IRC-Galleria

Täällä vielä olen,onnea etsiessäni,
kulkien polkuja ja miettiessäni,
haluaisin havahtua lamauttavasta
pistoksesta,joka minuun on kerran osunut.
Olen kuin pölyä ja tuhkaa,
tuuli minua riepottelee ja kieputtelee
edes takaisin taukoamatta.
Ajatuksista en kiinni saa,
niin kova se pyörre on.
Osa minusta taivaalle katoaa,
osa minusta järviin uppoaa,
vaan mitä minusta jäljelle jää.
Muistoja lumi valkeita vaiko
synkkiä harmaita valheita.
Siitä tiedä en,enkä päättää voi,
mihin muut uskovat haluavat,
vain enään taivaan linnun kuulen laulavan.

Kylmä keskitalvi tekee tuloaan
Se kaiken ympäriltä tuhoaa, ja antaa pimeyden laskeutua maahan.
Vain tähdet valaisevat pimeää tietäni,
kun pakkas herran kanssa matkaa teen kohti tuntemattomaa ilman minkäänlaista päämäärää.
Matkalla talon mä huomasin, Huokasin niin lämpöiseltä se näytti,
Kauniin koristeltu kynttiläiset,ne pihaa kauniisti valaisevat.
Talon ovi aukesi, tunsin saranoiden narinan selkärangassani
ja kirkkaan valon silmissäni.
Sieltä asteli neitokainen. Tuo kaunis nainen sai polveni tutisemaan,
kunhän pyysi minua sisään nukkumaan.
Suostuin ja neitokainen sisään minut saatteli,
mielessä mietin, ei saakeli, tämän täytyy unta olla,
Vaan eipä ollut,kun neitokaisen vierestä aamulla heräsin.
Kysyin häneltä *Oletko koskaan löytäny kaltaistasi miestä kunnes löysit minut,kerro minulle*
Mutta vastausta koskaan saanut en. Tuo tyttörukka poissa on,
vain tuoksusi ja alusvaatteesi sinusta muistoksi vain jäi...

Ilta läheni pimeyttä, nousin autoon ja liikkeelle lähettiin.
Matkalla tyttö rukan pysäkillä näin,
kyyneleitä vuodattaen, ihan niinkuin minä silloin,
kun hylkäsit minut ja uuden hait.
yritin sut unohtaa,uutta rakkautta etsien.
Löysin sen mutta en tuntenut samoin niinkuin tunsin silloin.
Nyt olen masentunut,mietin mitä sanon,mitä kerron,
että sun sydäntä rikkoa en vois.
Tunnen että rakastua en voisi enään,mietin
miten voisin elää ilman rakkautta ihanaa.
Nyt humalaa haettaessa,töihin en huomenna jaksaisi mennä,
En jaksa mitään.Onko elämäni halu kadonnut unholaan kokonaan.
Haluan päästä täältä pois,mut pois pääse en.
Mun maailma on vain neljä seinää karua,
enkä halua kokea enään tätä surua vaan haluan nukkua pois.

Kuka meitä surullisia auttaa,
kun unhola on meidät vanginnu kahleisiinsa,
eikä me helpolla niistä vapauduta,
vaan joudutaan aina kantaan taakkamme,
loppuun asti kunnes meidät maahan haudataan ja
loppuviimein meidät unohdetaan.
Levätä rauhassa saadaan,
ilman tunteen tuskia,
Haavat umpeutua saavat.
Ikuistettuja ovat meidät kasvot,
tuttujensa valokuvissa ovat lopullisesti.

