IRC-Galleria

tänään soi päässä liikaa lauluja
jotta voisin muistaa sanoja
pakko istua paikallaan sattuu pää
haluaisin juosta

joku lyö rumpukapulalla ikkunaan
en ovea avaa vastaakaan
lehtimyyjä tai mies menneisyydestä
tahtoisin karata

sade hakkaa pisaroita ikkunaan
aurinko tappaa ne uudestaan
musiikkia johon haudata kyyneliä
minä maalaisin säveliin ulottuvuuksia
hei sinä joka kadotit kissasi
se on minulla tule hakemaan

eilenhän meitä oli vielä monta
minä, minä, joukkoa loputonta
katso minä, me voitetaan
haluaisin hävitä

Minä inhoan pyykkien ripustamista
minä inhoan siivoamista
jos en ole vihainen
inhoan elämistä sokeana
inhoan pakkasta
inhoan hellettä
jos on liian kuuma
inhoan turhautumista
inhoan ettei ole mitään tekemistä
inhoan kylmyyttä
jos ei ole ketään lämmittämässä
inhoan melua busseissa
inhoan koulutehtäviä
inhoan einespizzoja
inhoan selän takana puhumista
inhoan liian hiljaisia kirjastoja
inhoan pölyä kirjahyllyissä
inhoan kuraa kengissä
inhoan umpisolmuja
inhoan liikenneruuhkia
inhoan menettämistä
inhoan perunoiden kuorimista
inhoan likaista tiskivettä
inhoan uimahallien hajua
inhoan pitkäjalkaisia hämähäkkejä
inhoan liian korkeita taloja
inhoan olla liian pitkä
inhoan olla liian lyhyt
inhoan itseäni
inhoan nimeäni
inhoan sitä että olen liian nuori
inhoan että kohta olen liian vanha
inhoan elämistä tietämättömyydessä
inhoan häkkejä eläintarhoissa
inhoan liian kirkkaita valoja
inhoan olla yksin pimeässä metsässä
inhoan sitä että pelkään
inhoan sitä että inhoan
inhoan kaikkea mitä voi inhota
inhoan sitä että tiedän



sinä inhoat minua

Keltaisia muistilappuja jääkaapin ovessa
muista pestä hampaat muista hengittää
älä unohda olla hyvä ihminen ilkeillä ei saa
ostoslistalla pesukone ja tosiystävä
siivoa pöytälaatikot ja luurangot kaapista

ja sinustako se on täysin normaalia
shakkiruutulattia keittiössä sirpaleissa
olet kantanut parhaat kupit ullakolle
pakastepitsasi ääressä karaokea
tiskivedestä heijastuu koko elämä
älä ole aina niin helvetin sokea

maalattaisiin seinät punaisella
maitopurkkeja juosten kaatosateella
vahakankaalla liian vaikeita tahroja
kalenterissa varmasti väärä päivämäärä
eihän siitä voi olla
jo kahta viikkoa

kolmea vuotta ja
kymmentä kuukautta

Kuinka moni on nukahtanut parvekkeella riippumattoon kahdelta yöllä meren yli kantautuvan Mew:n viimeisiin sointuihin ja ilotulitusten ääneen? Nostaa kätensä ylös nyt!


Minä \o/


--


Maa loistaa yön kultaa.

Ja me kuunnellaan tuulten kuiskintaa,
kaipausta suureen maailmaan.
Kuunnellaan puiden huminaa.
Leffan jälkeen mennään nukkumaan.




[Olavi Uusivirta/Lapsuuden loppu]

toisinaan herään aikaisin
ja toivon uneni jatkuvan
niin kovasti että se loppuu

ja minä pidän sinusta kiinni
sanot 'pärjään yksinkin'

toisinaan olisi helpompaa
jos en näkisi tähtiä
sinua niissä



katso peiliin
kerro
mitä sinä näet

Turku-Helsinki-Jyväskylä-Oulu-Rovaniemi-Ivalo-Inari-Pygeia,Norja-Inari-Helsinki-Turku.
Yli kolmetuhatta kilometriä jotain, mitä en koskaan ikinä unohda.

<3

''Do you want to play volleyball?''
''Not silly, my dear.''

Toisinaan tuntuu, että olisin nähnyt elokuvan aikaisemminkin, jotkin asiat yksinkertaisesti vain tuntuvat niin tutuilta.

