IRC-Galleria

...tarkemmin aattelee käy päätä särkeen. Prkl. Pitäisi varmaan skruudata prasetamoli kun menin niitäkin ostamaan.

Niskat on ilmeisesti jumissa. Niin kauan kuin olin liikenteessä oli ihan hyvä olo, mutta kotiin tultua kävi taas päähän niin perkeleesti. Tulee paha olo tästä jomotuksesta ja kohta pitäisi mennä ajamaan scheissea pihaan.

Nummelassa tuli käytyä. Ruoka-ostoksilla, apteekissa ja sitten piti täydentää alushousuvalikoimaa kun Halla on jo siepannut tänä talvena useammat ja syönyt rikki.
Lauri sai kuningasidean ja soitti haluavansa minisukset että pääsisi niillä hevosen perässä tulemaan. Koitin toppuutella, mutta lupasin hankkia sitten sellaiset. Valitettavasti honkkarissa ei kuitenkaan ollut joten ne jäi nyt hetikohta saamatta. Mutta en usko että Elsan perään vielä uskaltaa pistää Lauria kun ajokokeilukin on suunniteltu vasta maanantaiksi.

Harmitti kyllä tänään ettei ollut kameraa.
Klaffit olivat eilen illalla tulleet laiduntarhan metsikössä langoista läpi ja jouduin pistämään ne pihatarhaan. Päiväheiniä viedessäni makasivat kaikki rivissä auringonpaisteessa. Nousivat sitten laiskasti kun näkivät että lastaan heinää niitä varten pulkkaan. Kai se on kevätaurinko nautinto hevosillekin. Saavat ottaa rennosti.

Halla oli poissaollessani repinyt keltaiset sivut ja oli nolon näköinen kun saavuin. Syystäkin.

Huh, tulipa tuosta allaolevasta pitkä. Yritin tiivistää harrastusvuoteni mahdollisimman kompaktiksi, mutta ei se näyttänyt tuon paremmin onnistuvan vaikka monta etappia jäi merkitsemättä ;)

Aloitin ratsastuksen kesällä '88 ollessani vielä 7-vuotias. Olimme varanneet minulle tunnin Ruununmyllyn Ratsastuskoululta ja siellä pääsin ensimmäistä kertaa Emilia-tamman selkään ja liinaan harjoittelemaan kevennystä käynnissä.
Jokusen kerran olin lyhyen elämäni aikana ollut myös talutusratsastuksessa, mutta kesäkuussa '88 aloin käymään säännöllisesti tunneilla kahdesti viikossa: tiistaisin ja perjantaisin.

Olin niin pikkuinen että jalustimiin jouduttiin tekemään tavallisesti reikien lisäksi vielä kaksi kierrosta hihnoihin. Ratsastin enimmäkseen Sternuksella - liinassa ja se opetti minulle loikillaan hyvän tasapainon. Tallilla oli silloin Peesi-varsa joka juoksi kentällä irti tuntien aikana ja aiheutti monenmoista vipinää aikuisissa hevosissa.
Pelkäsin hieman Peesiä, koska suomenhevosvarsana se oli aika iso minunkokoiseeni pikkutyttöön verrattuna.

Muistan kun sain ensimmäistä kertaa ratsastaa yksin uralla. Silloin ratsuna oli iki-ihana Emilia josta myöhemmin tuli ensimmäinen hoitohevoseni. Painelin opettajan käskyistä välittämättä kovaa ravia ympäri kenttää ja loppujenlopuksi hortoilin keskellä esteiden välissä. Katsoivat parhaaksi ottaa hevosen kiinni ja takaisin liinaan vaikka minulla oli hauskaa.
Ensimmäinen varsinainen laukkaaminen tapahtui yhtälailla liinassa ja ratsuna oli tuolloin komea musta sh-ori Viuhka-80.