Tämä tuttu tunne vuosien takaa, taas kerran yllättää.
Naisia kaikenlaisia ollut on,mutta rakastettavia ei ollut kuin yksi.
Nyt ihanan tunteen taas kohdata sain,en epäröinyt vaan suuhun tarttua sain
ja hymyn huulille sä sait mun. Jouduit kotiin palaamaan,en sua nähnyt enää.
Etäisyys sielussa tekee kipeää.
Kun huomasin tämän tuomion, että sulla uusi ois, sydän pärskähti sirpaleiksi
ja murheen kyyneleet silmistäni purskahti.
En tienyt mitä tekisin,menin pääni täyteen vetämään ja
toivoin että kaikki pahaa unta ois,enkä olisi murheen rikkoma
vaan miehistä onnellisin. Enkä Muuta elämässä olisi tarvinnut,
Vaan sinussa olisi ollut kaikki.
Nyt olen vain puolikas,kun elämän polku erotti meidät kaks.
En halua elää vanhaks,vaan pois täältä halajan.
Mun elämän liekin enään näen palavan.

Elämäni sekunnit juossut on, menny sinne minne linnut
lentävät talveksi yli vuorten on.
Tahtonut sinne mennä en,pois sieltä koskaan päässyt,
vaan sinne murehtimaan jäänyt oon.
Sieltä vaikee on poistua takaisin,sinne missä turvassa oisin ja
sielä olis se joka minusta huolen pitäisi.
Se joku on,jonka nimi kanjoneissa kajahtaa ja
mun sydämein omistaa. sen puolikkaan täyttäisi,
niin olisin taas se kokonainen.
Se nainen joka tulee minusta huolehtimaan ja myöhemmin mun
haudalle kukkia kastelemaan, on se josta tulen aina kiinni pitämään ja
jokaisesta yhteisestä päivästä tulisin aina kiittämään.
Me oltais se vuosi sadan rakkaus tarina,josta kaikki tietäisivät ja
Pitäisivät sitä ehkä maailman onnellisimpana taivalluksena,
jossa olisivat vain minä ja sinä.
Me,jotka rakastettaisiin enemmän kuin mitään muuta.

"Elämä antaa,elämä vie,
minkä me sille voidaan,
antakaamme sen vaan soida,
mutta älä jätä toista hoitamatta"

Syksy kylmä yksinäinen, tuulet ravistavat lehdet pois oransiset.
Raikas viima mun huolia huoltavat,kun kävely lenkkiä teen
pururadalla keltaisen.
Ne tulevat, kaappavat ja käteni kahleisiin telkivät.
lappiin he siinä menivät ja minut samassa veivät pois.
Matkalla sinut näin,seisot siinä ja silmiini katsoit, minä kävelin rivissä
kahleissa ja huusin sinun nimeäsi kylmä keskitalven keskellä.
Joku tuntematon pimeästä tuli ja otti sinun kädestä kiinni,
vei sinut pois silmistäni. Huusin nimeäsi uudestaan,
kunnes raippa minut hiljensi kokonaan.
Olin yksin,en arvellut tähän joutuvani. Tiesin, en koskaan sua nähdä vois,
vaikka kuinka yrittäny oisin.
Tähän kamalaan paikkaan, nyt muitten yksinäisten kanssa matkaa teen.
Mihin me oikeen ollaan menossa?

Olen tässä samassa jamassa, päivät pitkät pelaan pasianssia ja kuuntelen musiikkia joita silloin minulle iloisesti esittelit.Äsken olin se sama minä.Hymy huulilla ja sinä autoit minut pois siitä katkerasta masennuksesta.Sinun hymysi tarttui minuun ja olin todella onnellinen. Sen jälkeen välttelit minua, en edes yöksi saanu jäädä, ihmettelin mikä sinua vaivas.kaverit sanoivat että se on ohi menevää ja minä uskoin tämän ja pysyin tosi vahvana sen suhteen. Ekan kerran hänet tavatessa olin rakkaudesta sokea kunnes hän lopulta silmäni puhkaisi ja kyyneleet silmiltäni valua alkakoivat. Onnellinen oisin jos sinut vielä omistaisin ja enkä olis katkera muille heidän onnellisuudesta. minä vajoan pimeyteen, se minut vastaan ottaa ja sinne jään. En ikinä saa sitä oikeaa josta tulisin välittää ja rakastaa eniten tässä maailmassa. Ehkä minut on tuomittu kärsimään ja olemaan yksin.Ainoa keino päästä tästä katkeruudesta pois on katkaista elämän lanka.