IRC-Galleria

Nuku rauhassa Nipa rakas. Parempaa koiraa saa hakea. Vaikeeta uskoo ettet enää juokse häntä heiluen vastaan. Mut nyt pääset juoksee vehreemmillä nurmilla.

http://www.mikseri.net/artists/?id=110718 Pieni Kulkija lataukseen, siinä on vähän vakavampaa jotka olette kyllästyneet kuivaan huumoriin :D

Ja Walp teki kesäbiisin! Kappaleen nimi Kesämopoauto, ladatkaa ja ihastukaa, kiitän ja kuittaan!

http://www.mikseri.net/artists/walp.110718.php

Noniin, jos joku haluaa, niin vois lähtee mun kanssa johonki päin eurooppaa heti kun mun armeija on käyty!

Äkkilähdöllä, kohteen voi päättää myöhemmiinkin!

Olisi hienoa, jos kaikki menisi kuten saduissa. Vaikeuksista huolimatta luvassa olisi aina onnellinen loppu. Kestävä rakkaus, joku joka välittää. Uljas ratsu, puoli valtakuntaa asutettavana. Ihmisten kunnioitus, kun on surmannut prinsessaa uhkailleen lohikäärmeen... Mutta ei. Elämä ei ole satua. On vain päiviä, hetkiä, joihin tarttua, jos ei tartu, kaatuu. On sekunteja, aina yhtä pitkiä, jotka tuntuvat ikuisuudelta, koska tietää, ettei välttämättä elä onnellisena elämäänsä loppuun saakka.

Elämä kyllä sisältää pieniä totuuksia näistä niin kauniista saduista, ne vain ilmenevät nurinkurisina, niihin ei kiinnitetä huomiota, niitä ei osata arvostaa. Moni prinssi on löytänyt prinsessan, mutta moni heistä ei ole kohdannut lohikäärmettä. Tätä otusta kuvastaa elämässä vaikeudet, perheen ongelmat, yksinäisyys, masentuneisuus... Pidetään asioita liian yksinkertaisina. Satujen prinssit kaipaavat prinsessan rakkautta, nykypäivän urhot elävät alapäässä syntyvistä ajatuksista. Pitkän ajan jälkeen kelpaa lävistää miekka syvälle rakkaaseen. Jos prinsessalla on kilpi, etsitään uusi prinsessa.

Tämä tuntuu olevan helppoa, tässä asiassa ei epäillä... Nykypäivän sankareilla on valkoisen ratsun sijasta upouusi isän ostama Audi, niin sanottu miekan pidennys. Kun on tottunut saamaan kaiken, elää sillä tavalla, että lopulta saa haluamansa. Ei välitetä siitä, kuinka paljon satutetaan.

Saduissa prinssit suojelivat maata, ystäviään. Nykypäivänä nämä itserakkaudella täytetyt, lähes haljenneet pullamössöpojat haukkuvat kanssaihmisiä, vaikka suurin osa näistä on kohdannut lohikäärmeen. Suurella osalla näistä ei ole prinsessaa, ei puolta valtakuntaa, ei välttämättä edes omaa linnaa, kotia, jossa asua. Tai on koti, joka on täynnä lohikäärmeitä. Nämä eivät osaa puolustautua suurta ja mahtavaa prinssiä vastaan, hänellä on liikaa valtaa, liikaa palkattuja ritareita puolustamassa tämän ilkeitä tekoja.

Paha saa palkkansa, sanotaan. Milloin tavallisesta talonpojasta tulee ihminen, joka saa rakkauden, nuoren neidon, joka elää hänen kanssaan onnellisena elämän loppuun asti? Ei koskaan. jos nykypäivän urhoilta kysytään. Kyllä aika koittaa vielä, joku ymmärtää tavallisen ihmisen hienouden, tavallisen, joka on täynnä erikoista taikaa, heti, kun joku löytää itsestään tuon taian, eikä siihen tarvita hyvää haltijatarta, vain ripaus oikeudenmukaisuutta. Älkää lyökö päätä giljotiiniin. Nykypäivänä prinssi pakenee, jos kohtaa lohikäärmeen, talonpoika taistelee elämästään ja ystävistään.

