IRC-Galleria

Eilen huomasimme, että yksi kanoistamme, joita on yhteensä viisi, oli kadonnut. Kukko Amadeus ja neljä kanaa mennä viipottivat pitkin pihaa. Yksi oli poissa.
Pian lapset löysivät kanan pesästään kuolleena. Viimeiseen asti oli kanaemo hautonut muniaan ja siihen sitten nukahtanut lopullisesti. Lohduttelin lapsia.

Tällaisia ovat kanaemot. Elämän on vain jatkuttava.

Kaikista meistä ei ole kanaemoiksi, sekin olisi hyväksyttävä. Helposti syyllistämme niitä emoja, jotka eivät jaksa tai kykene pitämään jälkeläisistään huolta. Ehkäpä nämä emot pieninä ovat jääneet itse vaille emon hoivaavaa siipeä ja lämpöä.

Usein sitä miettii millainen emo sitä itse on ja millainen haluaisi olla. Tunnen päivittäin riittämättömyyttä, haluaisin olla niin paljon enemmän. Toisaalta olen iän myötä tullut itselleni armollisemmaksi. Nyt tehdään kaikki se mikä osataan ja jaksetaan ja katsotaan mihin se riittää. Tuo lause kyllä kuulosti tutulta, ihan kuin joku urheilija...mutta ei kai sitä muuta voi kun luottaa, että parhaansa on yrittänyt.

Aina ei kuitenkaan jaksa, eikä osaa. Sitten sovelletaan ja kotkotetaan kukko apuun. Eläköön huuto kaikille kukoille !!!

Tiedän, että joitakin lukijoita alkaa kyllästyttää nämä minun kirjaesittelyni, mutta pidän kirjoista ja elämäntilanteemme tällä hetkellä on sellainen, ettei oman maailman avartaminen onnistu muuten kuin lukemalla ja keskustelemalla. Ehkä joskus vielä muutenkin. Elän toivossa.

Yksi kirja yöpöydälläni on "Historian suurnaiset". Olen päässyt vasta alkuun, mutta jo innostunut. Ensimmäinen suurnainen on Hatsepesut (heittomerkit jäi pois). Ainakaan minulle tuo lady ei sanonut aiemmin yhtään mitään. Tämä topakka nainen oli Egyptin hallitsija noin 1490 eaa.

Naisten ja miesten tasa-arvo tuntuu olleen kohdallaan tuolloin. Egyptiläisillä naisilla oli omistus-ja perintöoikeus, he saivat määrätä maaomistuksestaan ja hakea oikeutta tuomioistuimista kuten miehetkin. Avioliitossa heidän asemansa oli vakaa ja aseman turvasi selkeät määräykset omistusoikeuksista. Naisten oli mahdollisuus harjoittaa mitä ammattia tahansa, heistä saattoi tulla vaikka pappeja. Ainoastaan kirjurin ammatti oli varattu miehille ja näin yritettiin naiset pitää pois politiikasta, vallan ulkopuolella.
Kaikki tämä edellä mainittu mahdollisti naishallitsijan olemassaolon ja toiminnan Egyptissä.
Hatsepesut ei kuitenkaan sietänyt muita naisia vallan lähellä, vaan kaikki hänen lähimpänsä, neuvonantajansa olivat miehiä. Se siitä solidaarisuudesta.

Hallitsija teki paljon tutkimusretkiä, joilta tuotiin paikallisia aarteita, mausteita, kasveja jne.. Hatsepesutia pidettiin kaukonäköisenä uudistajana.
Hatsepesut olisi toivonut että hänen tyttärensä Neferuran olisi astunut äitinsä jälkeen valtaistuimelle, mutta lapsi kuoli nuorena ja suunnitelma ei onnistunut. Hatsepesut kuoli itse 50 vuotiaana, 1468 eaa. Hän oli lahjoittanut Egyptille kukoistavan kulttuurin ja rauhallisen aikakauden.

Paljon myöhemmin Egyptiä hallitsi kuuluisampi nainen, Kleopatra. Mutta se on kirjan seuraava luku, enkä jatka tätä pidempään. Jos joku haluaa lukea kirjan, niin esittelyssä on 25 suurnaista kautta aikojen, Hatsepesutista Indira Gandhiin.

Hitsi, nukuin taas vähän huonosti, kiitos suklaan jota tuli syötyä illalla. Ja kun olen diabeetikko, niin verensokerin huima nousu piti elimistön kierroksilla yli puolen yön. Nukkumattomuudessa oli hyvätkin puolensa, tuli mietittyä eilisiä mietteitä kasvusta, varsinkin henkistä kasvua ja siihen liittyviä juttuja. Mietin mm. mitkä ovat niitä kantoja kaskessa, joihin usein kompastuu, kun luulee kasvaneensa tai haluaisi kasvaa. Ja kun luulee olevansa "isompi ihminen" ja sitten tapahtuu jotakin yllättävää, niin onkin "tosi pieni". Hain kirjahyllystä kirjan "Valinta on sinun"-henkisen kasvun opas nuorille ja sain lisää ajattelemisen aiheita.

