IRC-Galleria

Tiedän, että "sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee", mutta otan silti riskin ja muistelen taas vanhoja. Hiihtoloma on tulossa viikon päästä ja pitäisi taas keksiä ohjelmaa viikoksi kuudelle lapselle ja kahdelle aikuiselle. Nämä lomat ovat aina meillä sellainen järjestelyjen kukkanen. Toiveita on vähintään tusina ja niiden yhteen saattaminen aikamoinen taidonnäyte. Kuitenkin parhaat lomat ja lomajutut ovat olleet melko yksinkertaisia juttuja, yhteisiä hiihtoretkiä, yöpatikointia, television katsomista, tikkakisaa jne... ennen kaikkea yhdessä koettua tunnelmaa. Siinä huvipuistot ja muut ylimääräiset virikkeet ovat jääneet toiseksi.

Näin oli kyllä minunkin lapsuudessani. Yhteiset hiihto-ja uintiretket eväineen olivat ne jotka jäivät mieleen. Ja erityisen juhlallinen hetki oli jos joku aikuinen tuli lasten leikkiin mukaan, vaikka vain kolailemaan lunta, kun mukulat pomppivat kasoista alas ja sekoittivat hienot kasat...tai jaksoi hetken juosta hippana.

Kuopuksen suurin ensi kesän toive on päästä meidän aikuisten kanssa pöyräilemään, jonnekin vähän pidemmälle, kuin vain kylätielle. Vaikka kaupungin pyöräteille... Hän jopa keksi, että pyörät voisi viedä kaupunkiin peräkärryssä ja sitten lähteä keskustassa pyöräilemään ja sama takaisin tullessa. Luulempa, että tuo toive on ensi kesänä toteutettava.

Meillä yksi lapsi sairastaa mahatautia ja muitakin koulussa oli lähtenyt kesken päivän samasta syystä. Viikonloppuna olisi pojilla poikapäivät, joten toivottavasti tauti ei leviä. Tytön rippikoulukirkko, joka on myös vanhemmille tarkoitettu on sunnuntaina. Tästä se taas alkaa, meillä joka vuotinen rippikoulurumba. Viime vuonna se alkoi ja vuonna 2012 loppuu...

Tätini on ostanut minulle vuosia sitten Valittujen Palojen kustantaman kirjan "Vanhassa vara parempi"- vanhoja ja hyviksi havaittuja ohjeita nykyajan ihmiselle. Olen lukenut kirjan monesti kannesta kanteen ja taas eilen sen sieltä yöpöydälle raahasin. Tässä kirjassa on vaikka kuinka monta ihanaa vinkkiä ja oivallusta. Yhtä uutta jo kokeilinkin. Putsasin nimittäin sähköhellan teräsreunuksen kiinnipalaneet töhnät sokerinpalalla hankaamalla. hyvin irtosi. Okei okei ! tiedän, että nää on nyt niitä "hammasharjalla kynnysten kimppuun"- juttuja joita inhoan, mutta huom! siis kokeilin, tästä ei välttämättä tule tapaa.

Perheessämme tehdään paljon ja usein ruokaa. Se näkyy keittiössä, vaikka sitä kuinka puunaisi elämisen jäljet näkyy. Ihmettelenkin usein erilaisten "akkojen lehtien" keittiökuvia, joissa kiiltävillä pinnoilla seistä tököttää yksi uusi kaunis kattila, vadillinen tomaatteja ja desing-sitruspuserrin. Elämisen jälkiä ei näy mailla halmeilla. Joko keittiöt ovat aivan uusia ja käyttämättömiä tai sitten niissä ei kokata, eletä.

Televisiosta tulee useita keittiö- ja kokkiohjelmia. Yksi suosikeistani on "köyhät ritarit", jossa kolme nuorta kokkailevat, yksi valitsee viinin, yksi musiikin ja yksi lahjan. Ateriat ovat aika konstailemattomia ja muutama idea on päätynyt kotipöytäänkin. Olenkin miettinyt onnistuisikohan täällä kotioloissa oma "köyhät ritarit"-juttu. Siis mies, minä ja muutama lapsi. Vaikka pareittain, yksi pari tekisi alkuruoan, toinen pari pääruoan ja kolmas jälkiruoan. Omasta levyhyllystä voisi joku pari valita musiikin, juomapuolen valinnan tekisi yksi pari ja lahjan (koko perheelle) voisi ostaa yksi pari. Täytyypä ehdottaa perheparlamentissa ajatusta.

