IRC-Galleria

Aika.


''Aika on rahaa'', sanotaan.
''Nyt vauhtia!''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello rientää.

''Ei nyt. Nyt ei ole aikaa!'' sanotaan.
''Ei vielä. Kohta.''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello tikittää.

''Ajanhaaskausta'', sanotaan.
''Täysin ajattelematonta!''
''Aika on kello'', sanotaan.
Kello kiitää.

Käännä kelloa.
Katso aikaa.
Mitä on aika?




Vielä 6 tuntia ja 45 minuuttia aikaa vuoden 2005 viimeiseen vuorokauteen.
Sen jälkeen taas uusi vuosi. Ja taas. Tunteja, vuorokausia, viikkoja, kuukausia, vuosia. Jatkuvana ajan virtana. Niitä tulee aina uusia.
Jos ei tapahtdu mitään yllättävää?

Kumpa me ihmiset oppisimme ymmärtämään aikaa. Sen ikuisuutta ja katoavaisuutta.
Mennyttä ei saa takaisin, mutta tulevaisuus on aina edessäpäin.

Kasvotonta, persoonatonta massaa.
Kukaan ei erotu joukosta. Kenelläkään ei ole omia mielipiteitä. Kaikki sanat on valmiiksi harkittu. Lukemattomia kliseisiä lauseita, lukemattomia kertoja lausuttu. Ajatuksia, jotka on joku jo kertaalleen ajatellut.
. Loputon maalattujen kasvojen viidakko. Samanlaiset, elottomat silmät, liikkumattomat huulet, valkoinen, virheetön iho.
. Maailma on yhtä suurta lavastetta. Joku jossain hoitelee valaistusta, kirjoittaa käsikirjoituksen. Mikään ei ole niinkuin luulit, mikään ei koskaan tule olemaankaan niin kuin luulit.
. Joku jossain antaa äänettömiä, ikuisia aplodeja esiintyjille lavalla. Esiintyjiä ovat ihmiset. Ihmiset ovat nukkeja.
Tietämättömyys on raskas samettiverho lavan sivuilla.
Epätoivo on kolkko nauru teatterin käytävillä.
Valo on valhetta. Tekovaloa.

Ihmiset ovat nukkeja.
Marionettinukkeja.
Ja joku jossain vetelee naruista.
Ihmiset ovat nukkeja.
Marionettinukkeja.
Marionettinukkeja vailla omaa tahtoa.
. Ja joku jossain vetelee naruista


Täydellisyys, se oli maailman suurin virhe.

...


Painajaiseni.
Welcome to the Scary Theatre. Welcome to the Nightmare.

Oikeastaan joulu on ohi jo. Aatto, joulupäivä ja tapaninpäivä menivät jo, lahjat on jaettu ja avattu, jouluruoastakin on enää rippeet.
Piparitalo on vielä pystyssä, ja kuusikin tietysti. Ja joulukoristeet, eihän niitä saada pois raahattua kuin vasta loppiaisena, jos silloinkaan. Mutta mikäpä kiire tässä olisi.

. Aatto meni ihan mukavasti. Kotona ja serkkujen luona. Haittapuolina kyllä mainittakoon neljävuotiaan serkun sekavia selittävä leluapina ja lakkaamatta parkuva tai tuhiseva vauvanukke. Koneella en jurikaan ollut, mutta sen verran tunnustan olevani addikti, että pakko oli käydä kommentit tarkastamassa.
Meteorologien joskus marraskuussa lupaamaa valkoista aattoa ei saatu, vettä, vettä ja vettä se sääukko niskaamme heitteli. Mahtoiko joulupukki olla liikkeellä helikopterilla? Tjaa-a, ei tietoa, yhtään pukkia [kuulemma huhupuheiden mukaan vale-sellaisia, mutta ehei, eihän se voi olla mahdollista! Vai voiko muka?] ei liikenteessä näkynyt, saati sitten rekeä tai helikopteriakaan.
. Joulupäivänä ei mitään uutta auringon [joka taisi kyllä olla piilossa pilvien takana...] alla. Sitä samaa mitä nyt yleensäkin joulupäivänä tehdään. Suklaansyöntiä ja sen sellaista.
. Eilen tapaninpäivänäkään ei mitään mainitsemisen arvoista tapahtumaa. Onnistuin kyllä puhumaan kaksi maratoonipuhelua, ensimmäinen 1.35.46 tai jotain vastaavaa ja toinenkin reippaasti yli tunnin.