Seuraavana kesänä meninkin kuin vanha tekijä. Hyppäsin pieniä esteitä ja laukkasin nätisti uraa pitkin Turon-Tuurella tai Emilialla. Tuure oli kyllä erikoistunut tilaisuuden tullen riepottamaan minua ympäriinsä, mutta koska olin sisukas pieni tyttö niin en lannistunut vaikka se kerrankin käveli kirjaimellisesti ylitseni kun kentälle oli tuotu koivunoksia esteitä koristamaan. Aloin jossain vaiheessa hoitaa Emiliaa ja se olikin mitä kiltein ja ihanin tamma. Suitset sain sille päähän mutta satuloimaan en yltänyt ennenkuin keksin tekniikan jolla sain puntattua satulan ensin hieman kaulalle ja liu'utettua sen sitten oikealle paikalle selkään.

Hoitoidyllini Emman kanssa särkyi kun sen varsa Emmi syntyi 1.4.90 ja oli pieni kiukkupussi heti alustä lähtien. Se roikkui vaatteissani, potki minua kun harjasin tammaa ja viimein minun oli lopetettava Emilian hoito. Ei 9-vuotias tyttö pärjää omanarvontuntoiselle suomenhevosvarsalle.

Vuosien varrella hoitohevosia tuli kuitenkin uusia. Enimmäkseen kävin Ruununmyllyllä, josta rakkaimmiksi hevosiksi muistoihini jäivät Jenin-Virkku ja Heijari-Poika.
Joitain syrjähyppyjä tuli tehtyä Aulangolle, Alaspäähän, Rastilaan ja Salomäen tallille, jossa hoidin Bartek-ponia kunnes se menehtyi suolisolmuun ja koko talli lakkautettiin.

90-luvun puolessa välissä ratsuna oli useimmiten tallin pukkikone, Jack IV, jolla kävin myös muutamissa kisoissa vaihtelevalla menestyksellä. Lajimme oli esteet jotka luonnistuivat Jaskalta silloin kun sen takapään sai ratsastettua kontrolliin ja sillä oli muuten hyvä päivä. Yhden tunnin aikana putosin siltä parhaimmillaan kolmesti peräkkäin samalla esteellä, viimeisellä kerralla suoraan kasvoilleni niin että yläkropan paino mätkähti päälle ja nenäluuni murtui. Lienee pahin ratsastusonnettomuus jonka olen kohdannut. *sormet ristissä*

Harrastus hiljeni hetkeksi, kun vuonna 98 muutin exäni luokse Hämeenkyröön ja sieltä sitten yhdessä hänen kanssaan Tampereelle. Alkuvuodesta 99 ostimme kuitenkin ystäväni Annan kanssa puoliksi pienen Säpsäys-tamman joka oli tuolloin vasta kääntynyt 3-vuotiaaksi. Tämän rääpäleen kanssa kasvoimme yhdessä ja opimme paljon lisää. Anna luopui alle vuoden omistamisen jälkeen osuudestaan, Säpsy tuli luokseni Tampereelle ja viimeisinä aikoina aloittelimme hyppäämistä ja laukan vaihtoa askeleesta. Elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat joskus radikaalistikin ja jouduin myymään Säpsyn auto-onnettomuuden jälkeen. Onneksi sen ostivat hoitaja ja vuokraaja.

Olin jo pari vuotta aikaisemmin tehnyt tallitöitä parissa paikassa ja syksyllä 2000 aloin opiskelemaan hevoshierojaksi. En juuri ratsastanut mutta hevoskontakteja oli paljon ja siinä sivussa tapasin komean Vilinän-Veto-nimisen ruunan jolla aloin käydä ratsastamassa. Ruuna oli ulkoisesti kaikkea sitä mitä hevosessa ihailen, mutta epäluotettavan luonteinen. Se saattoi yhdessä hetkessä nauttia korvat hörössä harjaamisesta ja hetken kuluttua tuijotella paniikissa jonnekin tallinnurkkaan tai pyrkiä jopa puremaan. Tarhassa meinasin saada sen kerran päälleni jonka jälkeen kieltäydyin hakemasta sitä itse. Vili oli mukava ratsastaa joskin hiukan raskastekoinen. Hevosen käytöksen vuoksi lopetin kuitenkin loppukesästä yhteistyöni sen kanssa.