Aikaisempina vuosina tekemämme ruokamatkat eri maihin ovat jääneet, tämä kokki-juttu voisi olla uusi innostava juttu koko perheelle.

Kun olin yläasteella ja mietin tulevaa ammatinvalintaa, oli pari vaihtoehtoa, joita en olisi valinnut mistään hinnasta. Työskentely opettajana tai lastentarhanopettajana oli täysin pois suljettu vaihtoehto ammatiksi. Myös kehitysvammaisten kanssa työskentely tuntui olevan aivan mahdoton vaihtoehto. Yleensäkin pienten lasten kanssa työskentely tuntui vaikealta ajatukselta. No nyt ollaan tässä tilanteessa missä ollaan...

Olen aina ihaillut ammattikasvattajia, vaikka minusta itsestäni ei niihin hommiin olekaan. Kasvattaminen ei nimittäin ole helppoa. Tiedän että niissä hommissa tulee onnistumisen hetkiä, jotka korvaavat paljon vaikeuksia, mutta myös pettymyksiä. Luulen, että kasvattajan paras ominaisuus olisi positiivinen elämänasenne, toivo ja usko paremmasta. Meikäläinen, joka olen peruspessimisti henkeen ja vereen, olisi hyvin vaikea pettymyksen hetkellä luoda uskoa ja toivoa paremmasta huomisesta.

Kuudes lapsemme 12 v. kysyi minulta eilen tiedänkö mikä ihmisen vamma on pahin vamma ? Mietin eri vaihtoehtoja liikuntavammoista synnynnäisiin vammoihin asti, enkä oikein osannut vastata. Se on asennevamma, lapsi vastasi. Opettaja oli sen luokassa kertonut ja perustellut. Perustelu väitteelle oli se, että tämä vamma on itseaiheutettu ja sen voi jokainen "vammainen" itse parantaa, jos tahtoo. Aika hienosti sanottu. Oli tainnut kolahtaa lapsen päässä, toivon ainakin niin.

Olen varmasti jo kertonut monelle teistä, että pidän vanhoista esineistä, entisaikojen tavoista ja menneistä tapahtumista. Historia on kiinnostanut aina. Lapsuudenkodissani ja mummolassa puhuttiin paljon vanhoista asioista ja tavoista. Kouluaineenakin, historia ja yhteiskuntaoppi olivat lempiaineitani.

Ihmisten elämä ennen ei ollut helppoa. Monet nykyaikaiset vempeleet puuttuivat ja varsinkin naisten elämä oli erittäin työlästä. Aikaa vei arjen pyörittäminen toisella tavalla kuin tänä päivänä, mutta piti vain kestää ja jaksaa, joustaa ja toivoa. Toivoa paremmasta ei saanut heittää, niin kuin mummoni, tuo sitkeä ja sisukas tervaskanto tapasi sanoa.

Historiallisesta näkökulmasta katsottuna me nykyajan ihmiset emme saisi valittaa mistään. Meillähän on kaikki ne apuvälineet, joista menneet sukupolvet eivät osanneet edes haaveilla. Meidän nykyarkemme on helppoa. Rahalla saa ja koneilla pääsee.
Miksei se saamarin arki sitten tunnu niin helpolta ? onko meiltä kadonnut suhteellisuudentaju vai onko meistä tullut heikkoja narisioita, joille mikään ei ole tarpeeksi ?

Monelta tuntuu olevan elämänhallinta kateissa tai ainakin hakusessa. Ajoittain minustakin tuntuu siltä, että elämä on yhtä kaaosta, enkä saa sen palasia paikoilleen. Aivan kuin tekisi valtavan isoa palapeliä, eikä löydy yhtään sopivaa palaa mihinkään tyhjään kohtaan. Raamit on kunnossa, mutta tulevasta kuvasta ei saa mitään selvää. Silloin on vain luotettava, että huomenna on asiat paremmin ja silloin löytää monta palaa omille paikoilleen. Ajan kuluessa kuva alkaa muodostua ja tyhjiin paikkoihin alkaa löytyä paloja yhä helpommin.
Ja mikä onkaan tunne, kun kuva valmistuu ja kaiken näkee selkeästi.