Juuri kun luuli pääsevänsä jouluostoshässäkästä, tipahtaakin keskelle välipäiväalennusmyyntejä, joissa kuusikymppiset mammat taistelevat kynsin, hampain ja käsilaukuin turkishatut päässä siitä viimeisestä kukkakuosisesta muumimamman kauppakäsilaukusta. [hinnasta pois huimat -20%]
Itsekin ajattelin sinne alennusmyynteihin tänään uskaltautua. Ja ehkä huomennakin. Ja miksei perjatainakin... Sulaudun varmastikin sinne mammaparveen kirkkaanvihreän kolmiohuivini ja raidallisten tennareideni ansiosta.
. Tunnustaudun innokkaaksi shoppailijaksi, silloin kun tilillä sattuu katetta löytymään. Taistelkaamme, siskot ja veljet, budjetin romahtamista vastaan alennusmyynneissä niska limassa kyynärpäätaktiikkaa hyödyntäen!

PERUSKOULUN VIIMEINEN JOULUKIRKKO. MENI JO.

Nyt alkaa pikkuisen olla joulufiiliskin. Ihan vähän siis.

Viimeiset pari viikkoa eivät olleet mitenkään parhaimpia, nyt on taas vähän parempi mieliala. Ehkä se siihen joulunodotukseenkin vaikutti. Yleensä olen jo heti joulukuun alussa ollut ihan innoissani ja varmaan ensimmäiset piparitkin leivottu jo marraskuun lopulla.
. Nyt joulua ei enää edes kovinkaan odota. Nytkin sellainen olo, että voisi hyvin mennä maanantaina kouluun ilman tietoakaan mistää joululomasta. Jatkaa arkea ihan normaalista. Ihan kuin olisi tavallinen marraskuun päivä.
. Ehkä joulusta on tullut massaa. Ehkä sitä ei odotakaan enää niin paljon kun on sen saman jo neljätoista vuotta kokenut. Huominen jouluaatto on sitten viidestoista. Mietin vain, että millaiselta se joulu tuntuu sitten neljänkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä?
. Ei niitä lahjojakaan enää niin kaipaa. Kukapa ei olisi pienempänä halunnut juuri sitä ''kaalimaan kakaraa'' kun ''kaikilla muillakin on.'' Nyt oikeastaan on kivempaa antaa niitä lahjoja toisille. Tai no, en väitä, ettei olisi kivaa saada lahjoja itsekin...

Kahdeksan päivää vielä vuotta 2005 jäljellä. Siten tulee uusi vuosi [ja kuudet kujeet ;)]. Itselläni on jo yksi uudenvuodenlupauskin: Pitää muistaa heti silloin maanantaina 9.1.2006 onnitella erästä henkilöä ennätyksestä.

''ONNEKSI OLKOON ARVOISA OPETTAJA TEITTE ENNÄTYKSEN!''
:'D

Jalat kipeät. Selkä kipeä painavasta repusta.

Kyllä jouluostoksilla käyminen on sitten rankkaa.
Ihmisvilinässä tönivät muumimamma-käsilaukku-mummot Stockmannilla, paketointijonot, kassajonot, vessajonot, lahjojen kanssa tuskailu ja täsmällinen ostosten budjetointi heräteostosten varalta. Siinä muutama shoppailun huonommista puolista.
. Jouluaika saa ihmiset liikkeelle sankoin joukoin, vauvasta vaariin. Kaupoissa raikuvat joululaulut. Kilometrin pituiset jonot joka ikiseen paikkaa. Tungosta, ruuhkaa ja laumoittain äitejä ja isiä ostelemassa pikkuenkeleilleen ties mitä roinaa. Siitä se oikea jouluostosfiilis syntyy.
. Olen aina rakastanut ostelemista. Olen parantumaton materialisti, jos kyse on vaatteista ja kengistä. Ja koruista. Ja huiveista. Ja sisustustavaroista. Ja ja ja -
. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Tänään siis ravasin Rousiin kanssa kaupoissa hiki hatussa joululahjoja etsimässä. Ja nyt olisi sitten joulukorttien [kyllä, noudatan taas perinnettäni ja teen itse. Aina lupaan kesäkuussa että ''nyt tänä jouluna teen kortit ajoissa''. Mutta kuinkas kävikään.] ja paketoimisen vuoro.

Joulu on yhtä kulutusjuhlaa.
Mutta miksi valittaa, kun kuluttaminen on niin kivaa?