Elettiin syksyä 2001. Minulla oli uusi mielenkiintoinen hierontacase Kylmäkoskella. Lämpöinen tamma jolla oli tarkoitus vieläpä startata lähiaikoina. Tamman nimi oli Regale ja se asui omistajansa Anun ja tämän perheen kotitilalla.
Heillä oli myös eräs suomenhevonen. Paksu, utelias, mutta arka. Tämä tamma saattoi ilman järkevää syytä lehahtaa karsinan toiselle seinälle kun sen ihmeteltäväksi tuotiin uusi riimu. Toisinaan se taas oli kuin viilipytty ja nautti saamastaan huomiosta. Juteltuani Anun kanssa tammasta ja osoitettuani kiinnostukseni, ajattelimme että ehkäpä tästä kelpo ratsun saa.

Itsevarmana ja monella ex-ravurilla ja nuorella hevosella ratsastettuani tein selkeät suunitelmat. Tammaa juoksutettaisi muutaman kerran, sitten ratsastaisin hieman pihalla, pari-kolme kertaa, jonka jälkeen mentäisi kävelemään selästäkäsin mukaan pellolle kun Anu ajaisi Regaletta.
Kyllähän ohjastettu hevonen perusavuille taipuu nopeasti ja yleensä hyväksyy ratsastajan pienen ihmettelyn jälkeen. Oli vuoroni oppia nöyryyttä, sillä ensimmäistä kertaa tamman selkään noustuani (Anu talutti meitä) ja ensimmäisen askeleen jälkeen Matleena nakkasi minut puolittaisella kierrevoltilla alas selästään.

Parin kuukauden kuluttua, tammikuussa 2002 otin tamman luokseni Tampereelle. Selkään oli jo päästy ja kevään mittaan käyty kaikki askellajitkin. Tamma vaan ei pitänyt siitä ja motivaatio oli nollassa. Vaikka se teki mitä pyysin, se ei palvellut. Kesällä 2002 päätin viedä sen astutettavaksi. Jätimme ratsastukset sikseen ja juoksuttelin tammaa seuraavan talven.

Toukokuun 2003 lopulla Matleena varsoi kotitallillaan (Anun luona) Saku-varsan ja hevoset jäivät sinne toistaiseksi minun muutettua Helsinkiin.
Hevoset seurasivat minua ja Lauria uuteen kotiimme Vihtiin heti helmikuussa 2004 ja seuraavana kesänä Matleena astutettiin jälleen.

Sen jälkeen kun lopetin aikoinaan Vilin vuokraamisen, olin ollut hyvin vähän satulassa. Syksyllä 2005 kaikki kuitenkin muuttui kun Vekuttimen Severi käveli elämääni muutamaksi kuukaudeksi. Meillä oli tällöin tallilla Matleenan ja sen nuorimman Spiidi-varsan lisäksi täyshoidossa tamma Aihetar ja ruuna Dalvadas. Severi tuli samalla reissulla jolla Saku vietiin uuteen kotiinsa 2-vuotiaana ja peruskäsiteltynä hienona nuorena herrana.

Loppu onkin sitten nykypäivää.
Tulin raskaaksi loppuvuodesta, Severi menehtyi joulukuussa, enkä sen jälkeen ole enää ratsastanut. Elsa-tamma muutti meille kuukausi takaperin ja sen suhteen toiveet maastoilusta heräsivät uudelleen.
Matleenan pojat ovat jo lentäneet pesästä, mutta uusia varsasuunnitelmia on ilmassa - tälläkertaa kahden tamman voimin.

Eilinen lumimyrsky on muisto vain ja kaikki näyttää taas samalta kuin loppuviikosta.
Ehkä viikonloppua ei olllutkaan ja takatalvi oli vain unta?

Vaan kylppäriin mennessä saunan alajuoksut, foliot ja villat muistuttavat siitä, että viikonloppu todellakin oli olemassa ja taas saatiin aikaan vähän lisää!
Ensi viikonloppuna olikin tarkoitus vesieristää ja laatoittaa myös itse lattia! Tämä menee kohta jännäksi. Tosin näiden jatkuvien pakkasten ansiosta voi olla että meillä ei käydä suihkussa kuitenkaan ennen kesäkuuta ja saumauksessa on vielä hitonmoinen homma.