Tällä hetkellä on tunne, että joku on käynyt sotkemassa minun keskeneräistä elämän palapeliäni aika tavalla. Osa valmiista kuvasta on sekoitettu ja palat on hujan hajan. Olen aivan liian väsynyt ja lamaantunut aloittaakseni kuvan korjaamisen. Toivon kuitenkin, että huomenna olisin valmis aloittamaan pala palalta uudestaan. Toivoa paremmasta kun ei saa menettää.

Pitkän leudon alkutalven jälkeen tuntuu nyt riittävän kylmää. Viiden vuorokauden sääennuste lupaa jopa 36 astetta pakkasta tänne Savoon. Mittarilukemat ei päivälläkään laske alle 20 asteen. Tuli mieleeni esi-isäni, jotka pitkin jänkiä jutatessaan porojen perässä olivat varmasti tottuneet tällaisiin pakkasiin ja asumus oli vain kota ja lämmönlähde nuotio ja taljat. Onhan siis minunkin kestettävä...perinteet velvoittavat.

Mies osti minulle levyn. Mikko Kuustosen "Hietaniemi"-levyn, jonka tänään kuuntelin, kun en viitsinyt pistää nenääni ulos. Hyvä syy muuten tuo kylmyys...ainahan niitä syitä löytyy.
Levyllä on monta hyvää kappaletta, tyypillistä Kuustosta, melankolista ja jotenkin raadollista, elämän totuuksia. Olen aina pitänyt Kuustosesta ja muistan hämärästi olleeni joskus 15 vuotiaana kirkon nuorisopäivillä, jossa Pro fide-yhtye esiintyi (gospelia) ja mukana oli myös Mikko. Aivan lumoavan kaunis poika siihen aikaan ja tytöt tykkäsivät.

Ajattelin kopsata tähän loppuun yhden laulun sanat tältä uudelta levyltä. Kappale on kuin haiku-runo, pelkistetty elämän kuvaus, jotenkin aina ajankohtainen ja lohduttava.

Tyyneyttä

Tyyneyttä tähän tyyneyttä tuo
Tyyneyttä tähän tyyneyttä tuo
että lepäisin vaiti kun muuta en voi
Tyyneyttä tähän tyyneyttä tuo

Rohkeutta hieman rohkeutta suo
Rohkeutta hieman rohkeutta suo
tarttua toimeen kun mentävä on
Rohkeutta hieman rohkeutta suo

Viisautta vielä viisautta pyydän
Viisautta vielä viisautta pyydän
jotta näkisin rauhan ja tehtävän
Viisautta vielä viisautta pyydän.

Pyhäpäivä taas illassa. Touhua ja tohinaa on viikonloppuun sisältynyt. Rinsessa Aava on valloittanut hovinsa väen, elukoita myöten. Kiharat liehuen on pikkuneiti mennä viipottanut pitkin taloa, sanoja tulee suun täydeltä ja hymyt saa koko hovin väen hymyilemään. Onni-koirakin, joka ei pienistä lapsista paljoa perusta on ollut ihmeen rauhallinen. Hiljainen mielenosoitus sentään pantiin merkille, kun pienet lirut löytyi Aavan lelulaatikon kyljestä.

Vävy ja pojat pelasivat jääkiekkoa aivan läkähdyksiin saakka. Ei tarvinnut poikien paljon unta illalla kysellä ja taisi olla vävykin aika poikki. Saa nähdä pääseekö aamulla sängystä ylös. Esikoinen teki historiaa ja meni Aavan kanssa pulkkamäkeen. Punaiset posket pukivat molempia.

Arki alkaa huomenna ja lapset lähtevät kouluun. On pari päivää aikaa esikoiselle, vävylle ja lapsenlapselle. Jospa vaikka kaupunkiin saisimme lähdettyä.
Pakkaset taas alkavat, joten ulkoilu taitaa jäädä vähiin, toivotaan että ei kestä kauaa tuo kylmä rintama.

