Ympärillä oleva pimeys. Se väistyy vain toivosta, onnesta ja lujasta tahdosta. Välillä tunnen, ettei minulla olisi näistä mitään. Tunnen, vaikka tiedän olevani väärässä. Välillä huomaan olevani vain pieni varjo. Kuljen mukana, muttei minuun kiinnitetä huomiota. Olen takana. Olen edellä. Olen vierellä. Vain äärimmäinen tarve saa ihmiset pysähtymään, tulemaan luokseni. Katsomaan minua silmiin. He katsovat hetken, hakevat tukea ja turvaa, suojaa. Lopulta he kuitenkin aina lähtevät. Puhuvat minusta kauniisti, kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa. Unohtavat sanansa, unohtavat minun sanani. Pettävät ja hylkäävät. Kuitenkin, sillä pienellä hetkellä ehdin tuntemaan itseni tärkeäksi. Kaikki katoaa, tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Minä yritin. Yritän ja haluan. Haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Olisin osa tarkoitusta. Mutta en tiedä, uskallanko uskoa. Ihmisyys tekee minusta katkeran. Katkeruus tekee minusta ihmisen. Kerran, kun uskoo johonkin ja pettyy, ei enää uskalla. Joutuu elämään pimeydessä. Vaikken pelkää pimeää, pelkään sitä, mikä tulee pimeyden jälkeen. Pelkään elämää. Elämä vie valon. Elämä tuo valon. Lopulta kuitenkin pelko sokaisee ja jäljelle jää vain pimeys.