Olipa kerran pieni tyttö nimeltään Ninni. Ninni oli vähän ujo ja hiljainen eikä aina uskaltanut mennä muiden mukana, jos ei tuntenut heitä kovinkaan hyvin.
. Koulussa Ninnillä oli hyvä ystävä, Minni. Minni oli sellainen iloinen ja reipas, ehkä vähän erilainen kuin Ninni, mutta he olivat silti aina keskenään ja heillä oli mukavaa.
. Syksyllä Ninnin ja Minnin luokalle tuli uusi tyttö, Pinni. Pinni oli puhelias ja iloinen, ja Minni sekä Ninni tutustuivat nopeasti Pinniin ja siitä lähtien he olivat aina kolmestaan.
. Mutta marraskuussa kaikki muuttui. Minnillä ja Pinnillä tuntui aina olevan jotain salaisuuksia, joita ei voinut kertoa Ninnille. Kun he olivat kolmestaan, Minni ja Pinni saattoivat vain lähteä pois jonnekin ja jättää Ninnin yksin. Ninnistä tuntui kamalalta. Hänellä ei oikeastaan ollut muita ystäviä koulussa, eikä hän olisi halunnut olla yksin, mutta Minni ja Pinni tuntuivat välttelevän häntä. Hän oli kuin näkymätön.
. Joskus, kun Pinni oli poissa koulusta, Minni oli Ninnin kanssa. Tietysti se oli mukavaa Ninnin mielestä, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut vain korvikekaveri Minnille. Heti kun Pinni tuli taas kouluun, he jättivät Ninnin yksin.
. Tietenkin Minni ja Pinni moikkasivat aina häntä ja välillä olivat hänen kanssaan. Ninnistä kuitenkin tuntui pahalta, kun hänelle ei kerrottu mitään eikä häneltä koskaan kysyttykään haluaisiko hän tulla Minnin ja Pinnin mukaan.
. Jouluun asti välituntisin Ninni seurasi muita porukoita, mutta hän oli kuin ilmaa kaikille. Joka ilta Ninni itki itsensä uneen miettien miten hän jaksaisi seuraavan päivän.
. Joululomakaan ei tuntunut Ninnistä kivalta, sillä häntä kaihersi koko ajan se, että Minni oli hylännyt hänet.
. Joulun jälkeen kaikki muuttui. Pinni oli muuttanut taas pois, ja nyt oli Minni yksin.
Minni halusi taas olla hyvä kaveri Ninnin kanssa. Ninni ei kuitenkana ollut antanut anteeksi Minnille. Ninnin naapuriin oli muuttanut uusi tyttö, Enni, ja Ninni oli tutustunut häneen. Koulussa Ninni oli hänen kanssaan.
. Nyt oli Minnin vuoro olla yksin. Eikä hän enää koskaan unohtanut, että kaveria ei jätetä, vaikka saisikin uusia kavereita.
Loppu.


Opettavainen tarina.

Paha saa palkkansa ja niin edespäin. Kukin saa itse etsiä tuon tarinan ydinsanoman, jos siinä sellaista on.
Tuon olen siis kirjoittanut joskus neljännellä tai viidennellä, kun oli aiheena Ystävyys. Jotenkin onnistuin kaivamaan aiheen synkemmän puolen tuohon vähintäänkin Nobelin kirjallisuuspalkinnon ansaitsevaan kertomukseeni.

Viime yönä näin unta. [Yleensä näen joitakin kummallisia, lähinnä hauskoja unia, joista ei nyt tässä sitten sen enempää.] Tämä uni oli kuitenkin erilainen.

Istuin jossakin hämärässä huoneessa, jossa ei ollut yhtään huonekaluja. Istuin lattialla. Huoneessa kävi kylmä viima ja oli ihan kuolemanhiljaista. Istuin siinä pienen ikuisuuden liikkumatta.
. Sitten kiviseinän takaa alkoi kuulua vaimeaa puhetta. Kuuntelin, puhe voimistui koko ajan. En saanut selvää siitä, puhe muuttui kiistelyksi ja sen jälkeen huudoksi. Puhujat seinän takana karjuivat ja kiljuivat ja minä vain kuuntelin.
. Tunsin liikettä allani ja huomasin lattian sulavan. Se vajosi koko ajan alaspäin ja alaspäin. Tunsin puristuksen käsivarsissani ja seinä kahlitsi minut kiviseen, lujaan otteeseen. Yritin riuhtoa itseäni irti, en päässyt. Voimani loppuivat ja vain istuin. Istuin. Istuin. Ihan hiljaa. Puhe oli lakannut ja oli taas hiljaista.
. Kuulin yläpuoleltani kevyttä suhinaa. Kurotin niskaani niin taakse kuin vain suinkin pystyin ja katsoin ylöspäin, mutta en nähnyt mitään ensin. Hetken päästä näkökenttääni ilmestyi kaunis lintu, jolla oli valtavat, terävät siivet. Se lensi alemmas ja alemmas, minua kohti. Katsoin sitä tarkemmin, sen kiiltävät, punaiset höyhenet olivat metallia, teräviä kuin miekat. Kun se oli niin lähellä, että miltei kosketti minua siivillään, se kääntyi äkisti ja lensi pois.
. Istuin taas. Tuntui kuin olisin niellyt kymmenen jääpuikkoa, jääkylmä hulahdus kävi läpi selkärankani. Pian seinä alkoi takanani murtua, selästäni työntyivät esiin metalliset siivet. Seinä mureni tuhansiksi kappaleiksi ja lattia katosi altani. Nousin pystyyn huterille jaloilleni, ponnistin ja hyppäsin ilmaan. Lensin, korkeammalle, nopeammin, lensin niin ylös kuin pystyin. Lensin, enkä koskaan tullut enää takaisin.

