IRC-Galleria

Entisissä ja nykyisessä miehessäni on yksi yhteinen piirre.
Aikaa myöten heistä on tullut väsyneitä ja marisevia. Jos joskus itse löytäisinkin valtavan energianlatauksen jostain, ei miehiä enää saa mukaan hullutuksiin. Joko idea on tylsä, lapsellinen, liian extreme tai "ei nyt vaan jaksa" "ei huvita".
Ovatko miehet paljastaneet oikean karvansa kuluneen ajan myötä vai olenko syönyt heidän jaksamisensa ja tuhonneet heidän lapsekkuutensa?

Eräs ex oli sitä mieltä että kanssani on joskus turhauttavaa keskustella, olen niin nokkela ettei sanallisessa väittelyssä pärjää. Saan oman tahtoni läpi sillä etten edes itse tajua perustelleeni toisen mielipidettä lyttyyn vaan olen mielestäni perustellut järkevästi ja luullen että toinen näkee asioiden "oikean puolen" kun sen osaan hyvin pedata. Todellisuus on masentavampi sillä nyt ymmärrän lannistaneeni kumppanini tahtomattani. Se ei ole useinkaan varmaan ollut tarkoitus.

Ilmeisesti olen sitten masentavaa seuraa, toisten yli kulkeva tyranni jolle ei uskalla enää sanoa oikeaa mielipidettään edes kysyttäessä. Olen saanut kuulla että minun kanssani jutellessa joutuu miettimään mikä on se vastaus jota haen... on helpompi vastata heti oikein kuin vasta joskus kiivaankin sanailun päätteeksi. Miksi olen sokea tälle piirteelleni? En tajua tehneeni pahaa ennenkuin tilanne on päällä tai jopa ohi. Syönkö toisen tahdon ja istutan pienen oman itseni toisen päähän? En väitä olevani laskelmoiva.

Tämä on ensimmäinen kerta kun tunnistan näitä asioita niinkin pitkälle että saan laitettua niitä ylös. Ja huomaan mikä on monta kertaa mennyt pieleen. Voiko ihmisen ego olla joskus niinkin iso että vaikka parhaansa mukaan yrittää kumartua toisten puoleen, tulee silti tallanneeksi varpaille? Jos joskus olenkin kusipää, niin rehellisesti - en ole rakkailleni ollut sitä koskaan tahallani.

"Brothers of metal
We are fighting with power and steel
Fighting for metal metal thats real
Brothers of metal will always be there
Standing together with hands in the air"