IRC-Galleria

Olin aika pieni, ehkä suurinpiirtein ala-asteen ensimmäisillä luokilla tai jopa nuorempi kun olimme äitini kanssa käymässä Hanna-tädin luona Tikkurilassa.
Kävimme kävelyllä ja minä näin suuren määrän lumoavia kiviä jonkun tien penkassa.

Keräsin kiviä talteen ja matkalla näin niitä lisää. Kauniita pieniä, kosteana kullanhohtoisinä kiiltäviä, valkoisia marmoripintaisia.. monenlaisia hienoja yksityiskohtia. Ja minun oli saatavana nuo kivet mukaani. Mitä tahansa kiveä katsoinkin, huomasin siinä upeita yksityiskohtia ja pian niitä olikin jo niin paljon etten jaksanut kantaa enempää.

Äiti oli sitä mieltä että ei ole mitään järkeä raahata isoa pussillista kiviä mukanani. Mutta kuinka olisin raaskinut jättää nuo luonnon upeat taideteokset makaamaan vailla huomiota jonnekin ojanpenkalle. Otin ne mukaani ja kannoin uskollisesti kerrostalojen luokse.

En muista tapahtuiko tämä jo kun olimme menossa sisään vai vasta sitten kun oli kotiinlähdön aikana. Nimittäin tässä kävi sitten kuitenkin niin että kivet jäivät Kuninkaalaan koristamaan parkkipaikanreunaa. Jos nyt koristamisesta voidaan puhua. Sillä kun katsoin upeaa kokoelmaani, en nähnytkään muuta kuin tavallista soraa. Sitä samaa mitä oli kaikkialla muuallakin. Sinne ne kivet hukkuivat kaltaistensa joukkoon, solahtivat samaksi harmaaksi massaksi muiden kanssa.

Sillä kivet ovat kuin ihmiset.

Kun tarkastelet niitä yksi kerrallaan, huomaat kauniit persoonalliset yksityiskohdat, kimaltavan särmän, kultahippuset harmaassa kyljessä. Oranssinkukertavan kuvion tai kellertävät seittimäiset piirrokset jotka risteilevät halkoen yksitoikkoista aavikkoa. Jokainen niistä on uniikki ja aito, omalla tavallaan hyvin kaunis ja arvokas.

Mutta kun katseesi liitää yli sorakentän et näe mitään erityistä.
Et näe, mitään erityistä.