Lauri oli taas eilen aivan nekroissaan villojen asennuksesta, joten päätin tehdä pitkästä aikaa ylävartalohieronnan ja rasvauksen siinä samalla. Ja kyllä kannatti! Käsittelyn jälkeen kutina oli poissa ja työssä kärsineet lihaksetkin tuli käsiteltyä. Olin aikaisemmin alkuviikosta tehnyt jo pienen kuivahieronnan ja tuli taas todettua miten turhaa se on verrattuna öljyn käyttöön. Kuivana kudos on jotenkin tunnoton käsien alla ja osa otteista menettää hyötynsä ja nipistelee. Olin kuitenkin edelliskerralla irroitellut lapoja ja sen hyödyn totesin kiistattomasti! Tuntuivat nyt paljon paremmilta - irtonaisilta ja liikkuvilta vaikka onhan Lauri toki remonteista, autonkorjauksista ja pihatöistä vieläkin aika rikki.

Tänään olisi taas päivä, jolloin tulisi vääntäytyä kauppaan.
Myös Elsan juoksutus olisi ajankohtainen, sillä huomenna Anne ja Tia olisivat menossa kokeilemaan miten maastoilu sujuu. Parempi purkaa vähän ylimääräistä energiaa pois ennen sitä - jos sitä nyt on. En usko että hevoset kuitenkaan eilen olisivat intoutuneet juuri omaehtoisesti liikkumaan ja mekin pysyimme visusti sisätiloissa suojassa kurjalta keliltä.

Ainiin, lauantaina oltiin siellä Riksussa pari tuntia katsomassa varsoja.
Valitettavasti molemmat tammat olivat peruneet, samoin ainoa 3-vuotias. Missasimme 1-vuotiaat suomenhevoset ja katselimme 1-vuotiaat lämppärit ja 2-vuotiaat suokit sekä vaihdoin pari sanaa Marjun kanssa joka oli sihteröimässä. Tuli hyviä käytännön vinkkejä kantakirjaamista varten.

Vaikka onkin ylen ihan asia, että päivät pitenevät ja valon määrä lisääntyy, tuo se tänäkin vuonna mukanaan levottomuuden ja huonon unen.
Olen nyt järjestään herännyt ennen kuutta ja käyn tekemässä aamutallin heti herättyäni tai en, niin uni ei tule kuitenkaan enää.

Tämä on tuttua jo vuosien takaa, kun '98 Markon vanhempien luona asuessamme ikkuna antoi itään ja verhoina oli vain ohuet harsot. Heti kun pimeä alkoi väistyä olin hereillä ja makasin tylsistyneenä kattoon tuijottaen meidän kapessa yhden hengen sängyssämme. Toisen unia ei viitsi omilla huolillaan häiritä joten täytyy yrittää olla mahdollisimman hiljaa. Laurillekin viikonloput ovat arvokasta lepoa kun hommia on duunissa ja kotona niin paljon kuin horisonttiin jaksaa kurottaa.

Asioilla on tapana järjestyä mutta niiden liika kääntely saa ne kuitenkin tuntumaan hankalilta ja jopa mahdottomilta. Koitan organisoida joustaviksi sellaisiakin asioita joihin en aikuisten oikeasti voi vaikuttaa vaan ne on teähtävä ja hoidettava silloin kun ne tulevat eteen eikä sille mahda mitään. Tälläisiä juttuja on tulevien kuukausien aikana paljon eikä asiaa helpota että niiden menestyksellisyys on vielä täysi arvoitus.

Typerää taistella itsensä kanssa siitä, olisiko aika vähän löysätä ranteita. Tiedän kyllä että maltti on valttia eikä hommat turhalla huolella parane. Ehkäpä muutaman kuukauden kuluttua herään huomaamaan että kaikki onkin mennyt ihan ok enkä ole edes kuollut liian vähän unen aiheuttamaan uupumukseen. Ehkä sitä kompensoi, että nukahdin perjantaina sohvalle jo 20:30 aikoihin ja torkuin siinä iltatalliin asti jonka jälkeen menimme nukkumaan.