Ympärillä oleva pimeys. Se väistyy vain toivosta, onnesta ja lujasta tahdosta. Välillä tunnen, ettei minulla olisi näistä mitään. Tunnen, vaikka tiedän olevani väärässä. Välillä huomaan olevani vain pieni varjo. Kuljen mukana, muttei minuun kiinnitetä huomiota. Olen takana. Olen edellä. Olen vierellä. Vain äärimmäinen tarve saa ihmiset pysähtymään, tulemaan luokseni. Katsomaan minua silmiin. He katsovat hetken, hakevat tukea ja turvaa, suojaa. Lopulta he kuitenkin aina lähtevät. Puhuvat minusta kauniisti, kuuntelevat mitä minulla on sanottavaa. Unohtavat sanansa, unohtavat minun sanani. Pettävät ja hylkäävät. Kuitenkin, sillä pienellä hetkellä ehdin tuntemaan itseni tärkeäksi. Kaikki katoaa, tunnen itseni hyväksikäytetyksi. Minä yritin. Yritän ja haluan. Haluan uskoa, että kaikella on tarkoitus. Olisin osa tarkoitusta. Mutta en tiedä, uskallanko uskoa. Ihmisyys tekee minusta katkeran. Katkeruus tekee minusta ihmisen. Kerran, kun uskoo johonkin ja pettyy, ei enää uskalla. Joutuu elämään pimeydessä. Vaikken pelkää pimeää, pelkään sitä, mikä tulee pimeyden jälkeen. Pelkään elämää. Elämä vie valon. Elämä tuo valon. Lopulta kuitenkin pelko sokaisee ja jäljelle jää vain pimeys.

Katsokaa. Hän on taas yksin. Kun te puhutte, hän vain kuuntelee. Heitätte herjaa. Vilkaisee teitä, kysytte mitä hän katsoo. Ette haluaisi nähdä häntä. Ettekö näe, kuinka hänen silmistään paistaa suru ja viha. Silti hän haluaa yrittää näyttää teille pienen hymyn. Haluaisi, että te näkisitte hänet. Hän tahtoisi olla osa joukkoanne, kuulua mukaan. Mutta te ette huoli häntä. Miksi? Koska hän on erilainen. Liian erilainen. On, vaikkei tahtoisikaan olla. Hän ihailee teitä, hän vihaa teitä. Olette liian samanlaisia, mutta silti hän haluaisi olla kuin te. Miksi ette siis näe häntä? Miksi ette huomaa, kuinka häneen sattuu, kuinka sanat viiltävät hänen sieluaan. Puhutte vain keskenänne. Te nauratte. Ja kun hän nauraa, kysytte, että miksi hän nauraa. Kukaan teistä ei puhunut hänelle. Haluaisitte hänen olevan hiljaa. Ei saa nauraa. Aina, kun saatte hänen hymynsä loppumaan, hänen äänensä vaikenemaan. Saatte hänet sulkemaan itkuiset silmänsä, jatkatte, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Taas nauratte hänen kustannuksellaan, hänen sielulleen, hänen kasvoilleen, ettekä huomaa, että hän on aivan yksin...

Nyt on neljä viikkoa takana Suomen valtion kusisinta koulua, niin kutsuttua käytöskoulua. Hommat kusee pahemmin ku mouruava kolli takapihalla pahimpaan kiima-aikaan, aikataulut pitää kuin siivilä ja välillä hajottaa niin että voisi hypätä katuojaan ja leikkiä banaania.