Istutaan jäätelökioskin seinustalla varjossa
katsellaan ohikäveleviä hellehattuihmisiä
niillä on jalassaan bermudasortsit
käsissään muovikassit täynnä
kirjavia alennusmyyntilöytöjä
piirretään niistä sarjakuvia

Viileä vesi kutittelee paljaita varpaita
hiekka polttaa ollaan aavikolla
meillä on punaruutuinen viltti
lasketaan sinisiä rantapalloja
päästään ainakin kymmeneen
tuhanteen miljoonaan

Auringonvaalentamat puutarhakalusteet
pöydällä mansikkamehua
tehdään heinänkorsista mustikkaisia
vadelmia pilkullisessa muovimukissa
ollaan kuin oltaisiin mummolassa
silloin joskus ennen

Sinisiä punaisia keltaisia kukkasia
perhosia kukkaparatiisissaan
juostaan karkuun toisiamme
hengästyneinä lysähdetään kedolle
me tehdään pilvistä lampaita
tuuli puhaltaa ne kumoon

Ja ilta-aurinko värjää betonikerrostalot
unohdetaan bussi kävellään mieluummin
hypellään autotiellä suojatie on seepra
loputtomalla asvalttisavannilla
tänään kaupunki on meidän
ja huomennakin jos tahdot niin

Ei meitä enää pelota hymyillään
istahdetaan kukkula on vuori
jätetään polkupyörät heinikkoon
tähdet ovat taivaan neonvalot
miljardi smaragdisilmää
ollaan matkalla tähtiin ja kauemmaskin



**

Rakennetaan yhdessä kesästä unelmahiekkalinna jota aallot eivät hajota.

Joskus oli jotakin mitä ei kaikille kerrottu
jotain minkä ehkä sittenkin kuvittelin
hei kyllä me jaksetaan huomiseen
eihän huomista tule koskaan
aina on vain tänään tämän päivän jälkeenkin

Sinä huudat tuuleen jota ei olekaan
tanssilattia betonista ilman ruusuja
hei ruusuissakin on piikkejä, unohditko

Loputtomasti silkkipaperisia polkuja
kulkemattomia poltettuja siltoja
minä olen balleriina neulanterällä
huoneistossa johon aurinko ei ehdi
anteeksi että häiritsen unohdit teekuppisi





eihän meille koskaan mitään tapahdu
hei kyllä me jaksetaan huomiseen
ollaan aina nyt ja tässä
on helppo olla onnellinen kun ei tiedä mitä se on

Taaskaan ei nukuta, hän makaa valveilla, ei ole edes kunnolla pimeää, sellaista hämärää, jossa kaikki näyttää harmaalta. Hän kurottaa kirjan lattialta, sytyttää yölampun. Lukee, silmät ristissä, niin kauan että keltainen valo sattuu silmiin ja luomet painuvat väkisin kiinni. Sitten hän taittaa kirjan sivun yläkulman, pudottaa sen takaisin lattialle, muovilattiasta ei kuulu kolahdustakaan. Käpertyy peiton alle, ennen nukahtamistaan toivoo näkevänsä unta lapsuudesta.

--

Aamut ovat välillä ikäviä. Ehkä se johtuu siitä, etteivät ne aina ole sellaisia kuin on toivonut. Silloin kun pitäisi olla pirteänä, aikaisessa jossakin, sattuu heräämään täysin väärällä jalalla, kompastumaan lattialla lojuviin täysin väärässä paikassa oleviin kenkiin ja jääkaapin avattuaan huomaa, että mustikkajogurtti olikin imelää, teollisen makuista luumua. Sitten pukee kiireessä täysin eripariset sukat ja ensimmäiset vastaantulevat vaatteet, eteisessä kiskoo kenkiä jalkaan, mutta toinen pari onkin jäänyt makuuhuoneeseen, siihenhän aamulla kompastui. Sellaiset aamut ovat aina ikäviä, harvemmin niistä seuraa mitään hyvää.

Joskus hän ajattelee, että unelma-aamu olisi herätä ikkunasta tulvivaan auringonpaisteeseen ja koivussa pesivien västäräkkien sirkutukseen, tyylikkäiden lakanoiden keskellä. Nousta venytellen ylös, kietoutua kiinalaiseen silkkiaamutakkiin ja sujauttaa paljaat varpaat puputohveleihin. Hiipiä kissanaskelin keittiöön, mustavalkoruudullisen laattalattian poikki tyylikkäälle rosteripintaiselle jääkaapille. Nauttia rauhassa monipuolinen aamupala lueskellen päivän lehteä kirsikkapuisella pöydällä. Olisi joku, jonka kanssa jakaa aamunsa.

Mutta hänellä ei ole kiinalaista aamutakkia. Hänen ikkunansa takana ei kasva koivua, eikä hän edes tiedä pesivätkö västäräkit niissä, hän ei ole varma edes millainen on västäräkki, kaikki linnut ovat jollain tavalla niin samankaltaisia. Keittiössä on läikikäs muovimatto ja keittiön pieni kirpputoripöytä on kaikkea muuta kuin kirsikkapuinen. Jääkaapissa hänellä on tasan kaksi purkkia mansikkajogurttia, joiden parasta ennen -päiväys meni umpeen kolme päivää sitten, vähän kuivunut juustonkönnikkä, puolikas appelsiinimehupurkki ja mustia oliiveja sekä muutama porkkana.

