäni. Nyt en kykene elämään ilman kalenteria, enkä kännykkää. Onneksi sentään puhelinvastaaja ja rannekello ovat saaneet pölyttyä laatikossa.

Joku viisas on väittänyt että aikaa on juuri siihen mihin sitä tarvitsee. Eli että ajankäyttökin on vain valintoja. Kyllä se varmaan osittain näin onkin, jos on vastuussa vain omasta elämästään, mutta usealla meistä on vastuullaan myös muutaman muunkin elämä ja ajankäyttö.

Sen kuitenkin elämä on opettanut, että itse on ajankäytöstäänkin huolta pidettävä, ei siitä kukaan muu huolta pidä. On oltava siinäkin asiassa itselleen armollinen.

Kaivoin kaapista juhlamekkoja ja pukuja. Nyt pitäisi alkaa arpoa mikä mahtuu kenellekin. Lapset mutta myös me aikuiset olemme kasvaneet jonkin verran sitten edellisten juhlien. Lasten kasvun ymmärtää, mutta tämä miehen ja oma kasvu kyllä mietityttää. Asialle varmaankin pitäisi tehdä jotain. Mutta vasta bileiden jälkeen, siis ensi maanantaina...joo joo.

Harmittaa vähän, kun emme voineet kutsua kaikkia niitä ihmisiä juhliin, joita olisimme halunneet, tilanpuutteen vuoksi. Nyt kun juhlat ovat ovella, kortteja, sähkeitä ja adresseja tippuu postilaatikosta, tulee vähän huono fiilis, olisi ollut niin mukava kutsua tuo ja nuo ja ne.
Toivottavsti ovat kuitenkin hengessä mukana.

Jotenkin tuntuu, että elämä kulminoituu kahteen vaiheeseen, aikaan ennen juhlia ja aikaan niiden jälkeen. On vaikea tarttua arjen askareisiin. Päätinkin että meillä syödään tänään eines sapuskaa ja iltapalan saavat tehdä isot koko lapsilaumalle. Minä silittelen poikien paidat ja prässään housut.

Perjantaina täyttyy talo, kun esikoinen ja vävy tulevat. Venäläinen kamari saa asukkaat tädeistä.

Kun vein pyykkiä eilen ulos kuivumaan, kuului kaukaa haikea kurjen laulu. Ääni voimistui ja pian huomasin 10 kurjen auran taivaalla, haikeasti laulaen matkalla kohti etelää. Juoksin sisään hakemaan pojan kiikarit ja istuin terassille bongailemaan. Pian meni kymmenkunta hanhea samaa matkaa, tosin ihan hiljaa. Eikä mennyt kun 5 minuuttia ja tuli 40 kurkea. Ne haki ilmavirrasta nostetta ja asettuivat auraan. Aika komea, mutta haikea näky. Asumme yhdellä muuttoreitillä, joten keväisin ja syksyisin tätä muuttoa voi seurailla omalta pihalta.

Eilinen oli huiskis päivä. Miestä haastateltiin paikalliseen lehteen ja yhteen valtakunnalliseenkin, kaikkea se vanheneminen teettää, ainakin joutuu vastailemaan hankaliin kysymyksiin ja hymyilemään kuvissa.

Päivällä vein yhden lapsista oikojalle ja hän sai ylähampaisiinsa kiinteät kojeet, aniliininpunaisilla kiinnikkeillä, kuten halusi (poika). Iltapäivällä tuli vieras, joka on ollut kutsulistalla jo pitkään. Mielenkiintoinen persoona, jonka poliittista uraa olemme seurailleet jo jonkin aikaa. Lapsia erityisesti kiinnosti tämä vieras, sillä onhan hän kolmen lapsen opettaja paikallisella yläasteella. Olipas mukava jutella ihmisen kanssa, joka on kiinnostunut kirjallisuudesta, yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, eläimistä ja kaikesta uudesta. Varmasti tapaamme miehen uudelleen.

Ihanan lämmin viikonloppu takana. Aurinko paistoi ja lämpömittari näytti lähes 20 astetta. Lämpöä oli muutenkin. Vieraat toivat sen lämmön mukanaan. Miten mukava oli tavata Aria ja Marittia pitkästä aikaa.

Puhetta ja naurua, varsinkin Maritin, riitti. Samat kiinnostuksen kohteet ja elämäntilanne kirvoitti kielenkannat ja aika meni kuin siivillä.

Olen aloittanut syksyn myötä neulomisen ja virkkaamisen. Ensimmäisenä mies sai pipon (vaaleanpunaisen) ja lapset, varsinkin Mikko ovat kateellisia. Keskeneräisiä tekeleitä on laatikko puolillaan, ehkä saisin ne nyt valmiiksi tässä innostuksen puuskassa.

Mielenkiintoinen viikko edessä.

Kun katselen ikkunasta ulos, niin näen komean kukkomme Amadeuksen tepastelevan viiden kanansa kanssa pitkin pihaa. Koko porukka on päässyt ulos aitauksestaan, nyt kun kukkapenkeistä ei ole enää niin väliä. Vesiheinät ja osa kukistakin häviävät pieniin nokkiin aika vauhdilla. Hyvä vaan että keräävät energiaa pitkän talven varalle, kun joutuvat olemaan sisällä.

Tänään minua odottaa kolme suurta kaalinpäätä, joista ajattelin tehdä kaalilaatikkoa, suurta herkkuani. Löysin kirpparilta ison metallisen astian, sellaisen missä kylmä/lämpövaunuissa ruoka tarjoillaan ja johon mahtuu laatikkoa ainakin 20 hengelle. Ja mikä parasta, tämä astia mahtuu juuri leivinuunista sisään.

Aloitan myös Severiinojen leipomisen miehen juhliin. Severiinat ovat pikkuleipiä, jonka resepti kulkee meillä suvussa ja vain minä sen tällä hetkellä tiedän. Severiina oli isoäitini äiti. Monet ovat reseptiä kysyneet ja arvailleet, mutta turhaan. Aineiden suhteet ovat niin kummalliset, että aina itsekin epäilen niitä, vaikka olen leiponut Severiinoja jo vuosia. Mutta hyviä ne ovat vaikka itse sanonkin.

Viikonlopuksi tulee vieraita Vihdistä, ystäväpariskunta, joita tapaamme liian harvoin. Jalkapalloilija tyttö lähtee Saimaa-turnaukseen Lappeenrantaan viikonlopuksi ja toinen tyttö muuten lomalle. Ruokittavien suiden määrä on kuitenkin vakio, 8 kpl.