Jalkaani tuli rakko, rakosta tuli tulehdus ja tulehdus on paha. Jollei parane, saattaa transformoitua transformerin tavoin tappavaksi ruusuksi. Se iskee vereen pahemmin kuin Pikatchun salamaisku Rakettiryhmään. No, toivottavasti se ampaisee matkoihinsa ja aika kliseisesti parantaa haavat.

Vemppasin koko viikon, koko vapautusta, ulkoilmavapautusta, kaikkea muuta vapautusta paitsi oppimista koskevaa vapautusta ja marssitaisteluliikunta vapautusta. Aika kävi pitkäksi kuin Ron Jeremyn nahkahaulikko, joka varmasti on tehokkaampi kuin valtion rahoittama rynkky. Piti kiillottaa käytävää kiiltävämmäksi kuin juutalaisen penis, luin kirjoja silmät kierossa, vaikutin aivan kuin olisin taas syönyt sieniä. Nukuin sängyllä transsissa kun alikessu kysyi vapautusta. Koomailin kuin silsainen muumio noustessani sängystä.

Tästä loistavan huteralla ja kallellaan olevasta aasinsillasta siirryn sängystä unissakävelyyn. Harrastan sitä useammin kuin camirunkkari masturbointia. Viime yönä olin nähnyt taas järisyttävää unta patterissa herätys. Tämä näky saapuu useammin uniini kuin naishenkilöt, joka saattaa lyödä monet sillä maankuululla ällikäkkä. No, olin noussut sängystäni noin kolmelta, zombiwalkannut valokatkaisijalle ja herättänyt kaikki muut paitsi itseni. Ihmiset olivat vihaisia kuin mehiläiset Nalle Puhille tämän taas läskeiltyä hunajapurkilla. Rauhallisesti kuin hippi menin takaisin sängylle ja jatkoin uniani. Mielenkiintoista.

Jee jee :D kaks viikkoo oltii gines, sunnuntaina takas! Cooperin testi meni päin pyllyä, lihaskuntotesti meni ihan jees. Tupakaverit on mukavia ja kaikilla on suomen armeijassa kivaa! No ei todellakaan ole! En osaa arvostaa ihmisiä joita en tunne, en muista aina tervehtiä, en osaa kulkea aina paita housuissa enkä pidä siitä kun muut ryssii ni kaikki kärsii! Esimerkkinä keskiviikko, eka ampumaratapäivä, jotku oli hukannu 7 harjoituskäsikranaattia lumihankeen eikä ollu puhunu mitään ja kun ois pitäny lähtee takas kassuu ni koko patteri pistettii kyntää lumipenkkaa! Hieman vitutti. Ja eilen jotku pässit oli lähteny ilman lupaa sotkuu eikä muut sitte illalla päässy... No, ei se mitään :D

Huomenna sitten on lähtö, nuorten miesten lepokotiin. Kotoa ois tarkotus lähteä noin 9.30 ja paikan päällä Niinisalossa noin puolilta päivin. Pitää olla ennen neljää iltapäivällä kaikkien ilmoittautuneina. Mukaan mahdollisimman paljon boxereita ja sukkia, kaippa niillä sitten pärjää.

Kaikki laittaa mulle sitten mahdollisimman paljon kommenttia seuraavan kahden viikon aikana, joka luultavasti ollaan kiinni. Saa laittaa viestiä ja soittaa, mielellään vaan ehtoolla koska ei pysty päivällä yllättäen puhumaan. En vielä tiiä tarkkaan miten systeemit menee, mutta siksihän sinne mennään että asiat selviää. Näillä kahdella viikolla tuskin pääsee koneelle, myöhemmin sitten, ehkä.

Ärsyttää vaan ku porukat tuntuu ottavan mun lähdön raskaammin, kauhee huuto mitä mun pitää ottaa mukaan ja mitä mun ei pidä ottaa. Nyt siis, kohti uusia seikkailuja, pitäkää yhteyttä! Kiitos. Palaan seuraavaksi suolakurkkuna.