Herääminen aamulla omasta sängystäni tuli yllättäen, matka kohti totuuden olomuotoa oli alkanut. Löysin keittiöstä jälkiä H2O:n ylettömästä käytöstä, hetken pohdittuani vajosin nirvanaan, osasyyllisenä oli nauttimani virtsa. Siirryin pitkin intialaisia mantroja, en tiennyt etsiväni elämän tarkoitusta, jonka kuitenkin jätin löytämättä. Herääminen tapahtui jälleen, tälläkertaa omasta vuoteestani. Neuvosto oli kokoontunut, aivan kuten oletinkin. Koolla oli kolme edustajaa kustakin lajista, niin kuin perinne ja kirjoitukset sanelivat. Koko maailman kaikki heimot olivat paikalla. Kaikki muut paitsi ihminen...
Tiesin eksyneeni väärälle astraalitasolle, kaikki tuntui merkityksettömältä. Takaani kuuluva lepakon ääni tuli yllätyksenä. Käännyin ja kohtasin narusta roikkuvan sademetsän, tiesin että olin palannut kotiin. Kameleonttisohva vaihteli sävyjään kuin ikiaikainen asetoniperoksidi, taistelu oli vihdoin alkanut. Epätasaisen ottelun jälkeen heräsin sukellusveneestä. Hataria muistoja, flashbackeja.. taistelukenttä oli elänyt 12 tuntia taukoamattomana vellovana massana, vaikka kumpikin osapuoli tiesi taistelun lopputuloksen. Häviäjä ei ole se joka voittaa, vaan se joka voittaa häviäjän. Tiesin, että minun oli pian johdettava soturini taisteluun. Jokakesäinen videolähetys kulki taistelukenttämme ohi, ruumini materialisoitui samalla hetkellä kun postiluukusta tipahtanut aamulehti kolahti kerrostalon seitsemännen kerroksen lattialle. Hajosin kappaleiksi, ympärilläni tuhoutuva universumi ei ollut vieras, olin tavannut sen aikaisemmin. Se oli osa minua. En ollut missään ja olin silti kaikkialla. Tämä todellisuus tuntui huomattavasti todellisemmalta kuin aito todellisuus, olin kaikkea mitä näin - ja en mitään. Nauroin kun mukatodellisuus alkoi muodostua ympärilläni - se ei ollut oikeaa todellisuutta. Minä olin todellisuus.