Hänen on kuitenkin pakko herätä. Kävellä viileän lattian yli vielä kylmemmälle kylpyhuoneen laattalattialle. Hän huuhtelee kasvonsa kylmällä vedellä, irvistää peilille, hiukset ovat takussa, hän ei muistanut kammata niitä illalla. Keraamisessa purkisssa on kymmenisen hiuslenkkiä, ne ovat kaikkia erivärisiä ja eriparisia. Hän sitaiseen hiuksensa sekaiselle sykerölle niskaan ja haroo otsatukan silmille.

Hän pukee vaatteet päälle, seisoo avoimen vaatekaapin edessä alusvaatteissaan ainakin kymmenen minuuttia, osaamatta päättää mitä laittaisi päälleen. Kaivaa viimeisen ehjän sukkaparin ja vetäisee sitten päälleen kapeat farkut ja hiukan ryppyisen mustan paidan. Korulaatikosta ohut hopeinen ketju, riipus välkähtää pienesti ohikulkevassa auringonsäteessä. Laukku tuolilta, siell äon kaikki valmiina mitä tarvitaankin. Eteisessä kengät jalkaan, tennareiden nauhat ovat solmussa. Nopea vilkaisu naarmuiseen peiliin, askeleet ovelle, sitten nopea käännös, lipaston laatikolle, laukkuun sujahtaa kamerakotelo. Vielä varmistus, että avaimet ovat taskussa, ovi painuu naksahtaen lukkoon. Rappukäytävässä kaikuu.

Hissi toimii tänään. Se ei ole pysähytnyt kerrosten väliin. Niin kuin viime viikolla, hissinkorjauspalvelun miehet viipyivät ikuisuuksia, ja piti tyytyä rappusiin. Nyt ne ovat käyneet, vihdoinkin, hän ajattelee. Odottaessaan hissin saapumista hän katselee vaijereiden liikkumista hissikuilussa, ne narisevat hiukan, kuuluu surinaa, hissi on sellainen vanhanaikainen veräjällä varustettu koppi. Hänestä se on suloinen.
Yksi hänen kummallisista oikuistaan on kiintymys surisevaan ja narisevaan hissiin. Kaikki eivät voi ymmärtää sitä, hän toivoo joskus löytävänsä ihmisen, joka ymmärtää. Että hissikin on osa sitä mihin me kaikki kuulumme, ihmiset vain luokittelevat asiat tärkeysjärjestykseen, jossa on usein liikaa järkeä.

Alaovella vastaan tulee ohimoiltaan harmaantunut kumara mies, hän hymyilee hiukan miehellä, mies nostaa vähän kulmakarvojaan, kuin hämmästyneenä. Hän hymähtää.
Asvaltti on vielä vähän märkä yöllisen sateen jäljiltä, mutta pilvien repeämistä tulvii aurinko. Bussipysäkillä joukko apeita ihmisiä, hän päättää kävellä. Päättäväisesti katujen yli, hän taitaa kävellä punaisia päinkin kerran, ehkä hän ei huomaa sitä. Näyteikkunoiden heijastukset vastaavat hänen ajatuksiinsa, hän käy niiden kanssa äänetöntä yksinpuhelua. Yhtäkkiä hän muistaa epämääräisen tunteen jostakin unestaan. Hauraan valon. Oliko se viimeyönä? Vai aiemmin? Hän ei pysty muistamaan tarkemmin.

Rautatieasemalla ihmiset tungeksivat, yrittävät ehtiä laiturille kolmetoista, 09.28 Ouluun tai laituirille yksi, 09.30 Helsinkiin. Laiturilta kolme lähtee kahdne minuutin päästä sininen juna Joensuuhun. Aseman kello näyttää 09.25, hän ehtii vielä käydä ulkona. Ratapölkyt tuoksuvat tervalta, rauta on vähän ruosteessa, hylätyillä raiteilla lojuu vanha, ajan patinoima rahtivaunu. Kiskot kuljettavat kaukaisuuteen, horisonttiin, sinne missä maa kohtaa taivaan. Hän kaivaa kameransa esiin, etsii sopivan kuvakulman, tarkentaa ja laukaiseen. Railway to heaven.

Unesta tuttu tunne häilyy hänen mukanaan koko ajan, matkan takaisin asemalle, kengät kopisevat betonilattialla. Hän etsii oikean laiturin, ei, hänen ei tarvitse etsiä, hän osaa paikan ulkoa. Hän löytää vapaan penkin, kun hän on istahtanut, tuntuu aamu taas samanlaiselta kuin kaikki aamut sitä ennenkin.
Laiturilla kaksi, 9.45 Helsingistä. Asemalla kaikuu.