Ensimmäisenä tuli mieleen, että Laiskuus on kyllä suurin henkisen kasvun este. Kun ei viitsi eikä jaksa kiusata itseään. Kasvu kun ei näy heti eikä ole muutenkaan konkreettinen, niin...
Henki vahvistuu kaikessa hiljaisuudessa, hitaasti. Ei jaksaisi odottaa.

Toinen mieleeni tullut syy on Pelko. Uudet ajatukset ja näkemykset elämästä ja asioista pelottaa. Kaikki, mikä uhkaa turvallista arkea on uhka, vaikka samalla pitäisi nähdä mahdollisuudet. Pitäisi ottaa riskejä, jotta muutosta tapahtuisi.

Kolmas syy on Julmuus. Kuulostaa hurjalta, mutta jos ei pysty tuntemaan empatiaa toisia ihmisiä, eläimiä ja maata kohtaan on hukassa. Ajatus siitä, että kaikki pystyvät julmuuteen on hurja, mutta totta. Empatiakyky on herkkyyttä, jota voi itsessään ja toisissa kasvattaa, vai voiko ?

Neljäs syy on mielestäni Moittiminen, Syyttäminen. Joidenkin ihmisten mielestä kaikki syyt ikäviin asioihin on aina jossakin muualla kuin itsessä. Aikamoinen tulppa omalle henkiselle kasvulle on, jos aina syytetään virheistä ja/tai ongelmista vanhempia, kavereita, yhteiskuntaa tai ihan ketä tahansa, vaikka bussikuskia. Niin kauan kun näkee itsensä uhrina ei voi ottaa vastaan onnellisuutta ja mahdollisuuksia.

Viides syy löytyy Kovuudesta. Usein kovuus ja tiukat mielipiteet ovat perua vanhemmilta, koulusta, kirkosta, puolueesta jne. Olemme omaksuneet nuo muiden mielipiteet omiksemme ja päättäneet, että ne ovat omia ja oikein. Niistä pidetään kynsin hampain kiinni. Ne tuovat turvaa, mutta voivat muuttua ajan kanssa taakaksi, jota on raskas kantaa.

Kuudes syy on Uskomukset. Tiedämme varmasti mikä on oikein ja mikä väärin. Syntyy intohimoja, joita motivoi erilaiset tunteet. Järki sumenee.

Näitä mietin yön mustina tunteina. Nyt väsyttää, mutta ei mennyt hukkaan tuokaan aika, vaikka mielummin olisin kyllä nukkunut. Perustarpeet kun ovat tässä iässä nousseet arvoon arvaamattomaan.

Kun sataa tai on muuten mörkki ilma ettei ulos viitsi mennä, on hyvä aloittaa lasten vaatekaappien läpikäynti. Aloitin kuopuksesta. Uskomaton määrä vaatetta joita ei ole käytetty aikoihin. Joko ne olivat liian pieniä, kuluneita, ei mieleisiä tai sitten vain niin piilossa kasojen takana, ettei kukaan ole niitä sieltä löytänyt. Kirppiskassit, toinen Pelan kirppikselle ja toinen omalle tulevalle pöydälle täyttyivät. Ja kun sain loput vaatteet viikatuksi kaappiin, huomasin miten poika on taas kasvanut. Ei kun kauppalistaan sukkia, pitkiä kalsareita ja jokunen huppari. Tätä kasvun ihmettä jaksan aina ihailla ja kauhistella.

Kun talossa on 5 murkkua, joilla kaikilla on menossa kasvupyrähdys eri vaiheissa, on pieniä, lyhyitä ja muuten epäsopivia vaatteita ja kenkiä kasatolkulla. Onneksi kasvavat. Toivottavasti myös henkisesti. Taidan lähteä ensi viikolla tyttöjen kanssa shoppailemaan, jos vanhan äitimuorin vielä mukaansa huolivat. Onneksi minulla on rahapussi, ehkä sillä helpotan mukaan pääsyä ; )

Koko elämähän on yhtä kasvua. Kun fyysinen kasvu hieman hidastuu, niin henkinen alkaa toden teolla. Luotan siihen, että kasvan vielä itsekin...ainakin lapset ja mies kovasti siihen kannustavat ja haastavat. Ystävistä puhumattakaan.

Kovasti olen vanhenemista viime vuosina miettinyt ja löysin yhden hienon Magnus von Platenin ajatuksen aiheesta.