Tulkitkoon kukin niin kuin haluaa. Minä en tässä rupea sen kummemmin
anylysoimaan.








Oli muuten hauska päivä tänään. Ainakin kolme viimeistä tuntia. Kiitos Janskin, Vaavin, tiskiharjan ja sen tietyn. <3

Heräsin noin tunti sitten. Taas vaihteeksi harmaa ankea ilma. Tosin vaihtelun vuoksi sataa luntakin.

Eilen, tai siis tänään, tuli hiukan valvottua. Koneen ääressä, kuinkas muutenkaan. Mutta mikäs siinä, netissä roikkuminen sitä tarkoita, että olisi yksin jossain pölyisessä huoneessa tuijottamassa näytön sinertävää valoa hypnotisoituneena. Voisin väittää, että tietokone on oikeastaan sosiaalisen elämän yksi välikappale. Onhan kaikenmaailman meset ja chätit ja sen sellaiset keksitty. Puhumattakaan nettiroolipeleistä, joita ainakin 11-vuotias pikkuveljeni paukuttaa ahkerasti kavereineen aina kun siihen vain on tilaisuus. Netissä on vain se erotus kasvokkain juttelemiseen, ettet välttämättä tiedä, kuka siellä toisessa päässä omaan näppäimistöään niin armottomasti kuluttaa.
. Ainahan varoitellaan niistä paljon puhutuista nettipedofiileista sun muista, enkä suinkaan tätä ongelmaa vähättele. Toisaalta asiaan on toinenkin näkökulma: ''omapahan on tyhmyytensä''. Jokainen on itse siitä vastuussa, mitä netissä oikein tekee ja kuinka paljon itsestään kertoo.
. Tulipahan eilen, siis tänään, todistettua [joskus yhden ja kahden välillä], että kyllä siinä kahdenkympin hujakoilla oleva tuleva metsänhoidon gurukin Savosta osaa keskustella [ainakin lähes] järkevistäkin aiheista itseään kymmenisen vuotta nuoremmankin kanssa, netin välityksellä tietenkin. Enhän minä nyt voi väittää, että keskustelukumppanini olisi juuri sellainen kuin kertoikin, mutta mitä väliä? Voisinhan hyvin itsekin väittää olevani 24-vuotias, humanitaarisia aineita opiskeleva, pitsinnypläystä ja moottoripyöriä harastava yksinhuoltajaäiti Kanta-Hämeestä. Ei siitä kukaan vahingoitu, jos ei sovita mitään tapaamisia tai vastaavia. Jos haluaa esittää jotain muuta kuin on, niin mitä siitä muut valittamaan. Jos siis ei lasketa mukaan näitä nettipedofiileja.
. Kukin taaplaa tyylillään, myös internetin loputtomassa gyberavaruudessa. Niin minkäkin teen.

Netti on apuväline tiedon saamiseen. Netti on apuväline sosiaaliseen kanssakäymiseen, jos ei ole siihen kasvokkain mahdollisuutta. En osaa kuvitellakaan enää, milaista oli kun ei meillä vielä ollut tietokonetta, eikä nettiäkään tietenkään!
Enkä siis ole edes mikään addikti. En.

ENHÄN?


Ai niín, muuten. Joulukalenterista tuli veturi. Olen aina ihmetellyt suklaakalenterien kuva-aiheita. No mitäpä siitä sen enemäpää pähkäilemään, kylle se suklaa vetureineen silti nopeasti suuhun sujahtaa. Näin.

