IRC-Galleria

Elettiin kevättä 2000. Olimme vihdoinkin Markon kanssa päättäneet ostaa diesel-mersun ja aika tarkka kohderyhmä oli w123 joko 200 tai 300-koneella.
Katsoimme ja kokeilimme muutamia ja loppujenlopuksi Hämeenlinnan Lintumäestä löytyi suklaanruskea hyvinpidetty ja alle 400t ajettu peli.
Koeajon jälkeen päätimme ostaa sen.

Purppura on d200, vuosimallia -83 ja se on alunperin uutena hankittu Hämeenlinnan Vehosta. Minun lisäkseni sillä on ollut aikaisemmin kaksi omistajaa ja huoltokirja kertoo säännöllisestä elämästä. Reppana ei siis tiennyt millaiseen pyöritykseen se joutuu kun päätyy minunkaltaiselleni ihmiselle. Ja rakkaita ovat yhteiset kilometrit olleetkin, vaikka vähän häpeillen olen seurannut aiheuttamiani vanhuudenvaivoja viime vuosina.

Ihan aluksi mersusta tuli "avoeroauto". Ajoin sillä pois Markon elämästä kesällä 2000 ja koska se oli nimissäni ja Honda Markolla, ei Hondaa sitten myytykkään ja jäin isälle velkaa hankintahinnan.
Heti kesäkuussa Johtis pääsi kiskomaan muuttokuormaa Loimaalla omakotitaloon, jonka vuokranantaja olikin tuntia aikaisemmin päättänyt hakemaan avaimet pois, kun "mieli oli muuttunut". Iso määrä muuttotavaraa jäi kummittelemaan pitkäksi ajaksi auton takapenkeille ja jotain siellä perähudlarissa saattaa olla vielä tänäkin päivänä. Kerrottakoon, että kävimme kuitenkin talossa sisällä syömässä taco-aterian (paikkoja sotkematta, ja irroitettu ikkuna laitettiin myös takaisin!) ennenkuin jätimme sen ikuisiksi ajoiksi odottamaan muita asujia.

Elokuu 2000 oli kohtalokas kuukausi joka erotti tiemme puoleksi vuodeksi.
Pikavisiitti Loimaalle oli taaksejäänyttä elämää ja olin lähdössä hakemaan sieltä osaa tavaroistani pois. Minulla oli kyydissä eräs Sini Hämeenlinnasta (ryyppykaveriksi) ja takapenkillä Samu-koira.
10-tietä Turun suuntaan ajaessamme oli ensin kaunis ilma, mutta sitten alkoi sataa ja pienet pisarat yltyivät nopeasti kaatosateeksi. Kehotin Siniä kiinnittämään turvavyönsä, koska olin kuukautta aikasemmin saanut sakot kyytiläisenä vöiden käytön laiminlyönnistä.

Rengon jälkeen, Tammelan kunnan alueella ennen Forssan rajaa on pitkä loivalta tuntuva alamäki joka kaartaa hiukan vasempaan. Siinä kohtaa tiessä oli tuolloin syvät urat ja koska Tammelan maalaiskunnassa ajetaan traktorilla paljon, oli tie mutainen.
Käännähdin hiukan kurkistamaan eteen tunkevaa koiraa, kun auto nytkähti ja tunsin perän irtoavan tiestä.
Tein vastaliikkeen, mutta kokemattomuuteni ja urien vuoksi siitä tuli ylimitoitettu ja seuraavaksi perä olikin toisella puolella auto.
En muista kuinka monta ohjausliikettä ehdin tehdä, mutta heittelehtiminen paheni, kunnes tajusin että matkaamme perä edellä kohti tuntematonta.

Sinä hetkenä ajatukset olivat lähinnä "voi vittu!" "mitä nyt tapahtuu" ja määrittelemättömän ajan (sekunti? Kaksi?) kuluttua kaikki alkoi lennellä, rymisi, koira paiskautui eteeni tuulilasiin ja Sinin päälle. Sitten tuli hiljaista.

Istuin jokusen sekunnin paikallani. Kädet tärisivät. Sini oli hengissä, koira oli hengissä, itseäni ei sattunut ja autokin tuntui olevan tukevasti paikoillaan. Käänsin virta-avaimesta sähköt pois ja sanoin että mennään ulos autosta.
Sinin puoleinen ovi ei auennet, mutta saimme kuskin puolen ovea senverran auki, että pääsimme kaikki kolme ujuttamaan itsemme siitä pihalle.

Ensimmäinen ajatukseni ulkona oli lohduton "Ei taideta ajaa tällä Loimaalle tänään".
Tuulilasi oli repsikan puolelta osittain irti ja murskana, konepelti ja etulokari rutussa ja katossa suuria lommoja ympärimenon johdosta.
Auto itse oli leveässä maantieojassa, vettä oli onneksi vain muutaman kymmentä senttiä. Olimme kuskista katsoen tien vasemmalla puolella mutta kuitenkin jälleen nokka menosuuntaan menossa.
Koska henkilövahinkoja ei tapahtunut, minua alkoi surettaa auton kohtalo jo heti alkuunsa kun kömmimme tielle ja pysäytimme ohiajavan auton että tämä soittaisi poliisit paikalle.

Forssan poliisit hommasivat traktorimiehen kiskomaan auton ylös, veivät kilvet samantien ja antoivat minulle varoituksen sakkorenkailla ajamisesta. Kesänakit olivat melkein sileät.
Isä tuli paikalle ja katsoin sydän syrjällään miten hän nuiji rautakangella autoni etulokaria irti renkaasta. Uskollinen autoni käynnistyi ja peruutimme sen erääseen tienhaaraan jossa kiinnitettiin hinausköysi ja auto kiskottiin Turenkiin kolarikorjaamolle. Köysi katkesi kolmesti matkan aikana.

Sinä syksynä asuin Tampereella, kävin hevoshierojakoulua ja ajoin Hondalla.
Myin hevoseni Säpsäyksen, että sain rahat mersun korjaamiseen ja maalaamiseen koska en olisi kuitenkaan pärjännyt ilman autoa. Remontti kustansi yhteensä yli 10 000 vanhaa markkaa. Mutta puolen vuoden kuluttua, helmikuun alussa kävin hakemassa Purppurani, joka loisti kuin uutena autona tuliterässä maalissa ja lommottomissa kilvissään.

Parisataa tuhatta kilometriä, kolhuja ja kiroiluja. Mutta koskaan ei ole minua tielle jättänyt silloin kun on päättänyt pihasta käynnistyä. Koskaan enää ei ole lähtenyt hallinnastani kun olen huolehtinut hyvät renkaat alle ja oppinut siihen mitä perseen alla tapahtuu.

Ja nyt kuuden vuoden jälkeen mietimme, viedäänkö 23-vuotias enää huoltoon ja kannattaako sitä koittaa katsastaa.
Aika varattiin, uusi takavetari odottaa peräkontissa ja jos vielä laittaisi isän vanhasta autosta plyyshipenkit kesäksi niin ei yhtään tarvitsisi hävetä uusien ja ilmeettömien romujen joukossa.

Johtis on toinen kotini (ja siltä se joskus näyttääkin), siellä on nukuttu, syöty, tapeltu ja rakasteltu. Juttuja riittäisi kerrottavaksi kommelluksineen vaikka kuinka, mutta luulen että lukijan kiinnostus autovanhusta kohtaan on rajallinen, joten lopetan tähän. - Tälläkertaa :)