IRC-Galleria

Rankkaahan se elämä on juu. Mutta niinhän sen pitää ollakin.

Karuudessaan kaunista. Katkeran suloista.

Miksi ihminen kaipaa sitä tunnetta? Sitä murheellisuutta, petetyksi tulemisen, satutetun, lyödyn tunnetta? Sitä ei jotenkin tajua aina, mutta välillä havahtuu siihen että sitä kaipaa. Kun on kaikki hyvin, niin alkaa jotenkin jostain tyhjästä rakentamaan itselleen jotain pelkoa ja muhimaan mielikuvassa siitä miltä tuntuisi jos kävisi niin ja näin.

Kai se on se, kun Onnen tunne on niin pelottava. Kun sitä ei osaa uskoa sen pysyvyyteen. Kun on aikaisemmin kaikki (?) unelmat särkyneet, aina on pettynyt, aina on sattunut...niin tottahan siinä nytkin käy sitten niin....?

Se vanha tuttu tuskan tunne...se oli sentään uskollinen ja turvallinen. Se ei jättänyt. Sen kanssa sai aina ihan milloin vain ja aina vain nuhjuta sohvan nurkassa, rutistaa sitä ja itkeä omassa surkeudessaan sen kanssa. Aina oli joku jonka kanssa sulkeutua omaan pieneen maailmaan, aina se lohdutti. Aina sai tuntea itsensä pieneksi ja suloisen hauraaksi.

Mutta entäs Onni? Se on niiiiiiiin ihanaa....niin ihanaa...on niin ihanaa heittäytyä sen matkaan, liitää sen siivillä ja hurmaantua villistä riemusta. Kyynelehtiä kiitollisuudesta ja sädehtiä rakkautta. Kehrätä ja hyräillä tuutulauluja kilpaa Maaemon kanssa. On niin kivaa ajatella että koskaan, enää ikinä ei minuun tarvitse sattua.

Kunnes kuuluu se "skriits"-ääni. Ja repii kaiken kerralla palasiksi. Unelmat hajoavat miljoonina peilinsirpaleina kukin jonkin hetken muistoa vielä heijastellen. Niinkuin Labyrinth-elokuvassa. Ja sitä vajoaa, vajoaa, vajoaa ja vajoaa....kunnes herää todellisuuteen ja palaa tutun ja turvallisen murheiden sohvan nurkkaan.

http://www.youtube.com/watch?v=Fi1A9s6WTiw&feature=related

Vai käykö siinä niin? Käykö siinä aina niin? Eihän siinä ole pakko niin käydä? Ei. Ei siinä nyt niin käy.

Miksi sitä murhetta kaipaa välillä? Aina silloin kun pelottaa että siihen päätyy takaisin. Ihminen on niin omituinen. Se on niin kummaa kun usein sitä vetää puoleensa mitä pelkää. Mutta tällä kertaa....

Tällä kertaa minä en tahdo pelkoihini takertua. En halua enää. En oikeasti tahdo enää takaisin siihen. Sillä nyt uskon, että paremman turvallisuuden tunteen löydän sittenkin Onnesta. Jonain päivänä vielä huomaan, etten tarvitse pelkojani enää ollenkaan. Hih. Ja sitten uskallan luopua niistä ihan kokonaan =)

Mutta nyt taidan kuitenkin ihan vaan keskittyä taas tuohon Onneen =) Ai nii....ja opiskeluun...hih....

=)