My my, hey hey
Rock and roll is here to stay
ItÂ’s better to burn out
Than to fade away
My My, Hey hey

(ja tämä sitten Neil Young, eikä mikään homo negative)

On ollut ilo huomata miten vanhojen muistelu on inspiroinut useita ihmisiä ja antanut heille takaisin jo unohtuneita asioita. Tosi hieno homma! Täytyy jatkaa piakkoin tuota elämän palasten heittelyä, sillä siitä oppii itsekin ja näkee taas sielunsa silmin ne monenlaiset tapahtumat joiden kanssa on elänyt. Menneisyyshän on vastaus siihen mitä nykyisyys on.

Mutta nyt on perjantai, viikonloppu edessä ja ihanat lämpimät kelit vielä pari päivää. Valitettavasti alkuviikosta luvattiin pakkasta mutta surraan sitä vasta sitten.
Huomenna olisi tarkoitus lähteä Annen kanssa Riihimäkeen katsomaan tamma- ja varsanäyttelyä. En olekaan pariin vuoteen ollut moisessa tapahtumassa. En sen jälkeen kun itse esitin Sakun 1-vuotiskeväänä täällä Vihdissä. Tähän aikaan vuodesta varsat lienevät vielä aika karvaturjakkeita etenkin jos ovat pihatossa kasvaneet.

Tia kävi eilen ratsastamassa Elsan. Menivät puolisen tuntia ja tamma oli tosi hieno. Oikea kierros on selvästi sille hankalampi, mutta hevonen on luonteeltaan sellainen että yrittää aina parhaansa ja funtsii suu vaahdossa kuolaimen kanssa. Olen kyllä tykästynyt tuohon kuparirolleriin - se sopi Severillekin tosi hyvin. Tuntuu että hevonen ottaa mielellään kontaktin tähän kuolaimeen ja on kevyt edestä. Tänään Anne olisi menossa Elsalla ja ensi viikolla jos aikataulut käyvät hänellä ja Tialla yhteen, pääsisivät Heta ja Elsa maastoonkin. Näillä keleillä kyllä harmittaa kovasti ettei itse uskalla nousta satulaan.

Toissapäivänä minulla revähti jotain ihokudoksia vähän rintojen alta kun venyttelin ja se on ollut nyt pari päivää niin kipeä etten voinut eilen pitää tissiliivejä ollenkaan. Maha onkin kyllä jo aika komea näky joten ei ihme että paikat vähän kiristelee.
Lauri koitti ottaa eilen kännykkäkameralla siitä uutta kuvaa mutta sisällä oli liian pimeää. Pieniä arpia on tullut vasemmalle kyljelle mutta ei onneksi mitään kovin fataalia. Tämä onkin varmaan kaikkein parasta aikaa raskaudesta kun jaksaa vaikka mitä eikä maha ole vielä kovin tiellä jos ei tarvitse pukea housuja tai kumarrella. Viikkoja on nyt 26+4.

Onkohan niin, että Diablo II on ollut kaikkein addiktoivin peli elämäni aikana. Ufoa tuli toki aikoinaan pelattua paljon, kuten myös Never Winter Nightsia, mutta monia muita pelejä yhdistää se, että kun ne on kerran päässyt läpi se melkein sitten riittääkin.

Tässä tapauksessa ruokahalu kasvoi syödessä ja etenkin lähiverkossa pelaaminen pysäytti melkein ajantajun kokonaan - muutamaa päivään kuuluvaa rituaalia lukuunottamatta.

Kaikki alkoi usein siitä, että aloin suostuttelemaan Horzaa tulemaan Hervantaan. Tekosyy oli usein baarissa istuminen, mutta joskus myös ihan puhtaasti Diablon peluu. Joskus hain hänet Valkeakoskelta ja toisinaan taas lähdimme aluksi baariin. Itsekin otin yleensä ensimmäisenä iltana kännit mutta loppupäivät keskityin enimmäkseen hahmooni ja pitihän sentään olla ajokunnossa että päivän "elämä" saatiin hoidettua.