Viikko taas loppua vailla. Viikonlopusta onkin tulossa mukavan touhukas. Esikoinen, tämän mies ja rinsessa Aava ovat tulossa huomenna Ahkula/Muhkulaan. Viime vierailusta onkin jo puoli vuotta ja neiti on varmasti kasvanut valtavasti. Eikä varmasti muista meistä hovinsa väestä enää mitään. No asialle ei paljoakaan mahda kun välimatka meidän ja heidän perheensä välillä on lähes 400 km. Toivottavasti joskus asuisimme lähempänä toisiamme ja voisimme jakaa arkea muutenkin kuin puhelimen ja muiden sähköisten viestimien välityksellä.

Olen tänään yrittänyt taistella mahdollista flunssaa vastaan, joka on jumpsutellut pääkopassa ja laittanut nenän vähän tippumaan. Yksi lapsistakin piti hakea koulusta kesken päivän flunssaisen olon takia, taisi hänellä menna pienillä päiväunilla ohi tuo tauti.

Leivoin tänään elämäni ensimmäisen Runebergin tortun ja piti oikein Alkoon marssia etsimään punssia, kun ohjeessa sitä oli. En muuten tiennytkään, että Arrakki Punssi on likööri. Kaikkea sitä vielä oppii. En tehnyt yksittäisiä torttuja vaan yhden ison pitkän kakun, jonka koristelen ja leikkelen siitä sitten palasia, pääsen helpommalla.

Ruokiakin tein jo valmiiksi, ettei tarvitse koko viikonloppua viettää keittiössä. Yli kymmenen henkilön ruokkiminen vaatii taas miettimistä, miten saada jääkaappeihin mahtumaan tavarat ja ruoat. Olisi pitänyt keittiöremontin yhteydessä ostaa kylmiö jääkaapin tilalle, mahtuisi paremmin. Eipä vaan tullut silloin ajatelleeksi. Kahdella jääkaapilla on vaan selvittävä.

Hyvää ja onneksi vähän leudompaa viikonloppua kaikille !

Olen aina pitänyt tontuista ja keijukaisista. Meillä on aina asunut kotitonttu ja saunatonttu. Mummolassa asui näiden lisäksi myös hellatonttu. Riihirannan mökillä asuva saunatonttu on kova rumpali. Lasten kanssa aina odotamme milloin rumpusoolo alkaa. Yleensä se alkaa silloin kun tonttu on saanut tarpeeksi löylyä. Pian alkaa kiukaasta kuulua aikamoinen rummutus, joka loppuu vasta kiukaan viiletessä. Rytmi tosin on aika tylsän jumputtava.

Joulutontut hiippailevat meillä melko aikaisin, jo lokakuussa on heistä näköhavaintoja. Ennen lumen tuloa on vaikea heitä havaita, mutta lumenaikaan se on melko helppoa. Tontut yrittävät olla ovelia ja pukevat jalkaansa usein kengät, joiden pohjista tulee linnun jalanjälkeä muistuttava jälki. Näitä jälkiä näkee usein ikkunoiden alla, kun tontut ovat kurkkineet ikkunoista sisään. Lapset ovat nähneet tonttujen lyhtyjen kajon metsänreunassa ja löytäneet tippuneita hiippalakkeja hangelta. Vähän harmittaa kun minulle ei koskaan jää mitään, tai sitten en näe niitä.

On kuitenkin yksi tonttu, joka on muita tonttuja mieluisampi. Hän on TV:stäkin tuttu Tonttu Toljanteri. Tuo mainio tohelo tonttu, joka avustaa Joulupukkia Korvatunturilla. Hän on siis ihan aito ja oikea joulutonttu. Ja kun asiat ei mene ihan putkeen, niin johan kuuluu " voihan kehvatsu" tai "mavonsilimä". Olemme koko perhe niin ihastuneita tuohon pieneen pulleromahaiseen harmaapartaan, että perustimme hänelle oman yhteisönkin tänne galleriaan, Tonttu Toljanterin ystävät. Tervetuloa vaan mukaan kaikki, jotka haluatte edistää tonttuilua maailmassa.
Sen verran selvitin, että tonttua esittää, Kunto Ojansivu, näyttelijä, ohjaaja ja näytelmäkirjailija, Teatteri Eurooppa Neljästä. Lähettelin hänellekin viestiä yhteisöstämme ja ihailustamme, jonka seurauksena paluupostissa saimme Tonttu Toljanterin levyn ! Samalla kuulimme, että uudet Toljanterin jaksot kuvataan ensi kesänä ja ulos ne tulevat ensi Jouluna, hieno homma !
Suuri tavoitteemme on saada Tonttu Toljanteri maailmanmaineeseen ja Suomen Lappi ainoaksi oikeaksi Joulupukin maaksi. No nyt taisi mennä jo Tarvajärveksi...

