IRC-Galleria

Aleksi Matias Antero.
Onhan se, uuden elämän alkutaival, hellyttävää, ja varsinkin tällaiselle peräkammarin poikamiehelle, jolla omaa perhettä ei ole, niin siskon ensimmäisen pojan ristiäiset kyllä sai herkälle mielelle. Tilaisuus oli tuoreen isän ja äidin kotona, joten aikaa yhdessä ololle oli mukavasti. Kastetilaisuus oli perinteinen ja kaunis. Kauniita ajatuksia siis tällä kertaa. Tällainen antaa voimia syksyn keskellä, ja toivottavasti minulla on mahdollisuuksia vierailla Hesassa jatkossakin.

Timo-Eno

Pelottaa nousta matkustajakoneen kyytiin. Vieläpä SAS:n Blue1 pieneen koneeseen, joilla on ollut laskuteline ongelmia ja kaikenlaista muuta turhaa fetishiä. Ja kun minulla on sitten vielä tämä ilmailu-fettari, ja nykyään on netti täynnä toinen toistaam kammottavampaa onnettomuusvideota, ja dokkaria, joista 'Seconds to disaster' on oma suosikkini. JIM-TVn 'katastrofitutkimus' on myös ihan jees. Kait se on sitten jonkinlainen pelko-addiktio, kun sitten kuitenkin pitää nousta koneeseen... Ja hei, Cessnan tai Piperin tms.yleisilmailukoneen kyydissä ei pelota, se on jopa mukavaa touhua, varsinkin kun pääsee joskus itsekin 'puikkoihin'. ja lensinhän jopa purjelentolupakirjan jo 15 vuoden iässä. Setä jaarittelee taas. Siis ahdistaa olla pakettina matkustajakoneessa.

Lyhyesti; Tuttava on käynyt nussimassa ystävänsä vaimoa (!) menneen kesän ajan.
Joo, melaa on pistetty mekkoon säännöllisesti koko kesän. Sääliksi käy sitten tätä aviomies ressukkaa joka sai asiasta tiedon auki jääneen sähköpostin kautta, ikään kuin vahingossa...
Lienee taustalla ollut pieni epäilys. Nämä sankarit (miehet) ovat tunteneet +15vuotta , siis käytännössä lapsuudesta asti... Yhdessä on touhuttu harrastuksia ja kaikenlaista muutakin kivaa. Että ois taas kirvehelle töitä. Itseppä olen ollut samassa tilanteessa, siis alahuuli pitkällä miettinyt omaa huonoutta miehenä, ja sitä kun en sitten riittänytkään. Valheella on lyhyet jäljet. Sellaista elämä on. Kenellä onni on, se onnen kätkeköön. Ja, tokihan se täytyy myöntää että asialla on varmasti ainakin kolme eri kääntö puolta. Mutta ei vaan jaksa kauheesti moiset uutiset yllättää. Ja kukapa meistä ihan puhdas pulmunen olisi itsekään?
Mutta, joku roti pitäis siltikin olla. Yhden hairahduksen vois EHKÄ antaa anteeksi...
Ystävän kanssa melaa mekkoon, ja toiseen suuntaan metrinen puukko selän kautta sydämeen, ja voivottelut päälle, 'Ei tässä ollut tarkoitus ketään loukata', heh heh.Ei se varmaan olekaan ekana eikä tokana mielessä siinä tilanteessa, juu tiedän, mutta se on lähinnä tapahtuneen väheksymistä, ja kertoo vain ihmisen itsekkyydestä. Anteeksi pyytäminen ja asioista puhuminen vois enemmänkin auttaa paskafiilisten purkamisessa. Katumustahan ei keneltäkään voi vaatia, kun jotkut ihmiset eivät siihen edes kykene.
Ja nyt tiedän miksi häntä-heikki-kaverini oli jotenkin hieman vaisu, kesän yhteisissä riennoissa, joissa todellakin olivat kaikki mukana. Oiskohan ollut hieman omalla tunnolla asiaa?
Kun hän tietää senkin kuvion mitä minun osalleni on sattunut samassa porukassa. Ja vieläpä se että olen yrittänyt jatkaa elämääni, eikä ketään tullut edes vedettyä turpiin.Se on hyvä se.

Tulit taas uniini. Nauroit pilkallisesti minulle, provosoit minua. Yritit saada minut lyömään, jotta voisit lähteä ja kaataa kaiken paskan niskaani. Jollakin tavalla tajusin että se oli vain menneisyyden haamun kummittelua unessani. Kävelin luoksesi ja kysyin- Voitko antaa jo kaiken minulle anteeksi, ja jättää minut rauhaan.Olen niin pahoillani kaikesta ja en etsi syyllisiä. Tiedätkö, meillä oli hyviäkin hetkiä, ja en haluaisi niistä luopua muistoissani. Mutta, jos lupaisit jo jättää minut rauhaan, unisssani. Nyt olisin jo valmis kohtaamaan sinut kasvotusten, ja puhumaan asiat ajatusten tasolla loppuun asti. Käytännön tasollahan ne ovat olleet jo selvänä erotessamme, et jättänyt mitään epäselväksi. Ja minullakaan ei ole enää mitään aviomiestäsi kohtaan, ei kannata kantaa katkeruutta, itsehän sitä hain, ja ansioni mukaan sain.
Jätä minut jo rauhaan. En haluaisi enää herätä hysteerisesti itkien. Se ei ole kovin miehekästä. On niin lohdutonta, yksin ,pimeässä ja peloissaan.
Kunnes tajunta herää siihen että sytytän yövalon. Taas siis näitä öitä. Yksin pimeästä kylmästä kauhusta, yön hiljaisuuteen, silmät ummistaen, jonnekin taas pudoten.