Tyttö näki sillalta kuinka mustaa
vesi oli alhaalla jossakin
Äiti kysyi "Miksi tuo runoja rustaa?
Lapsi on kai päästänsä sekaisin"

Tyttö itki hetken ja katsoi taakseen
Villinä soi huokaus kaupungin
Kuinka tämän tuntisi omaksi maakseen?
Vesi oli mustaa kuin aikakin





Istun täällä ja syön minttukrokanttisuklaata. Katson ikkunasta, harmaa tylsä ilma. Harmaata, harmaata, harmaata. Lähes lumesta paljas maa, jäätä. Lehdettömät puut, pilvinen, harmaa taivas. Kerrostalot katsovat horisonttiin ankeina ja tylsinä, suorissa riveissä siellä täällä. Välissä ankea harmaa asfalttitie. Välillä siitä ajaa joku ankea harmaa auto. Yhden kerrostalon toisen kerroksen ankealla parvekkeella vilkkuu mauton, monivärinen valokaapeli.
. Masentaa. Ahdistaa.
Kai minulla on jonkinasteinen, ohimenevä kaamosmasennus. [onko nyt edes ylipäätänsä kaamosaika?] Tai ihan mikä vaan. Ei ole tullut tutkittua sen tarkemmin depressiokirjoja.
. Tekisi melkein mieli itkeä. Tai edes mennä nukkumaan. Vetää peitto korville ja nyhvätä yksin. Syödä mielinmäärin suklaata.

Ankeaa ja harmaata. Ei ole edes yhtään joulumieltä, niin kuin yleensä tähän aikaan jo. Ei se joulumieli siitä tule, että kuuntelee kaupan kovaäänisistä raikuvia rekiretkirallatuksia tai ties mitä. Sitä paitsi alan jo kuulostaa 70-vuotiaalta maalaismummolta.

Tein tänään havainnon [joidenkin] ihmisten tyhmyydestä.
Istuin bussissa matkalla kotiin ankeasta, harmaasta koulusta. Edessäni istui kaksi ikäistäni tyttöä. Ihan tavallisen näköisiä.
. Toinen heistä selitti toiselle kiihkeästi: ''Mähän oon jo viistoista, kyl mulla pitäis olla jo poikkis! Mä en oo koskaan seurustellu kenenkään kanssa! Siis tätä menoo mä oon oikeesti loppuelämäni yksin! Ei mua kukaan sit enää huoli kymmenen vuoden päästä!''
. Tämä toinen sitten nyökytteli olevansa samaa mieltä.

Ei hitto. Miksi ihmiset on noin pinnallisia?

Itsenäisyyspäivä.

Katsoin aamulla ulos ikkunasta ja näin ankean harmaan ilman ja tangossa liehuvan [tai roikkuvan, ihan miten vaan] siniristilipun. Kalenteristakin tuli lippu, mutta ei omasta suklaaakalenteristani tietenkään [missä lie Kiinassa tehty], vaan ihan sellaisesta perinteisemmästä paperisesta versiosta.

Osoitan tässä itsenäisyyttäni istumalla koneen äärellä ihan yksin. Itsenäisyyttä tuokin kai ilmentää. Ihan itsenäisyyspäivän kunniaksi minulla on päälläni siniset (olo)housut ja kaulassa sininen rusetti.

Itsenäisyyspäivänä ihmisistä tulee kovin arvostelunhaluisia. Kenellä onkaan kaunein iltapuku, tuliko Tanja Karpela yksin vai kaksin ja kuka suunnitteli tuon presidentin päällä olevan hirvityksen, siis eihän se sovi ollenkaan! Vuonna 2003 presidentinlinnan vastaanotto oli vuoden katsotuin, vai oliko se kukauden, tai viikon, ihan sama, ohjelma. Katsotaan kun presidentti puolisoineen kättelee loputonta mustapukuisten sotaveteraanien ja valtakunnan silmäätekevien joukkoa sekä lukuisia riikinkukoiksi pukeutuneita iltapukuprameilijoita, arvostellaan asuja ja bongataan julkkiksia. Samanaikaisesti kun linnan edessä poliisit pidättelevät mielenosoittajien massaa rauta-aidan takana.

Tunnustaudun kyllä itsekin toisinaan kuuluvani tuohon joukkoon.

Ikkunoissa alkaa illan mittaan näkyä niitä sinivalkoisia kynttilöitä, joita myydän kaikenmaailman tiimareissa ja megamarketeissa ja hiukan pienemmissäkin hehtaarihalleissa.

Ja tässä minä juhlistan 87-vuotiasta Isänmaatamme tuijottamalla irc-gallerian sinistä sävytystä ja keskustelemalla messengerin kautta muiden samanlaisten kanssa, toisin sanoen nördaamalla sininen rusetti kaulassani.

Hyvää Itsenäisyyspäivää, rakkaat sinivalkoiset ystäväni.