Meidän perheessä säännöllisin väliajoin höyrähdetään. Milloin mihinkin ajatukseen tai asiaan. Nyt on otettu käyttöön vanha idea perheparlamentista. Eli se tarkoittaa sitä että joka sunnuntai-ilta meillä istutaan saman pöydän ääreen, joskus teen ja purtavan kanssa tai sitten ilman ja keskustellaan perheen yhteisistä asioista.
Tilaisuus on puheenjohtajavetoinen eli minä johdan puhetta ja jaan puheenvuoroja. Yllättävän hyvin mukulat ovat oppineet odottamaan vuoroaan ja pyytämään puheenvuoroa. Nyt viime aíkoina eniten puhetta on ollut matkasta, joka pitäisi toteuttaa kevään tai kesän aikana. Kovin tuntuu mielipiteet menevän ristiin niin kohteesta kuin muistakin toiveista. Osa toivoo perheen yhteistä reissua, osa hajautettua mallia, jne... Ensi sunnuntaina pitäisi lyödä lukkoon miten edetään.

Yhteisten kokousten lisäksi olemme päättäneet pitää jokaisen lapsen kanssa oman HEKOTA-hetken. Tämä hetki, yleensä tunnista kahteen on vain ja ainoastaan lapsen ja meidän vanhempien yhteinen hetki, jolloin puhutaan lapsen asioista ilman kiirettä tai häiriötä. Ovessa on kokous lappu ja sitä on kunnioitettava. Jokaisella lapsella on oma HEKOTA-hetki kerran kahdessa viikossa. Sovimme hetken lopuksi, onko joitakin selvitettäviä asioita ja sovimme kuka selvittää ja palaamme niihin seuraavalla kerralla. Lapset odottavat hetkiään ja pitävät aikatauluista tiukasti kiinni jos me vanhemmat unohdamme.

Arki tuntuu välillä ahmaisevan meistä jokaisen sellaiseen putkeen, että pienet, mutta hirveän tärkeät asiat jäävät jalkoihin. "Katsotaan hetken päästä", " Ihan kohta" ja "Huomenna " värittävät keskustelua perheen kesken. On vain kokeiltava uusia tapoja toimia, jos ne ei toimi on keksittävä uusia. Ei saa antaa periksi.

Viime viikon aikana on satanut reilusti lunta, pehmeää kuin pumpulia. Maailma on muuttunut aivan toisen näköiseksi. On valkeaa ja valoisaa. Kuinka vahva väri (väriopin mukaan ei ole edes väri, mutta kuitenkin) valkoinen onkaan. Se peittää alleen kaikki muut värit.
On jäänyt jäljelle vain aavistus havunvihreää, harmaata ja kanukka pensaan punaisia oksia.

Lintulaudalla vierailevat linnut näyttävät upean värikkäiltä valkeaa lunta vasten. Tikka punaisen takalistonsa, sinitiaiset vahvan sinisen päälakensa ja pari punatulkku poikaa pulleiden joulunpunaisten mahojensa kanssa vierailevat talipalloilla. Upein kaikista on kuitenkin närhi, iso ja värikäs lintu kuin satukirjasta, jostakin hyvin kaukaa eksoottisesta maasta. Talitinttejä on kymmeniä, eli keltainen viuhke käy koko ajan.

Tämän esteettisen puolen lisäksi lumi tuo paljon muutakin iloa ihmisille. Varsinkin lapset ovat kovasti odottaneet lunta. Kumpa urheiluseura saisi ladut aikaan, sukset jo odottavat pieniä hiihtäjiä ja kumpa pääsisi rinteeseen lautoja kokeilemaan. Pulkilla ja muilla vekottimilla on mäkeä jo laskettukin ja hyppyreitä innolla rakennettu.

Arki ei ole vielä oikein uomissaan, kun mies sairastaa yhä. Päätin että edetään hitaasti ja keskitytään oleelliseen. Onneksi huomenna pääsee lääkäriin. Kumma tauti kun ei nosta kuumetta, mutta sängynpohjalta ei laske.