" Se, että huolestumme vanhenemisesta johtuu siitä, että huomaamme vain sen, mitä vuodet vievät, emmekä sitä mitä ne lahjoittavat; tietoa, selvänäköisyyttä, ymmärrystä. Huomaamme ainoastaan, että silmälasit olisivat tarpeen."

Täällä sataa ja sadetta on säätieteenlaitos luvannut lähipäiviksikin. Hyvä, monen kaivossa näkyy pohja.

Kun sataa tulee tehtyä monia sellaisia asioita, joita muuten ei malttaisi, kuten lukea. Eilenkin, keskellä päivää kömmin sänkyyn hyvän kirjan kanssa. Asettelin monta tyynyä kipeän niskani alle (olen jotenkin saanut niskani oikean puolen kipeäksi) ja aloin lukea. Hävisin jonnekin.

Pian kuopus kömpi perässäni sänkyymme oman kirjansa kanssa viereeni. Veti viltin päällensä ja alkoi lukea. Sanoja ei tarvittu. Oli hiljaista ja lämmintä, vain sivujen rapina paljasti että olimme olemassa. Pieni mies selkäni takana välillä työnsi nenänsä lähelle selkääni ja tuoksutteli, haki emon turvallista tuoksua ja jatkoi taas lukemista. Tunsin olemisen sietämätöntä keveyttä, hetken hurmaa.

Hetken päästä sänkyyn hyppäsi koira ja tunki itsensä väliimme. Sietämätön röyhkimys, tunnelman pilaaja ajattelin, mutta koira pötkähti uneen ja alkoi kuorsata, kovaa. Lukemisemme jatkui.
Mutta ei tässä vielä kaikki. Jonkin ajan päästä Hulda-kissamme löysi meidät ja hyppäsi päälleni kehräämään. Siinä me olimme kaikki samassa kasassa, kuin pesässä.

Tällaisia hetkiäkin elämässä tarvitaan.

Viisaudesta ja älykkyydestä on keskusteltu varmaan niin kauan kun on inhimillistä elämää maapallolla ollut. Niistä on kiistelty ja niitä on mitattu. Oikein älykkäät ja viisaat ovat oikein järjestäytyneet omaan kerhoonsa, Mensaan.

Puhutaan matemaattisesta-,kielellisestä-,tunne-ja sosiaalisesta älystä. On kiistelty siitä mikä on oikeaa älyä tai viisautta ja millaisilla älynlahjoilla pärjää elämässä.
Onneksi meissä on erilaisilla älynlahjoilla varustettuja ihmisiä, toiset tekevät suuria keksintöjä, hahmottavat laajoja kokonaisuuksia ja toiset ovat varustettu suurilla tunneälyn lahjoilla. Joillakin on molempia.

Meillä on yksi lapsi, jolla on suuret tunneälyn varastot ja hän osaa niitä käyttää. Hämmästelen viikottain miten hän huomaa toisissa ihmisissä sellaisia asioita, huolia tai ongelmia joita voi helpottaa. Ei mitään ihmetekoja, vaan rinnalla kulkemista silloin kun jokin mättää.
Esimerkkinä, jos pikkuveli ei uskallakkaan hypätä kolmosesta, vaikka on koko viikon sitä uhonnut ja istuu surkeana uima-altaan reunalla, tämä tunneälyinen menee ja tökkää kyynerpäällä toista kylkeen ja sanoo "eiköhän mennä saunaan" hyvin myötätuntoisella äänellä. Tai kun samainen pikkuveijari on muuten huonolla tuulella, työntää isoveli kaverille jakoavaimen käteen ja pyytää kiristämään moponketjuja kanssaan, tärkeää hommaa.

Minusta yksi hienoimmista viisauden määritelmistä on Michael Wexioniuksen 1642 kirjoittama viisauden kolminkertainen silmä.
Meille on annettu Muisti, joka viittaa menneeseen, Ymmärrys, joka viittaa tämänhetkiseen ja Huolehtiminen, joka viittaa tulevaisuuteen.

Tämä juttu on varastettu;
Oli kolme miestä, jotka tekivät kaikki samaa työtä. Ensimmäiseltä kysyttiin mitä sinä teet ? hän vastasi, että "kannan tiilejä". Kysyttiin toiselta, joka vastasi "muuraan seinää". Kysyttiin kolmannelta, "rakennan kirkkoa".
Näinhän se on, jokainen näkee oman elämäntarkoituksensa/työnsä hyvin eri tavalla. Joillekin se on vain tiilien kantamista, päivästä toiseen. Jotkut näkevät asioiden suuremmat merkitykset ja osaavat suhteuttaa oman tekemisensä niihin.
On tärkeää nähdä oma työ ja tekeminen, pienikin, osana jotakin suurempaa, koko yhteiskuntaa rakentavaa. Ilman tiilejä ja niiden muuraamista ei synny kirkkoa. Ja mikä onkaan kirkon merkitys ihmisille, kylälle tai kaupungille. Uskon, että ne ihmiset jotka katsovat kauemmas, mutta jotka samalla näkevät pienten tekojen merkityksen arjessa, saavat tyydytystä työstään ja elämästään.