Sataa.Sanotaan että taivas itkee.Itkeekö se kesän loppumista, vaan sitä ettei vielä ole talvi?
Siis taivaskaan ei pidä syksystä.Blaah.
Jeps, olin tänään töissä. Videotyöpajalla.7. luokkalaisten kanssa lyhytelokuvaa, taikalamppu metodilla. Olihan se taas intensiivistä, ja lapset olivat innoissaan, sekä tyytyväisiä lopputulokseen. Kuten minäkin, kaikki lopputulokset ovat hyviä. Tuolla metodilla, neljässä tunnissa ei ihmeitä voi tehdäkään. Ja ulkona sade senkun kiihtyy, vittumaista on pyöräillä treeneihin moisessa kelissä. Mutta ehkä se ikään kuin piristää, ja virkistää. Not.

...Mutta on se kiva välillä olla ihan köllön löllön.
No, syksyhän se pukkaa päälle. Ei ole suosikki syksy.Oikeastaan se on inhokki. Nämä kauniit kuulaat kelit on toki kauniita ja kuulaita.Vitutus-Helevetti pääsee irti vasta loka-marraskuussa.Loska-paska-pimeä helvetti. Mutta toki yritän nauttia tästä tämän hetken tilanteesta, ja lähden nyt ulkoilemaan, soon moro!Aurinko paistaa, vielä.

Viikonloppuna opiskelimme Bujinkania, Shidoshimme (9.Dan) opastuksella.
Kehossa tuntuu rasituksen voima,myös eilinen vakio treeni tuli käytyä. Siis käytännössä 7 treenikertaa kolmessa päivässä. Voisin pitää sitä jonkinlaisena tutkimusmatkana kohti itsensä kohtaamista. Fyysisen väsymyksen iskiessä huomaa sen että oikeanlainen tekniikka auttaa huomattavasti jaksamaan. Siis keskittyy oleelliseen tehdessään opetettua asiaa.
Toki sitä asiaa tuli välillä niin paljon että välillä aivan kaikki oli yhtenä mylläkkänä sisällä, ja tähän lisättynä tuntui reipasta väsymyksen merkkiä. Tässä vaiheessa astui kuvioihin sellainen tyyneys siitä että teen sen mitä pystyn ja muuta ei voi vaatiakaan. Pääasia että yrittää, ja keskittyy. Nöyrästi, ei vertaa itseään mihinkään,yrittäen sisäistää oleellisen.
Khyl se siitä. Matka on pitkä, mutta se on antoisa, kuten elämä.

Wuhhuu, onneksi tuli vihdoin ja viimein koko kesän odotetut päivärahat... Voi näköjään joskus olla yllättävän hankalaa. Koko kesä meni, syksyyn asti. Opinpahan olemaan stressaamatta pienistä. Suomessa ei kuolla nälkään, se on fakta.
Tänään pääsin tekemään oman alan hommia.Kesän aikana ja nyt yhteensä n. 110tuntia. Ei huono juttu, todellakaan;) Mutta ei sillä aivan vielä elä, ilman päivärahoja.
Tokihan palkka ei vielä ollut liiton suositusten mukainen, mutta paljon parempi kuin myyjän hommissa. Vähemmän henkistä kärsimystä kapitalismin rattaissa. Jotenkin sitä vain selviää, siis elämästä, ei hengissä, ei meistä kukaan, vaan päivän kerrallaan. Selviytyy jos selviytyy. Ja mitä varten? Sitä vartenko että tuottaisin, kuluttaisin, ostaisin ja jäätyäni eläkkeelle kuolisin pois(mah. pian!). Syntymä, lapsuus(lyhyt), nuoruus ja opiskelu.
Opiskelu tai huonopalkkainen työ, tuottaminen, ostaminen, perhe (uuden sukupolven tuottaminen), vanheneminen, eläköityminen... Nooh, ei se nyt noin mene. Osa porukasta ei ilmeisesti perusta perhettä, saati elä edes sinne eläkeikään. Ja, minun kaltaiseni? Vain elävät sen minkä voivat, kuollen lopulta unohdettuina, vanhoina, surullisina ja yksin, omaan vuoteeseen ,kiikkutuoliin tai sohvalle TV:n ääreen. Voisimme olla paljon enemmänkin, välähdys ajan jatkumossa, silmiin heijastuvana valona, ilahduttaen tai hämmästyttäen.
Jotakin muuta kuin harmaus, tavallinen, ja sellaista joka herättää ihmisen ajattelemaan. Löytämään edes itsensä elämälle.
No, minulle riittää edes se että olen onnellinen jonkun kanssa yhtä aikaa, samassa ajassa ja paikassa, edes hetken aikaa. Ja mieluiten ihan säännöllisesti. Oisko se liikaa vaadittu?
Kyllä se taitaa olla.