Aamu alkoi yleensä sillä että Marko lähti töihin tai kouluun. Minä ja Horza sitten heräilimme ja saatoimme beluuttaa hieman. Tupakkataukoja (itse olin vain seurana) oli suurinpiirtein tunnin välein ja ne ajoittuivat usein vieressä olevan koulun välintunteihin. Siellä sitten istuskelimme parvekkeella ja katselimme lapsia. Välillä tuli flashbackeja, joissa Horzan sorceress jäädyttää leikkivät pienoikaiset jolloin minun barbaarini hyökkää ison miekkansa kanssa lyömään rikki jähmettyneet hahmot. Sitten vain keräämään tavarat ja rahat!

Tupakkataukoja pidettiin myös erityisen jännittävien eventtien edellä. Psyykattiin itseämme ja kädet täristen mentiin takaisin pelaamaan.
Voi niitä aikoja, kun Andariel oli kaamea ja vaikea vastus! Muistan sen kauhun kun menimme ensimmäisiä kertoja hänen kimppuunsa. Siinä tuli useampi TP heitettyä ja hengitettyä syvään. Välillä toisesta huoneesta kuului "Voi vittu!" kun horzan hahmo otti hittiä. Kuolemia ei meidän peleissä kylläkään tainnut juuri ikinä tapahtua.
Andyhan oli sitten uusissa päivitysversioissa helpompi, mutta silloin aloitteleville pelaajille alkuun aikamoinen koitinkivi.

Jossain vaiheessa päivää läksimme syömään (usein Hevaliin tai joskus Starrrriin Koivistonkylään) ja kävimme samalla hoitamassa hoitohevoseni Vilman (myöhemmin Matleenan, kun se tuli minulle 2002 alusta) ja samalla käytiin kaupassa. Horza osti usein 12-packin, mutta itse join korkeintaan pari sidukkaa ekan illan jälkeen. Usein en sitäkään. Sitten peli jatkui.

Pelasimme koko päivän. Jossain vaiheessa Marko tuli aina kotiin mutta pelasimme silti. Itse istuin olohuoneen koneella ja Horza makkarissa. Opettelin myös pelaamaan vasurilla kun välillä oikea käsi oli niin paskana hakkaamisesta.

Illalla pelattiin, Marko meni nukkumaan ja jossain vaiheessa mekin kuukahdimme taas jatkaaksemme aamulla.
Ennätys on 7 päivää putkeen ja muistelen lämmöllä tuota aikaa. Silloin oli saatu jo hankittua jo lisäosa Lord of Destruction ja sen hakeminen oli myös operaatio.

Ajelimme autolla ympäri Tamperella, möykkäsimme ja sitten tuli mieleen että jos vaikka Ylöjärven Vahinkopalvelussa olisi ihan sattumalta niitä lisäosia vaikka se oli vasta ilmestynyt. Käänsimme mersun keulan sinne ja pyörimme kaupassa vähän aikaa kuin orvot pirut. Ei sieltä tietenkään haluamaamme löytynyt.
Tultuamme takaisin kaupunkialueelle Horza vihdoin totesi että kyllä se lisäosa on helvetti saatava. Kurvasin auton yliopiston pihaan ja Isi juoksi kadun yli sijaitsevaan Buldogiin peliä hakemaan.
Oli varmaan yksi elämäni pisimpiä vartteja odotella häntä sieltä takaisin.. Nökötimme mersun kanssa lipaston pääoven edessä ja odotin koska joku tulisi häätämään ja samalla pelkäsin ettemme saisikaan peliä!

Murheet olivat kuitenkin turhia, sillä jossain vaiheessa Horza palasin LODin kanssa ja iloinen hakkaaminen sai jatkua. Voi luoja mitä ulottuvuuksia uudet hahmot ja tavarat toivatkaan innokkaille pelaajille :) Minulla taitaa vieläkin olla Assasin-hahmoni tallennettuna kovalevyllä. Kova bitch, olenkohan toista kertaa jo kakkosactissa.