Että tällainen filosofinen aamujuttu tänään. Syynä tähän on eilen illalla tai siis yöllä lukemani kirja, jossa Jörn Donner ja John Vikström kirjoittavat toisilleen ja tästä kirjeenvaihdosta on kustannettu hyvä kirja, suosittelen.

Nyt alkoi aika "jälkeen miehen 50-kymppisten". Eiliset juhlat menivät aivan loistavasti, kaikella tapaa. Puhukoon kuvat omaa kieltään. Lämmin kiitos kaikille mukanaolleille !!!!
Nyt hieman väsyttää ja on melko tyhjä olo. Arki alkaa huomenna. Tänään vielä sulattelen kaikkea, hyvää ruokaa, tunnelmaa ja ennenkaikkea lämpimiä ihmisiä, yhdessäoloa.

Vanhemmiten olen alkanut miettiä ajan kulumista. Tuntuu että aika kuluu nyt paljon nopeammin kuin vielä 20 vuotta sitten. Parikymppisenä saattoi tarttua tai juuttua hetkeen, ottaa niin sanotusti asioista kaiken irti miettimättä hetkeäkään tulevia. Eli hetkessä. Elämä jotenkin koostui pienistä hetkistä, tunnelmista. Kokonaisuuden hahmottaminen oli vaikeaa tai jopa turhaa. Tulevista ei tullut niin stressattua. Elämähän oli edessä ja kaikki mahdollista.
Oikea elämä oli aina edessä päin.

No entäs nyt ? Sitä tuntee hallitsevansa kokonaisuuksia, osaa ennakoida ja organisoida. Arki on hallussa, ei tule yllätetyksi kovin helposti. Mutta nyt aika kuluu ihan hirveän nopeasti. Päivät menee hujauksessa ja kun yrittää tarttua hetkeen, se onnistuu huonosti. Nyt pitäisi olla sen oikean elämän aika ja tuntuu, että mitään ei ehdi.

Kun muutimme maalle 7 vuotta sitten, tein päätöksen unohtaa kalenterin, kännykän, puhelinvastaajan ja rannekellon. Eli kaikki ne tavarat jotka koin rajoittavan elämääni ja ajan käyttöäni. Nyt en kykene elämään ilman kalenteria, enkä kännykkää. Onneksi sentään puhelinvastaaja ja rannekello ovat saaneet pölyttyä laatikossa.

Joku viisas on väittänyt että aikaa on juuri siihen mihin sitä tarvitsee. Eli että ajankäyttökin on vain valintoja. Kyllä se varmaan osittain näin onkin, jos on vastuussa vain omasta elämästään, mutta usealla meistä on vastuullaan myös muutaman muunkin elämä ja ajankäyttö.

Sen kuitenkin elämä on opettanut, että itse on ajankäytöstäänkin huolta pidettävä, ei siitä kukaan muu huolta pidä. On oltava siinäkin asiassa itselleen armollinen.

Kaivoin kaapista juhlamekkoja ja pukuja. Nyt pitäisi alkaa arpoa mikä mahtuu kenellekin. Lapset mutta myös me aikuiset olemme kasvaneet jonkin verran sitten edellisten juhlien. Lasten kasvun ymmärtää, mutta tämä miehen ja oma kasvu kyllä mietityttää. Asialle varmaankin pitäisi tehdä jotain. Mutta vasta bileiden jälkeen, siis ensi maanantaina...joo joo.

Harmittaa vähän, kun emme voineet kutsua kaikkia niitä ihmisiä juhliin, joita olisimme halunneet, tilanpuutteen vuoksi. Nyt kun juhlat ovat ovella, kortteja, sähkeitä ja adresseja tippuu postilaatikosta, tulee vähän huono fiilis, olisi ollut niin mukava kutsua tuo ja nuo ja ne.
Toivottavsti ovat kuitenkin hengessä mukana.

Jotenkin tuntuu, että elämä kulminoituu kahteen vaiheeseen, aikaan ennen juhlia ja aikaan niiden jälkeen. On vaikea tarttua arjen askareisiin. Päätinkin että meillä syödään tänään eines sapuskaa ja iltapalan saavat tehdä isot koko lapsilaumalle. Minä silittelen poikien paidat ja prässään housut.

Perjantaina täyttyy talo, kun esikoinen ja vävy tulevat. Venäläinen kamari saa asukkaat tädeistä.