Ja toisinaan sitten ei. Kaikki on kuitenkin aika suhteellista.
Eilen huomasin että pyöräni takarenkaaseen oli ilmestynyt suurehko nopeasti vuotava reikä... Ei siinä mitään, mutta reikä oli tullut pyörän ollessa telineessä. Juu, keskustasta päin taluttelin pyörääni 8km , vesisateessa. Mukavasti siinä mielikin kirkastui, vesisateessa ja ilman sadetakkia.Tässä tilanteessa unohtuivat myös kadonneet (aitoa nahkaa) mustat hanskat... Jonnekin ne olivat hävinneet, samalla kun rengas oli puhjennut itsekseen...
Mutta... Aamulla oli sitten sovittua menoa 9.00, jonka olin jo kertaallen ehtinyt (en renkaan takia) perua, ja sitten uudelleen sopia. Varasin aamuksi riittävästi aikaa renkaan paikkaamiseen. Jo homma etenikin mallikkaasti. klo8.35 avatessani pyörän lukkoa huomasin että myös eturengas oli tyhjentynyt (samalla aikaa kun vein rikkinäisen sisäkumin takaisin sisälle), reikähän siinäkin oli... Ei kait siinä muuta sitten kuin bussipysäkille. Viimeinen auto jolla olisin edes teoriassa ehtinyt keskustaan 9.00 aikoihin oli juuri mennyt(about 1-2min aikaisemmin)... No siinäpä sitten pikavauhtia, sormenpäät mustelmilla, rengas Nro.2 vaihtoon. Tällä kertaa ilma pysyi molemmissa.Klo 8.55, totesin etten myöhästy kovin pahasti. Siinä vaiheessa tuntui että onni jopa voisi kääntyä, naapurin mukava täti oli nimittäin lähdössä autoilemaan, ja rohkeasti kysyin pientä palvelusta, selittäen tilanteen. Ehdin sitten 9.05 paikalla, ja totesin olevani juuri ajoissa... Wuhuu, ei kannata luovuttaa ihan ensimmäiseen vaikeuteen=)
Niin, muuten, tätä kirjoittaessani, nenään tuli palaneen sähkölaitteen käry. Ei onneksi mitään kovin arvokasta, latauslaitteen hakkurivirtalähde tuli ilmeisesti tiensä päähän.Arvoa uutena 75e.Se on maallista.
Hanskat kuitenkin löytyivät, niillä on sentään tunnearvoakin=)
PS. Ja taas eilen (7.9.) yllättäen puhkesi pyörästä rengas. Alkaa se vaihtohomma onnistumaan aika vauhdilla.

Jokaisen oma valinta miten elämäänsä elää, tai haluaako oikeasti elää. Aina välillä pelkää että vois saavuttaakin jotain ja saada vastuuta,se tuntuu pelottavalta ajatukselta. Tällainen vanha hölmöläinen onnistuu yleensä kuitenkin kaiken pilaamaan. Kun on paljon vastuuta pystyy pilaamaan paljon. Mutta... Toisaalta jos ei yritäkään niin silloin katkeroituu. Kaikessa muussa on yleensä rohkeus riittänyt ainakin kohtuullisesti, mutta ihmissuhteissa ei. Kerta toisensa jälkeen siipiensä polttaminen on sammuttanut sen tulen ja halun. Tokihan sitä kaipaa läheisyyttä. En koskaan ole pelännyt läheisyyttä, fyysisesti. Silloin tuntee elävänsä.
Kun energiaa virtaa kahden ihmisen läpi, ja ei ole mitään muuta kuin se hetki... Mutta sitten on se kääntöpuoli. Jatkuva yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen pelko. Mieluummin on sitten yksinään, kuin hylättynä, yksin ja surullinen. Tyhjyyttä voi yrittää täyttää kaikella ulkoisesti mielenkiintoisella tekemisellä. Harrastukset antaa oikeastikin paljon, jopa ystäviäkin.
Valitettavasti vaan tuntuu ettei se siltikään täytä sitä paikkaa sydämessä, sitä isoa reikää jonka yksinäisyys on sinne nakertanut. Viime kädessähän se on itsestä kiinni. Kaikki. Jotenkin sitä aina kuvittelee sen ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella. Ja aidan yli kivuttuaan löytää kuivuneen pihanurmikon. Malja sille. Malja teille jotka ovat löytäneet jotakin syvempää. Good for you. Sitä monesti kuvittelee kaikenlaista, kun ei sitä oikeata sosiaalista elämää ole. Ja kun yrittää tilaisuuden tullen liian kovasti, säikyttelee mielenkiintoiset ihmiset ympäriltään. Onneksi miehillä ei se biologinen kello tikitä. Alkais muuten olemaan hieman liian kiire. Ja toisaalta, mitäpä sitä mätiä munia hautomaan.