Keväällä 1996 liikuimme paljon Tinon kanssa Hämeenlinnan katuja. Kävimme keikkoja katsomassa Keinukalliolla ja Hämeenkaaressa sekä suunnittelimme kaikkia älyttömiä juttuja. Viina toki maistui 15-vuotiaille hyvin jos siihen aikaan eikä merkillä ollut niin väliä - toki pöytäviina oli kuitenkin se ykkösvaihtoehto.

Erään kerran oli Keinukalliolla jokin mielenkiintoinen keikka edessä ja kuumottelimme saada oma pöykky mukaan. Rohkeina teineinä sitten marssimme Alkoon ja talutimme pullon tiskille.
Myyjä veti viivakodiin lukijasta läpi ja... kysyi papereita.
No mitä sanoo fiksu teini kun papereita ei ole. Ei, tälläkertaa eivät jääneet autoon vaan vetosin siihen miten vaarallista on nykyaikana kuljettaa papereita mukana. Emme saaneet pulloamme, mutta olimme tietty ihan varmoja että se MELKEIN myytiin meille kun kerran viivakoodikin jo luettiin.
Lopulta maksoimme pullosta hakijalle 20mk ylimääräistä ja saimmekin mojovat krapulat. Se onkin sitten jo toinen tarina.

Erästä iltaa oli suunniteltu jo pitempään. Oli tarkoitus ottaa meillä kuppia Kimmon ja erään Hannu-pojan kanssa. Siihen aikaan liikuttiin paljolti jalan ja olimmekin Tinon kanssa jo hyvissä ajoin buutsien päällä ja kassi kaljaakin oli hankittu. Odottelimme Hannua Papparin R-kioskilla, mutta turhaan. Tino koitti soittaakin, mutta vastausta ei kuulunut.
No, emme toki lannistuneet vaan kävelimme Katumalle ovikelloa soittamaan. Hannu oli lähtenyt Lahteen! Siis mitä helvettiä! Iltaa oli suunniteltu ja mietitty pitkään ja kaveri teki oharit. No, eipä siinä mitään, lähdimme sitten takaisin Ruununmyllylle ja Kimmoa hakemaan.
Kikke lähti hieman vastahakoisena mukaan ja joimmekin jokusen oluen huoneessani. Aika pian K kuitenkin häippäsi kiireisiin vedoten. Kello ei ollut vielä juuri mitään ja meitä lähinnä vitutti. Sovittiin että otetaan pienet torkut ja lähdetään kaupungille sitten myöhemmin.
Kun loppuviimein heräsimme, oli klo jo 2:30, eikä herätyskello ollut toiminut joten jatkoimme uniamme seuraavaan aamuun asti.

Eräs kummitusyö on vielä mainitsemisen arvoinen. Huoneessani oli oman sänkyni lisäksi vuodesohva jossa Tino tapasi nukkua. Eräänä iltana meillä oli levoton olo eikä kumpikaan jostain syystä saanut unta. Aloimme tuijottelemaan varjoja katossa ja jossain vaiheessa olin ihan varma että yksi niistä liikkui. Tino koitti väittää että siellä ei ollut mitään, mutta itse en uskaltanut nukkua. Koitimme vaihtaa sänkyjä mutta kauhu oli jo hiipinyt nuoriin mieliimme ja nyt Tinokin huomasi ihmismäisen varjon heilahtelevan katossa.
Koitimme ängetä samalle sohvalle ja makasimme siinä henkeämme pidättäen, ihan varmasti kaukaisuudesta kuului jonkinlaisia askelten ääniä! Ei jumalauta! Eihän täällä uskaltanut nukkua ollenkaan! Otimme peitot mukaan ja painuimme alakerran sohvalle ja jätimme valot päälle viereiseen huoneeseen.

Tälläisiä kertomuksia tälläkertaa teinien jännittävästä elämästä :)
Unohtamatta Mikki-Hiirilimsaa ja sipsejä! Tarinoita riittäisi kerrottavaksi mutta kukaan ei niitä kaikkia jaksaisi lukea joten tässä muistelot tältä erää.

...kun en ole jaksanut kirjoitella sähköposteja hetkeen. Elämä on taas vaihteeksi vaan niin täynnä "oikeaa elämää" että aika tuntuu kadonneen johonkin :)